Hermostuttaa. Hengästyttää. Ei ole aikaa käydä koulun vessassa, ei edes solmia auenneita kengännauhoja. Kellot ovat jo soineet.
Käytävällä minut valtaa helpotus – opettaja ei ole vielä saapunut. Luokkakaverit taputtavat huvittuneina, kun saavun kerrankin ajoissa. Silti hävettää ja haluaisin vain livahtaa vaivihkaa paikalleni.
Olen krooninen myöhästelijä. Myöhästelystä on tullut osa identiteettiäni ja läheisteni vitsien aihe. Olen koko ikäni yrittänyt parantaa tapani ja päästä täsmällisten piireihin. Haluaisin saapua tilanteisiin ilman sisäistä levottomuutta ja muiden katseista lukemaani halveksuntaa.
Nuorempana suhtauduin myöhästelyyn deterministisesti. Tuntui, että päivästä tai paikasta riippumatta saavuin aina myöhässä joko kuvittelemastani tai usein myös yhteisesti sovitusta aikataulusta. Vain yhden ystäväni kanssa meillä on tapana saapua samaan aikaan myöhässä, aivan kuin sisäiset kellomme jätättäisivät yhtä paljon.
Peruskoulussa minusta yritettiin koulia mallikansalaista, ja sain jatkuvasti jälki-istuntoa myöhästelystä. Opettelimme katsomaan kelloa pahvisista kiekoista mutta emme ymmärtämään sitä. Meille ei kerrottu, kuinka arkeaan voi aikatauluttaa. Myöhästelyäni pidettiin niskurointina, vaikka olin hyväntahtoinen ja motivoitunut koululainen. Kukaan ei yrittänyt selvittää myöhästelyni syytä tai auttaa minua tulemaan ajoissa.
Sen sijaan lentopallovalmentaja käski minut punnertamaan muiden edessä, ja rinnakkaisluokan opettaja tarttui hartioista ja huusi päin naamaa. Lapsen näkökulmasta tällainen suhtautuminen tuntui aivan absurdilta, onhan lasten ajantajukin hyvin erilainen kuin aikuisten. Pidin myös epäreiluna, että vaikeuksista pysyä aikataulussa seurasi rangaistus, kun huonosta matematiikan osaamisesta sai tukiopetusta ja kannustusta.
Nykyisessä peruskoulun opetussuunnitelmassa ajanhallinta on kirjattu arjenhallinnan ja itsesääntelyn taidoksi. Suunnitelmassa ei kuitenkaan määritellä, millä tavoin ja missä määrin ajanhallintaa tulisi harjoitella. Olen kouluni käynyt, mutta mietin, voiko ajantajua kehittää vielä aikuisena vai onko minut tuomittu ikuiseksi myöhästelijäksi.
Aika (t) on kansainvälinen perussuure, jonka yksikkö on sekunti (s). Universaalisti mitattava aika pitää kansainvälisen teollisuuden ja logistiikan rattaat pyörimässä. Kellonaika yleistyi juuri teollistumisen myötä, kun työmäärää tehtaissa alettiin mitata työpäivän pituudessa.
Ennen mekaanisia kelloja aikaa mitattiin esimerkiksi tehtäviin kuluvan ajan ja luonnonilmiöiden, kuten auringon, kuun ja vuodenaikojen kierron, avulla. Eräät Australian alkuperäiskansat mittasivat tietyn reitin kulkemiseen kuluvaa aikaa laululla. Erilaiset syklit ja elämän kiertokulku on tunnistettu läpi ihmiskunnan historian.
Kun suomalainen odottaa jo tapaamispaikalla, chileläinen kaveri kaupungin toisella laidalla menee vasta suihkuun.
Nykyään arkeamme tahdittavat atomikellot, mutta aikakäsityksemme vaihtelevat yhä suuresti. Opin tämän omakohtaisesti, kun muutin vuodeksi Chileen. Latinoihin tutustuessani ymmärsin, että ajankäyttöämme hallitsee kaikkea muuta kuin riippumaton käsitys ajasta.
