Pukuihin ja sinisiin Espoo-huppareihin sonnustautunut yleisö herää henkiin, kun Perttu Pölönen, 28, astelee lavalle. Eikä ihme – ennen Pölöstä estradilla on kuultu juontajien väsyneitä vitsejä saapumattomasta takatalvesta sekä käsittämätöntä sitrasiansaksaa wicked problemeista, joihin ei ole yhtä yksinkertaista vastausta, mutta joihin etsitään ratkaisuja ehkä maailman tiheimmällä systemaattisen vaikuttamisen alueella, Otaniemessä.
Mäksy, kuten kaupunginjohtaja Jukka Mäkelää käytävillä tuttavallisesti kutsutaan, on avannut Business Espoon elinkeinofoorumin kertomalla, että kyseinen innovaatioekosysteemi laajentaa scopea rahan teosta globaalien ongelmien ratkomiseen. Yhtään ongelmista ei ole vielä nimetty, mutta Silicon Valley, kestävä kasvu ja määrittelemättömät yhteiset arvot on mainittu jo pariin otteeseen.
Mäksyn jälkeen inflaatiosta on luennoinut työeläkeyhtiö Elon pääekonomisti Tiina Helenius niin ikään isolla pensselillä maalaten.
Seuraavat 25 minuuttia Pölönen on luvannut puhua siitä, voisiko työelämän seuraava murros olla inhimillinen vallankumous. Pölönen saa ihmiset nostamaan puhelimensa ilmaan ja räpsimään kuvia diaesityksestä. Yrittäjätapahtuman harmaat sedät eivät ole koskaan kuulleetkaan puhkihoettua one-lineria ”ei isommin, vaan paremmin”, ja niinpä salissa vaihdetaan vinoja hymyjä hyväksyviin nyökkäyksiin. Pari hopeista kulmaa kohoaa.
”Maatilalta tehtaaseen, tehtaasta toimistoon”, Pölönen kertaa ihmiskunnan historian suuret työvallankumoukset kuin kymmenkertaiselle nopeudelle äänikirjasovelluksessa säädetty Sapiens.
”Lihaksista päähän, päästä sydämeen. Muistakaa tää.”
Kuten lavarunoutta, myös keynote-puhetta on mahdotonta purkaa paperille. Kyseessä on ainutkertainen ruumiillinen ja tilallinen esitys, jossa Pölönen onnistuu. Hän on nopea, ymmärrettävä ja innostava. Hän viittaa puhuessaan edellisten puhujien esityksiin, mikä luo kuvan spontaaniudesta. Tarina kalifornialaisesta professorista on kuitenkin sama juttu, jonka hän on kertonut aiemmin haastattelussa myös toimittajalle. Kun tekee useita puhekeikkoja viikossa, repertuaariin kertyy kasapäin lennokkaita vakiostooreja elämän varrelta. Eikä siinä mitään. Niiden toistelu oikeissa paikoissa on osa hyvän puhujan ammattitaitoa.
Esityksen pointti on, että maailma on mullistunut teknologian myötä nopeasti, eikä työelämä ole seurannut perässä. Pitäisi miettiä, mitä sellaista ihminen voi antaa, mitä kone ei, ja vaalia näitä taitoja. Tehdä tulevaisuudesta inhimillinen.
”Pidetään huolta, että me onnistutaan oikeissa asioissa. Ihminen on investointi. Oletteko koskaan voittaneet intohimoista ihmistä jossain? Ei onnistu. Intohimoinen ihminen menee läpi vaikka harmaan kiven! Kuinka moni Suomessa joka aamu kiiruhtaa töihin, joista ovat intohimoisia? Mitä me siinä menetetään?” Pölönen kysyy.
”Nyt mä provosoin, mutta sanoisin jopa näin: yritys, joka katsoo vain numeroita, ei tiedä, mitä se haluaa.”
”Lihaksista päähän, päästä sydämeen. Muistakaa tää.”
