Kannattaa viettää luonnossa aikaa
Mä menin sinne
Ja siellä oli ihan vitusti puita.
Ursus Factory – Eksistentiaalinen biisi (2018)
Nykyajan nuoret eivät osaa mitään, kaikista vähiten rentoutua.
Kuten muutkin pari-kolmekymppiset, olen kroonisesti ahdistunut. Yleisin kuulemani ohje akuuttiin maailmantuskaan on: mene metsään, pidä turpa kiinni ja hengitä.
Useimmiten kuittaan nämä vinkkivitoset boomeroinniksi, toksiseksi positiivisuudeksi ja joogafasismin tuputtamiseksi. Jatkan tuomioselailua odottaen, että paha lähtee, millä tulikin. Päivitän Instagramin syötettä, vedän sormella sovelluksen yläreunasta kuin uhkapeluri hedelmäpelin vivusta.
Koneesta ropisee tekoälyllä tehtyjä kissameemejä, värikkäitä infografiikoita käynnissä olevista kansanmurhista, valmistujaispäivityksiä. Ihmiset toteuttavat unelmiaan, ennen kaikkea minun unelmiani.
Napakymppi! Puolituttu kertoo valmistuneensa tavoiteajassa oikeustieteellisestä stipendin kera. Opintojen lisäksi hänellä oli masennus- ja adhd-diagnooseistaan huolimatta aikaa käydä töissä, osallistua kansalaistoimintaan ja näyttää thirst trapeissään julmetun kuumalta. Mikä on sinun tekosyysi?
Alkukesä, hitaasti lämpenevät illat. Lammassaari on hiljainen, varjoissa on vielä koleaa.
Istun mättäälle. Pyöräytän hartiat taakse, vedän henkeä rauhallisesti sisään, ulos. Annan katseen harhailla, se käy puiden latvoissa, valuu sieltä ilta-auringossa rusottavien lehtien kautta puron pintaan. Katse soljuu virran mukana, sekoittuu siihen, sulaa osaksi veden pehmentämää hehkua, joka lämmittää poskipäitä.
Kutittaa. On sittenkin vähän liian kylmä. Vanhat kaunat ja somekiistat roikkuvat aivoissa takiaisten lailla. Yritän ravistella niitä irti. Näinkö nopeasti huomioni herpaantuu? Häpeä kiristää ihoani.
Olen viettänyt 8-vuotiaasta asti päivittäin 3–10 tuntia internetissä, keskustelupalstoilla ja somessa. Kasvoin tekstuaalisen, jatkuvasti itseään dekonstruoivan yhteiskunnan lapseksi. Psyykeni on kehittynyt virtuaalisen kanssakäymisen ja reaktiivisen somekulttuurin ympärille. Kaikesta on oltava mielipide, mieluiten kriittinen (kapitalismikritiikistä saa lisäpisteitä).
Postmoderni kehoni hylkii luontoa. Tunnen yhteyden sijaan korostettua erillisyyttä. Mitä enemmän yritän olla kuten muutkin elävät, sitä tiukemmiksi tietoisuuden kahleet käyvät.
Luonnossa asiat vain ovat, ilman sen kummempia arvolatauksia tai salattuja motiiveja. Kuikan ujellus ei tunnu miltään, koska sitä ei ole optimoitu kiihdyttämään synapsejani ostopäätöksen tekoon tai provosoimaan minusta reaktiota. Tämä vilpittömyys on erityisen luonnotonta paljasjalkaiselle kaupunkilaiselle, jolta vehreyteen jalkautuminen vaatii vaivannäköä. Tiedon valtatielle taas pääsee taskuun kurottamalla.
Apple julkaisi ensimmäisen Iphonen vuonna 2007, ja kuusi vuotta myöhemmin jo reilusti yli puolet 16–60-vuotiaista suomalaisista omisti älypuhelimen. Kun kännykästä tuli oletusarvoinen tapa hoitaa pankkiasioita ja ylläpitää ihmissuhteita, netti korvasi todellisuuden.
Mitä hyötyä on valaistumisesta ja mielenrauhasta, jos Linkedin-seuraajasi eivät tiedä siitä?
