Itseään kunnioittava ihminen tiedostaa tarpeensa ja ymmärtää arvonsa jokaisessa ihmissuhteessaan. Itseään vähänkään arvostava asettaa rajoja ja osaa sanoa ”ei”. Itsestään huolta pitävä punnitsee, millaiset ihmissuhteet tukevat henkilökohtaista kasvua ja hyvinvointia sekä millaiset taas kuluttavat enemmän kuin antavat.
Nämä kaikki voivat olla osa tervettä itsetuntoa, mutta niitä voi pitää myös narsismin piirteinä.
Psykologi ja emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen kertoi Helsingin Sanomien haastattelussa maaliskuussa, että hänen opiskeluaikanaan 1970-luvulla narsistia kuvattiin muun muassa itseensä keskittyneenä ihmisenä, joka ei tee kompromisseja, löytää loukkaantumisen aiheita helposti ja jonka ihmissuhteet ovat hyötysuhteita. Kuulostaako tutulta?
Yhdyn Keltikangas-Järvisen näkemykseen, jonka mukaan vastaavanlainen käytös on nyt yleisesti hyväksyttyä. Omassa kuplassani monet ovat samaistuneet ongelmaan, kun olen ottanut sen puheeksi. Osa myös tunnistaa itsessään näitä piirteitä – minä mukaan lukien –, olemmehan jokainen aikakautemme tuote.
Kärjistettynä olemme eristäytyneet kukin omaan sosiaaliseen kuplaamme, jossa erimielisyyksiä ei synny. Yksikin henkilökohtaisen rajan rikkominen voi katkaista ihmissuhteen jo valmiiksi rajatussa sosiaalisessa ympyrässä.
Keskitymme niin paljon itsemme ja suojelemme omaa rauhaamme, että lopulta olemme kaikki linnoittautuneet yksin koteihimme kuin Prinsessa Ruususet torneihinsa. Siellä sitten kelpaakin tehdä seitsemänvaiheista kasvohoitorutiinia ja liottaa varpaita suolavedessä Netflixin pyöriessä.
Pelkkä itsekeskeisen kulttuurin tiedostaminen ei vielä johda muutokseen. Tarvitaan laajempaa keskustelua ja rehellistä itsekriittisyyttä. Terveeseen ihmissuhteeseen kuuluvat nimittäin epätäydellisyys, virheet ja niistä oppiminen, kuten myös avoin kommunikaatio ja vastavuoroisuus.
Selitystä vaille jäävä ”ei” aiheuttaa toiselle osapuolelle pelkän hämmennyksen, jolloin mahdollisuus oppia jää. Nimenomaan ristiriidat ja rakentava keskustelu kasvattavat ihmistä ja palvelevat lopulta myös hyvinvointia.
Yhteisöllisyys vaatii energiaa ja kompromisseja, joskus jopa ärtymystä, kuvitelkaapa! Mutta näin hyötysuhteeseen vedoten se maksaa itsensä moninkertaisesti takaisin. Kun opimme sivuuttamaan ”minä minä minä” -asenteen, pääsemme oikeasti rakentamaan ”meitä”. Siitä hyvinvoinnissa on kyse.
Ruohonjuuritasolla jonkinlaista edistystä on näkyvissä. Etenkin Helsingissä on perustettu enenevissä määrin esimerkiksi kollektiivisia leikki- ja juoksuklubeja, joissa voi tutustua uusiin ihmisiin ja kokea yhteisöllisyyttä. Lisäksi on kehitetty tindermäisiä sovelluksia, kuten Frendie ja Bumble BFF, joissa voi etsiskellä uusia kavereita.
Kysymys kuitenkin kuuluu, onko näistä mitään hyötyä, jos kaverikandidaattien löytäminen tarkoittaa brutaalia swaippailua oikealle ja vasemmalle milloin minkäkin yksityiskohdan perusteella. Menemmekö sittenkin yhä minä edellä ja pohdimme, millainen kaveri palvelisi juuri minun tarpeitani parhaiten?
Mona Tykkyläinen
Soveltavan psykologian opiskelija
Helsingin yliopisto