Journalismissa on kuolemansynti spekuloida sillä, mitä ihmisten päiden sisässä tapahtuu, mutta on melko varmaa, että juuri nyt yleisön myöhäiskeski-ikäiset miehet ajattelevat, että nuorissa on tulevaisuus. Että kotimatkalla voi ehkä ajaa kauppakeskus Ainoaan, poistaa Suomalaisesta yhden kappaleen Perttu Pölösen Tulevaisuuden lukujärjestystä (Otava, 2019) ja pyytää vaimoa pistämään se nättiin pakettiin kummipojan ylioppilasjuhlia varten, jos siitäkin vielä joskus vaikka tulisi jotain. Siinä vaiheessa, kun Bemarin ajaa talliin ja ote irtoaa ratista, Pölösen puheenvuoron aikaansaama kihelmöinti on ehtinyt poistua kehosta. Pallogrilliin isketään samalla reissulla Herkusta ostettu naudan sisäfileepihvi samalla kun nautitaan auringonlaskusta Haukilahden merimaisemissa. Jotain niille työelämän haasteille ja ilmastokriisille pitäisi tehdä, mutta saako motivaatiopuhe toimitusjohtajaa muuttamaan tapojaan?
Tuskinpa tiikeri raidoistaan pääse, vaikka kuinka istuisi kestävän kasvun herätyskokouksissa. Mutta nuoret, niissä on tulevaisuus!
Perttu Pölönen on nobody Nurmijärveltä. Sellaisen kuvan hän antaa itsestään toisessa kirjassaan Tulevaisuuden identiteetit (Otava, 2020). Kirjan johdannossa Pölönen on matkalla vuoden 2013 Linnan juhliin Tampereelle ja pelkää rikkovansa etikettiä ja paljastuvansa maalaisjuntiksi. Juhlissa hän on yksin ja kiusaantunut. Seuraavana aamuna rundi jatkuu lentokentän kautta Nobel-juhliin Tukholmaan. Pölönen on juuri ja juuri täysi-ikäinen.
Arvokkaisiin juhliin Pölönen kutsuttiin, koska hän oli lanseerannut sovelluksen nimeltä Musiclock. Alun perin se oli Pölösen vuonna 2011 keksimä puukiekko, jossa nuotit on aseteltu kellotaulua mukaillen numeroiden paikalle. Kun päälle lätkäisee pienemmän, erivärisen ympyrän, joka näyttää duuriasteikot, Sävelkello kertoo, mitkä nuotit soitetaan vaikkapa F-duurissa. Tarkoitus on helpottaa musiikinteorian opiskelua. Puukiekkoa seurasi sovellus.
Ei huonosti innovoitu 15-vuotiaalta.
Niin Pölösestä tuli keksijä. Nykyisin hänellä on monta muutakin nimikesuojaamatonta titteliä: futuristi, säveltäjä, tietokirjailija, keynote speaker. Itse hän kertoo ahdistuvansa prameasta litaniasta.
”Helposti ihmiset nostavat jalustalle, ja sitten suhun on vaikea samaistua. Se on karhunpalvelus. Mun pitäisi pystyä näyttämään, että olen ihan samanlainen ihminen kuin kaikki muut.”
Pölönen on kuitenkin sillä tavalla erikoismies, että hän on voittanut Euroopan suurimman nuorille suunnatun tiedekilpailun, opiskellut tulevaisuuden megatrendejä Piilaakson Singularity Universityssa, kirjoittanut alle kolmikymppisenä kolme kirjaa, joista uusin ilmestyy parin kuukauden sisällä ja perustanut kolme yritystä, joista yhden Myanmariin helpottaakseen opettajien työtä köyhässä maassa. Vuonna 2018 aikakauslehti MIT Technological Review nimesi hänet 35 lupaavimman nuoren eurooppalaisen innovaattorin joukkoon. 14-vuotiaana hän voitti Suomen mestaruuden kolmiloikassa. Eteisessään Pölösellä on Mensan myöntämä kunniamaininta.
Hohto hieman karisee, kun titteleitä tarkastelee lähemmin. Sävelkelloyritys tekee muutamia tuhansia euroja tappiota vuodessa, ja se Piilaakson Singulariteetti-yliopistokin oli vielä Pölösen opiskeluaikoina vuonna 2016 oikeastaan amerikkalainen yritys, joka tarjosi virallisten korkeakoulututkintojen sijaan johtajakoulutusta ja yritysten konsultointipalveluja. Pitkään koulun lippulaiva oli 10 viikkoa kestävä Global Solutions -kesäkurssi, jonka Pölönenkin kävi. Seuraavana syksynä hän jatkoi vielä kahdeksan viikkoa kestävään kiihdytysohjelmaan. Disruptio, yksi Pölösen käyttämistä avainsanoista, mainitaan heti koulun etusivulla.