Chilessä kaikki olivat myöhässä joka paikasta. Kun suomalainen odottaa jo tapaamispaikalla, chileläinen kaveri kaupungin toisella laidalla menee vasta suihkuun. Santiagossa ihmiset kohtaavat toisiaan myös sopimatta tarkkoja tapaamisaikoja ja -paikkoja. Aikatauluihin täytyy vain lisätä liikkumavaraa.
Alun turhautumisen jälkeen pääsin eroon minua Suomessa jatkuvasti nakertaneista kiireen ja syyllisyyden tunteista. Sain kerrankin heittäytyä elämään hetkessä.
Sen sijaan, että olisin varannut bussiliput etukäteen, saatoin vain mennä asemalle tiedustelemaan seuraavaa vuoroa ja haahuilla lähistöllä bussin lähtöön asti.
Chilessä tietoisuus muiden suopeammasta suhtautumisesta myöhästelyyn vapautti minut sosiaalisesta paineesta, jota Suomessa koin. Ympäröivä yhteiskunta myös pakotti tehottomaan ajankäyttöön.
Chileläisten tuttavieni mukaan aikataulujen sitovuus riippuu tilanteesta. Esimerkiksi lääkäriajan voi menettää, jos saapuu yli vartin myöhässä vastaanotolle. Asiakkaan myöhästymistä ei katsota hyvällä, mutta toisaalta viranomaiset voivat antaa odottaa itseään jopa tuntikausia.
Kerran jonotin yli tunnin vankilan palvelupisteelle, jossa selvisi, ettei vierailijaksi voinutkaan rekisteröityä kyseisessä toimipaikassa. Kun pääsin toiseen paikkaan, odotin kolme tuntia lisää. Kukaan ei tiennyt, ilmoittaisivatko viranomaiset yhtäkkiä jonottajille, että palvelu on siltä päivältä päättynyt.
Juhliin chileläiset putkahtavat yleensä pari tuntia alkamisajan jälkeen. Jos juhlat venyvät myöhään, monet jäävät spontaanisti kaverin luo yöksi ja lähtevät sieltä suoraan seuraavan päivän askareisiin.
Ehkä elämän ylimalkainen suunnittelu rentouttaa chileläisten aikatauluja. Työsuhteita ei välttämättä solmita pitkäksi aikaa, vaan töitä voi saada viikoksi tai pariksi päiväksi kerrallaan.
Chilessä monet nuoret eivät käytä kalenteria lainkaan. Kuten ystäväni, joka teki minulle vahingossa oharit. Hän ei tajunnut tapaamisemme olevan jo kyseisellä viikolla, vaikka olin ilmoittanut päivän etukäteen.
Kun soitin ystävälleni, hän oli kotona syömässä päivällistä mutta muutti puhelun aikana suunnitelmiaan ja saapui tapaamispaikalle hetkessä. Suunnitelmat elävät ja saattavat vaihtua useitakin kertoja päivän aikana.
Laiskottelijaa pidetään syntisenä, aikatauluja noudattavaa ihmistä kunnollisena.
Toisin kuin Chilessä, Suomessa myöhästelyä lievästi sanottuna paheksutaan. Myöhästely yhdistetään itsekkyyteen, vallankäyttöön, epäkunnioitukseen, tottelemattomuuteen, tehottomuuteen, sitoutumattomuuteen sekä päihde- ja mielenterveysongelmiin. Myöhästelevä työntekijä menettää nopeasti kunniansa, opettaja auktoriteettinsa ja yritykset tuloja.
Moraaliset käsityksemme määrittelevät ajankäyttöämme. Laiskottelijaa pidetään syntisenä, aikatauluja noudattavaa ihmistä kunnollisena. Työaika juontuu arvottavasta käsityksestämme siitä, miten paljon aikaa tiettyihin tehtäviin kuuluisi käyttää. Myös vapaa-ajalla tulisi ihanteellisesti tehdä asioita, jotka auttavat ylläpitämään työkykyä ja kehittymään ihmisenä.
Minua kuvottaa ajatus tuloksellisuudesta elämän tarkoituksena. Silti haluaisin parantua myöhästelystä täyttääkseni yhteiskunnallisen normin. Kyselen sosiaalisessa mediassa, millaisia ajanhallintavälineitä opiskelijat käyttävät. Yritän selvittää, onko olemassa taikasauvaa, joka tekisi minustakin moraalisesti ylemmän, taitavan ajanhallitsijan.