Jatkuva pääsy internetiin on mullistanut ikäluokkani vuorovaikutustaidot ja oikeastaan koko olemassa olemisen tavan.
Suurin osa kavereistani on instamutuaaleja, joita en ole koskaan edes tavannut. Niin sanottujen oikean elämän ystävieni kanssa olemme tekemisissä enemmän virtuaalisesti kuin kasvotusten. Kun tapaamme, puhumme siitä, mitä olemme netissä nähneet.
Vaikutus näkyy muuallakin. Uutisjuttuja kirjoitetaan nettikeskustelun (lue: X-postausten) pohjalta. TE-toimiston työvoimakoulutuksissa opetetaan ensimmäisenä rakentamaan virtuaalinen portfolio ja muistutetaan olemaan läsnä somessa.
Samaan aikaan offline-ajasta on tullut länsimaisessa yhteiskunnassa etuoikeus. Mahdollisuus irtautua somesta on statussymboli, osoitus sosiaalisesta ja materiaalisesta pääomasta. Australialaisen brändikonsultti Eugene Healeyn sanoin: ”Ylivalottuneessa kulttuurissa kaikista suurin etuoikeus on olla näkymätön.”
Tätä pääomaa pitää toki käydä somessa aina tasaisin väliajoin nonchalantisti osoittamassa. (”En täällä enää kauheasti käy, mutta…”) Mitä hyötyä on valaistumisesta ja mielenrauhasta, jos Linkedin-seuraajasi eivät tiedä siitä?
Metsän keskellä meditointi on porvarillisen itsekurin ja säntillisyyden symboli. Siksi kerta toisensa jälkeen lähden metsään istumaan hampaat irvessä, itku kurkussa ja perse mudassa odottamaan valaistumista.
Kun kuulen metsän soivan ilman piilomerkityksiä tai metatasoja, soivan syvemmin kuin mikään intertekstuaalisuuteensa rakastunut sävellys, alan hävetä omaa kyvyttömyyttäni olla hiljaa ja ottaa se vastaan.
Tiivistettynä: luonnossa istuminen on lähinnä ihan vitun kiusallista. Tunnen oloni Itäkeskuksessa vaalimakkaraa jakavaksi kokoomuspoliitikoksi.
Siksi palaan kaupunkiin, takaisin näkyvien egojen maailmaan, määrätietoisesti raahautuvien kenkien ja nuutuneiden katseiden lomaan. Kadulla kävellessä saan hetkeksi kadota liikkeeseen, kunnes katseet kohtaavat ja muistan, että en astele yhtä ryhdikkäästi kuin oikislainen puolituttuni ja siksi varmaan olenkin tällainen luuseri.
En osaa kadottaa itseäni luontoon tai ihmisten keskelle, mutta rakastan eksyä supermarketteihin. Ruokakaupassa käyntiä on niin vaikea romantisoida, että suosittelen jokaista itseään kunnioittavaa meta-ironistia ottamaan haasteen vastaan.
Jos metsäretki on pakoa ihmisyydestä, marketin keinovalojen alla ihmisyys kestämättömine seurauksineen tarjoillaan meille kaikissa sävyissään. Satojen kirjavien aspartaamipullojen mosaiikki, kymmenkaupalla neonvärisiä leikkelepaketteja, hyödykkeiksi jauhettuja ruhoja. Kun ärsykkeitä on tarpeeksi, ne kumoavat lopulta toisensa, ja kakofoniaa seuraa hiljaisuus.
Taideteknisten korkeakoulujen priimukset on valjastettu joko valmistamaan suklaata, muotoilemaan suklaa yhä dynaamisempiin pakkauksiin tai ohjaamaan louhimieheläinen mainoselokuva vakuuttamaan ostaja siitä, että Fazerin latominen ostoskoriin on ennen kaikkea isänmaallinen teko.
Kassajonossa taputan itseäni olalle näistä kapitalismikriittisistä havainnoistani ja jätän samalla korttelitoiveen, että myisivät sitä parempaa salsaa. Kun ihmisyyttä ei pääse pakoon, sen voi kohdata ja nöyrtyä todistamaan omaa pienuuttaan.
Vain supermarketissa voin olla olemassa, oikeasti hukata itseni, tulla yhdeksi tuotteeksi muiden joukkoon.