”Siellä puri joku kärpänen. Huippuyliopistoissa ja ajatushautomoissa on diversiteettiä. Se oli ihan käsittämätöntä, kun meitä oli siellä yli 40 eri maasta ihmisiä, ja sitten kun ne kaikki näkemykset, kulttuurit, intohimot ja taustat törmäytettiin, se oli niin stimuloivaa! Se antoi ihan hirveästi ajatuksia, energiaa ja inspiraatiota. Siitähän kaikki tämä, mitä sen jälkeen on tullut, on periaatteessa saanut alkunsa.”
Mitä ne ajatukset ja energiat siis ovat?
”Piilaakson ja Myanmarin jälkeen mulla oli hirveä tarve päästä jakamaan. Olin Singularity Universityssä porukan nuorin ja ainut suomalainen. Ajattelin, että olen saanut tämmöisen kreisin mahdollisuuden, päässyt kuulemaan, kun maailman huiput puhuvat. Mun täytyy kertoa tästä, jotta siitä on hyötyä myös muille, ettei tämä jää vain mulle.”
Ja mistä Pölönen tarkalleen ottaen yleisöilleen puhuu?
”Tulevaisuudesta ja muutoksesta, tai murroksesta. Sama asia, vaan fancymmin sanottu. En mä Piilaaksossa missään kohtaa ajatellut, että mä teen puhujan uran. Ei ollut tarkoitus rakentaa henkilöbrändiä.”
Moni puhuja ei pärjää pelkällä keikkatyöllä, vaan raha tulee monista eri lähteistä. Toista on Pölösen kohdalla. Syksystä 2022 kesään 2023 hänen kalenterissaan on 146 puhujakeikkaa: pörssiyhtiö Wärtsilä, ravintolapalveluita tarjoava Kanresta, Hämeen ammattikorkeakoulu, lakifirma Roschier, Keski-Suomen hyvinvointialue, Huawei, liikenne- ja viestintäministeriön alainen Väylävirasto, Verohallinto, Jyväskylän kaupunki, Ulosottolaitos, eduskuntapuolue, Latvia, Ukraina, Kenia…
Pölönen ei halua kertoa, paljonko yhdestä keikasta maksetaan. Palkkioiden suuruus vaihtelee. Pölösen ohjelmapalveluita tarjoavan, vuonna 2018 perustetun osakeyhtiön Perttu Productionsin liikevaihto oli vuonna 2022 yli 500 000 euroa. Siitä liikevoittoa oli noin 400 000 euroa. Esimerkiksi suunnilleen samanikäisen tubettajan Roni Bäckin firman liikevaihto oli sata tonnia vähemmän ja liikevoitto puolet siitä mitä Pölösellä.
Pölönen kertoo, että hän on ollut yrittäjä niin kauan kuin muistaa, eikä ole tehnyt elämässään päivääkään normaalia nine to fivea. Hän kertoo haaveilevansa hakevansa opiskelemaan Yhdysvaltoihin. Ei tutkinnon takia, vaan päivittääkseen osaamistaan.
”Koen vastuuta siitä, että saan puhua yleisölle. Se vetää aika nöyräksi. Kuka mä oon sanomaan, mistä mä tiedän, miksi mua kuunnellaan? Kun sata ihmistä kuuntelee tunnin ajan, haluan käyttää ajan parhaalla tavalla hyödyksi. Velvollisuuteni on myös kouluttaa itseäni. Etsiä sokeat pisteet ja haastaa itseäni, laajentaa ymmärrystäni.”
Kun automatisaatio toisen maailmansodan jälkeen voimistui, uusi moderni, stressaava elämänrytmi teki ihmisistä aiempaa tyytymättömämpiä. Yritysten keskijohtoa alettiin kouluttaa, jotta he osaisivat valmentaa työntekijöitään sopeutumaan työelämän muutokseen.
Turun yliopistossa työelämää tutkiva Mona Mannevuo kertoo, että tuolloin kouluttajat olivat tyypillisesti lääkäreitä tai psykologeja, jotka olivat tutkineet alaa tai tunsivat organisaation, jota neuvoivat. Mannevuosta on yllättävää, että suositut puhujat ovat nykyään usein konsultteja.
”Kun työhyvinvointia halutaan kohentaa tai tuoda positiivista ja uutta ajateltavaa, niin on kiinnostavaa, että joku täysin organisaation ulkopuolinen puhuja on niin suosittu neuvonantaja.”