Pettymyksekseni ihmiset kertovat käyttävänsä keinoja, joita olen jo kokeillut: kalenteria, listoja, hälytyksiä ja tehtävien ajastamista. Sovelluksista ja apuvälineistä on minulle hyötyä vain silloin, kun onnistun arvioimaan tarvittavan ajan oikein ja kaikki sujuu suunnitellusti. Ajanhallintaa helpottamaan suunnitellut työkalut vaativat siis paradoksaalisesti ajanhallintataitoja.
Päätän pyytää asiantuntijoilta selitystä myöhästelylleni ja otan yhteyttä yhdysvaltalaiseen psykologian apulaisprofessoriin Jeff Conteen San Diegon osavaltionyliopistosta. Conte on tutkinut persoonallisuuden vaikutusta ihmisten taipumukseen myöhästellä.
Hänen mukaansa persoonallisuus ja sisäinen rytmi vaikuttavat myöhästelyyn jonkin verran, mutta niin vaikuttavat myös ikä, sukupuoli ja perheellisyys. Nuoremmat, naiset ja perheelliset myöhästelevät muita enemmän.
Lisäksi Conten mukaan osa ihmisistä vain kiinnittää aikaan enemmän huomiota kuin toiset. Siksi he ovat täsmällisempiä kuin kaltaiseni, jotka eivät keskity aikaan yhtä tarkasti. Minäkin yllätän joskus jopa itseni saapumalla etuajassa, vaikka olen rynninyt paikalle paniikissa, varmana myöhästymisestäni. En noina hetkinä ymmärrä, miten ja missä välissä olen kirinyt kellon kiinni, koska tietoisuuteni ajankulusta vaihtelee kuin sää.
Toisaalta ihmiset eroavat tavoissaan järjestää arkiset toiminnot ja työtehtävät. Polykronisuuteen taipuvaiset ihmiset suorittavat erilaisia tehtäviä mieluiten limittäin ja heidän aikataulunsa vaihtelevat, kun taas monokronisuuteen taipuvaiset järjestävät suoritukset peräkkäin ja seuraavat tiukemmin suunnitelmaa.
Myös kulttuurit poikkeavat tässä toisistaan. Polykronisissa kulttuureissa aikataulut hahmotetaan rennommin eikä myöhästymisestä tunneta niin paljon katumusta kuin monokronisissa.
Helsingin yliopiston antropologi Matti Eräsaari on tutkinut juuri näitä kulttuurien välisiä eroja ajan mittaamisessa Suomessa ja Tyynenmeren saarivaltio Fidžillä.
Eräsaaren työhuoneessa kello näyttää niin sanottua Fidži-aikaa: numerot ovat sekaisin ja sumpussa. Fidži-aika tarkoittaa sitä, että asiat tapahtuvat saarella aina myöhässä. Myöhästely on eräänlainen tunnustettu tosiasia, eikä sitä yhdistetä suoraan myöhästelijän moraaliseen rappioon kuten Suomessa.
Suurin osa fidziläisistä elää omavaraisissa talouksissa maaseudulla ja valoisa aika määrittää niin sanotun tehtäväajan. Kun Suomessa aika on jokaisen omaa, henkilökohtaista aikaa, Fidžillä aikakäsitys on vahvasti kollektiivinen. Maalla asuvat fidziläiset ovat ajankäytön suhteen riippuvaisia toisistaan, koska peltojen yhteisomistus on yleistä ja askareita suoritetaan yhdessä.
Myös kiire on yhteistä, meidän kiirettä, kun yhteisön pitää tehdä valmisteluja vaikkapa häitä tai hautajaisia varten. On vaikea kuvitella vastaavaa Suomeen, jossa hääjärjestelyt lankeavat usein joko hääparin tai kaason stressattaviksi.
Ajan mittaaminen on siirtynyt fyysisestä maailmasta digitaaliseen. Maan multaan laskettujen siementen itämisestä aurinkokellon ja Neiti Ajalle soittamisen kautta Excel-ruudukoihin ja älykellojen näytöille.