Länsimaalaiset ihmiset ovat läpi historian matkanneet eri puolille maailmaa hakemaan inspiraatiota. Siinä mielessä Pölösenkin tarina – Piilaaksosta Myanmarin kautta Espoon bisneshubeihin – on ihan tyypillinen.
”Mun täytyy kertoa tästä, jotta siitä on hyötyä myös muille, ettei tämä jää vaan mulle.”
Mannevuo arvelee, että puhujat saattavatkin olla jatkossa yhä useammin tavallisia tyyppejä. Demokratian kannalta on tärkeää, että kynnys puhua julkisesti on matala kaikille, ei vain asiantuntijoille.
”Mutta kun esiintyy teknologisen kehityksen analyysin tai muutoksen asiantuntijana, pitäisi olla ainakin jokin uusi, oma näkemys tarjottavana. Tutkimus, empiria, kokemus tai havainto elämästä, joka perustuu muuhun kuin mutuiluun. Konsulttipuhe, etenkin se, miten tulisi suhtautua muutokseen, on usein toisteista”, Mannevuo sanoo.
Työelämäpuheessa korostuneen tsemppi- ja motivaatiopuheen alle on syntynyt uusi genre, jossa kehotetaan olemaan itselle armollinen.
”En usko, että ihmiset kauheasti kaipaavat tsemppaamista. Itse asiassa moni haluaa tehdä työnsä hyvin ja oppia uutta, mutta siihen ei ole aikaa eikä resursseja.”
Nykyisin on muodikasta puhua yhteiskuntarakenteista, jotka eriarvoistavat ja estävät ihmisiä toteuttamasta itseään. Usein unohtuu, että tunteetkin muodostuvat näissä rakenteissa. Unelmien seuraaminen ei vie kaikkia samaan paikkaan, vaikka kuinka purkaisi tietonsa ja taitonsa nelikenttää söpömpään ikigaiksi kutsuttuun japanilaiseen, kukkasilla koristeltuun venn-diagrammiin, jättäisi päiväduunit ja perustaisi blogin.
”Jos rahat eivät riitä ja on pakko ottaa vastaan sitä työtä mitä on tarjolla, niin ohje ’seuraa unelmiasi ja luo itse oma tulevaisuutesi’, voi tuntua satuttavalta. Toisilla ihmisillä on mahdollisuuksia tiettyihin tunteisiin, kuten inspiroitumiseen, toisilla ei. Vastaavasti tunteidensa avaaminen mahdollisuuksille, jotka eivät ole itselle realistisia, voi tehdä kipeää.”
Mannevuon mukaan työelämäseminaareissa kohtaavat lähtökohtaisesti samanmieliset työhyvinvointisaarnaajat, jotka kuuntelevat toisiaan. Voimaannuttavaksi tarkoitettu puhe on harvoin tosiasiassa kontroversiaalia tai provokatiivista.
”Myös varhaisten työhyvinvointisaarnaajien feel goodia kritisoitiin siitä, että siinä myytiin pseudotieteellistä sisältöä johtotason ihmisille kertomalla heille asioita, joita he haluavat kuulla. Näissä opeissa alaisten pitäisi muokata itseään sopivammaksi työhön, eikä toisinpäin”, Mannevuo sanoo.
”Sitä, että opit irtaantuvat varsinaisesta työelämästä ja tutkimuksesta, on kritisoitu puhujailmiön alusta saakka. Kun asioita yksinkertaistetaan niin, ettei mitään keskustelua oikeasti herää, tuetaan vain ylemmässä hierarkiassa olevien ajatuksia, mitään muutosta ei oikeasti tapahdu.”
Perttu Pölönen on kiva. Itse asiassa kivempi kuin 80 prosenttia miehistä, jotka olen elämäni aikana tavannut. Hän on kohtelias ja vaikuttaa kaikin puolin kunnolliselta. Ei juo edes kahvia, ei ole kuulemma koskaan juonut. Puhelias, yllättäen, mutta ei hypi silmille. Haastatteluun hän on pukenut vaaleat farkut ja ruskean neuleen, selässä on ruskea nahkareppu ja ranteessa musta älykello. Ei saisi pojitella, mutta menestyksestään huolimatta Pölönen antaa vaikutelman ihan tavallisesta pojasta.
Pölösen puhebisneksistä vaan on vaikea saada otetta. Hän on liukas kuin saippua, ei pysy oikein missään boksissa, johon häntä yrittää työntää. Kirjat eivät edusta täysin self helpin motivaatiopuhetta, mutta ei yksinyrittäjä konsulttikaan ole.
Yritän saada Pölösestä selkoa tämän kollegalta Myanmarista, Hla Hla Winiltä, jonka kanssa Pölönen perusti 360ed-nimisen startup-yrityksen vuonna 2016. Se kehittää sovelluksia, joiden on tarkoitus tehostaa oppimista lisätyn todellisuuden avulla. Hla Hla Win ei kuitenkaan ehdi haastatteluun ennen kuin tämä lehti menee painoon. Perttu is a brother from another mother, hän kuitenkin luonnehtii Pölöstä lyhyessä sähköpostissaan maalis–huhtikuun vaihteessa.
”Aloitat tyhjästä, lähdet kehittämään, haet fiiliksiä muilta, sit launchataan, tulee markkinointia, tulee konsertti, mitä yleisö sanoo, parannellaan, aloitetaan uudestaan. Eiks vaan?”
Kysytäänpä seuraavaksi yhdeltä Suomen puhujaskenen perustajaisistä. Filosofi Esa Saarinen kuuli Pölösestä ensi kertaa Aalto-yliopiston työelämäprofessorilta ja bestseller-kirjoja (Tee itsestäsi mestariajattelija, 2023, Upeaa työtä!, 2013 ja Hauskan oppimisen vallankumous, 2014) kirjoittaneelta Lauri Järvilehdolta.
”Lauri on herkästi perillä startup-maailmasta. Hän puhui nuoresta, valovoimaisesta, lahjakkaasta hahmosta. Perttu oli julkaisemassa ensimmäistä kirjaansa, lähettänyt käsikirjoituksen mulle ja sanonut Laurille, että toivottavasti kommentoin sitä. Saan aika paljon kaikenlaista sähköpostiin, mutta Laurin tönäisemänä aloin lukea. Olin vaikuttunut”, Saarinen kertoo.
Hänen mukaansa Pölösessä yhdistyvät huomattava älyllinen kapasiteetti ja maailmanparannus.
”Valistava, älyllisen korkeakulttuurin pyrkimys ilmenee Pertussa. Hänellä on kyky olla liiaksi lumoutumatta omasta älystään, mikä superlahjakkuuksilla voi olla ongelma.”
Mikä Pölösessä sitten vetää puoleensa? Jokin tavallinen ja samastuttavako? Saarinen epäröi.
”Tuossa merkityksessä minäkin olen tavallinen. Enemmän kuvaisin sitä niin, että henkilöllä on elämännöyryyttä, joka välittyy esiintyessä. Olin vaikuttunut hänen juurevuudestaan ihmisenä, siitä, ettei koreografia lähde viemään häntä lavalla. Siinä säilyy aitous, puhuminen sydämestä.”
Onko Pölönen nuori Esa Saarinen? Vai löytyisikö osuvampi vertailukohta yritysmaailmasta, esimerkiksi Peter Vesterbackasta?
”Mielestäni hänessä on paljon samaa kuin minussa. Lähempänä mua kuin Sarasvuon Jaria. Cheek–Elastinen–akselilla lähempänä Elastista. Hän on lähestyttävä, kuten Elastinen on esiintyjänä”, Saarinen sanoo.
”Hänen tyylinsä tulee muuttumaan jossakin määrin, koska hän on mielestäni aidosti ajatteleva ihminen. Siksi en näe häntä heittämässä samaa settiä vuodesta toiseen. Hänen draiverinsa ei ole raha, vaan hän muovaa puhettaan sen perusteella, miten hänen oma ajattelunsa etenee.”
Entä toisin päin – ajatteleeko Pölönen itse olevansa nuori Esa Saarinen?
”Kun tapasimme, ja kerroin että joku oli näin verrannut, Saarinen nauroi ajatukselle ja sanoi, että nuori Esa oli paljon koppavampi.”
Pölönen korostaa tulleensa entrepreneur-porukoihin ihan eri maailmasta, taideporukoista eli Sibelius-akatemiasta, jossa hän opiskeli sävellys- ja musiikinteorian kanditutkinnon.