Parhaillaan elämme taas suuren yhteiskunnallisen muutoksen aikaa, kun tehdastyö automatisoituu, pitkälle erikoistunut asiantuntijatyö yleistyy ja tietotyöläisten kellokortit vaihtuvat joustavaan työaikaan.
Ajan kyttääminen on ulottanut lonkeronsa myös vapaa-ajalle, kun monitoroimme palautumiseen käytettyä aikaa.
Mietin, palaammeko kenties tulevaisuudessa takaisin löysempään aikakuriin. Eräsaari ei näe sitä kovin todennäköisenä. Puheet downshiftauksesta ja nelipäiväisestä työviikosta eivät ole Suomessa laajemmin toteutuneet. Sen sijaan ajan kyttääminen on vain tarkentunut ja ulottanut lonkeronsa myös vapaa-ajalle, kun monitoroimme palautumiseen käytettyä aikaa.
Yhteiskuntaamme riivaa sosiaalinen kiihtyvyys. Teknologian kehitys sekä työn, talouden ja sosiaalisten rakenteiden muutokset tapahtuvat niin nopeasti, että ihmisten on vaikea pysyä perässä kaikesta tehostamisesta huolimatta. Elimistön vuorokausirytmiä säätelevät biologiset kellot eivät sopeudu atomikellojen armottomaan tikitykseen ja siksi esimerkiksi vuorotyöläisillä on usein univaikeuksia.
Ihmiset haikailevat hitaamman elämän perään, mutta olemme sisäistäneet kiireisyyden hyveen. Aivoparkamme yrittävät kaikin voimin mukautua yhteiskunnan repivään vauhtiin siinä tietenkään onnistumatta.
Kun sitten edessä aukeaa tilaisuus hidastaa tai pysähtyä – vaikkapa odottelemaan bussia, omaa vuoroa palvelutiskillä tai myöhästynyttä ystävää – se mielletään tylsäksi, hukkaan heitetyksi ajan tyhjäkäynniksi, koska olosuhteet pakottavat meidät häpeälliseen hyödyttömyyteen, tarkoituksettomaan tyhjäntoimittamiseen.
Suurin oppini myöhästelyn suhteen on, että minuutintarkan suunnittelun sijaan minun kannattaa suunnitella löyhemmin: yliarvioida asian hoitamiseen vaadittava aika, lisätä arvioon vielä väljää ja valmistautua muuttamaan suunnitelmaa. Opin tämän ristiriitaisesti juuri Chilessä, jossa ihmiset ovat harvoin ajoissa.
Ennen Latinalaisessa Amerikassa viettämääni vuotta tarrauduin aivan liian pitkään ulkoisiin ajanhallintavälineisiin ja suunnittelin hirvittävän tarkkoja aikatauluja, jotka eivät koskaan pitäneet. Joustava työaika ja yrittäjyys ovat vähentäneet myöhästelyäni, sillä voin rajata tilaisuuksia, joihin on ehdittävä tietyllä kellonlyömällä. En juokse joka päivä kelloa kiinni, vaan keskitän voimani muutamiin tärkeisiin tapahtumiin.
Maksan aikataulujen vapaudesta tulevaan liittyvällä epävarmuudella. Chilessä viettämäni aika sai minut kuitenkin hellittämään kontrollin tarpeesta myös tässä asiassa. Kaoottisessa ympäristössä on vaikea vältellä epävarmuutta. Siihen tottuu.
Lattareiden spontaanius sai minut katsomaan kelloa aikataulun sijaan. Epätoivoisen juoksentelun sijaan totesin, että menipä myöhään. Asioiden siirtäminen huomiselle ei ole pelkästään aikaansaamattomuutta vaan myös ajan niukkuuden ja omien rajojen tunnustamista.
Kun suomalaiset noudattavat suunnitelmaa, chileläiset muuttavat sitä. Se vapauttaa kuulostelemaan fiilistä ja olemaan läsnä nykyhetkelle.
Nyt ajattelen, että Euroopassa eletään jatkuvasti jossain muussa ajassa kuin nykyisessä.