”Mutta taiteilijoissa ja yrittäjissä on hirveästi samaa! Molemmat ovat hyvin driven, tekevät intohimosta ja laittavat itsensä likoon. Lähditpä tekemään uutta sävellystä tai mobiilisovellusta, prosessissa on visio, lähdetään työstämään sitä, iteroidaan. Aloitat tyhjästä, lähdet kehittämään, haet fiiliksiä muilta, sit launchataan, tulee markkinointia, tulee konsertti, mitä yleisö sanoo, parannellaan, aloitetaan uudestaan. Eiks vaan?”
Am I right, Pölönen toistelee lauseiden lopussa suomeksi. Se lienee Jenkeistä opittua ja on omaleimaisen herttaista, ei itse asiassa ollenkaan ärsyttävää. Mitä muuta hän haluaa tuoda puheillaan Atlantin tuolta puolen Suomeen? Yrittäjähenkeäkö? Optimismia? Sitäkö hän tarkoitti intoillessaan Piilaakson opeista, ajatuksista ja energioista?
”Missään tapauksessa ei kannata tuoda Amerikkaa tai Piilaaksoa tänne. Pitää olla Suomi-lasit, osata ottaa filtterillä. Samoja asioita ei voi sanoa täällä, on otettava konteksti huomioon.”
Haluan palata vielä tarkemmin Piilaaksoon. Mikä olikaan se siellä opittu jokin, jota hän nyt jakaa eteenpäin?
”Jotkut keskustelut ja havainnot Suomessa ovat Piilaaksoa jäljessä. Täällä ei ole kaikkiin juttuihin herätty kuten siellä. Tulevaisuus voi olla kaukainen ja hähmäinen, tuolta se tulee, pyyhältää meidän yli, eikä meillä ole mitään kontrollia siitä”, Pölönen aloittaa.
”Eka asia, mikä Piilaaksossa tuli ilmi oli, että ahaa, tuossa on Google, tuossa Facebook, tuolla ne sitä tekevät, nuo isit ja äidit, ne tekivät algoritmin tuollaiseksi. Näin, ettei se ole mitään mystistä tai saavuttamatonta. Tyypit täällä vaan tekevät, ja se vaan sattuu vaikuttamaan kaikkiin maailman ihmisiin. Tuli sellainen empowerment, että miksen mä voisi olla osa sitä, millainen suhde teknologiaan me kehitetään. Sain luvan haaveilla, ajatella isosti. Se ei ole haihattelua, turhaa tai väärää. Mun piti päästä puhumaan.”
”Koko maailma on näyttämö, ja miehet sekä naiset siinä vain näyttelijöitä”, lausuu melankolinen Jaques William Shakespearin näytelmässä Kuten haluatte (suom. Kirsti Simonsuuri).
1900-luvun alussa elänyt yhdysvaltalainen elämäntapa- ja esiintymiskouluttaja Dale Carnegie uskoi, että kuvatun kaltainen esiintyjän ja yleisön välinen dynamiikka on modernin bisneksen ja menestyksen kulmakivi. Näin kirjoittaa historioitsija Steven Watts Carnegiesta kertovassa kirjassaan Self help messiah (2013). Carnegie uskoi, että ihmisten voittaminen omalle puolelleen vaati asettumista yleisöksi tämän performanssille itsestään: ole hyvä kuuntelija, saa ihmiset tuntemaan itsensä tärkeiksi.
Carnegie kärsi nuoruudessaan alemmuuskompleksista: hän oli köyhä, parsi sukkansa itse, kauppasi saippuaa ja ihraa ja häpesi rähjäistä ulkomuotoaan. Hän alkoi sekä kasvattaa omaa itseluottamustaan että luennoida siitä. Ajattelussaan Carnegieta innoitti Freudin lisäksi New thought -niminen, health and wealth and peace of mindia rummuttava liike, joka ammensi inspiraationsa idän uskonnoista ja jonkin sortin vetovoiman laista. Hän puhui tiensä New Yorkin kristillisten opistojen luennoijaksi ja alkoi opettaa esiintymistaitoja: pelon voittamista, positiivista ajattelua, henkilökohtaista kasvua – hähmäisiä teemoja, joita Carnegie sai kaupustella jonkin aikaa ennen kuin opit alkoivat myydä ja tekivät hänestä modernin menestysgurun.
Carnegieta pidetään länsimaalaisen self helpin pioneerina. Vuonna 1937 ilmestynyt Miten saan ystäviä, menestystä, vaikutusvaltaa on yksi Yhdysvaltain historian myydyimmistä tietokirjoista. Siinä listataan useita ohjeita tavoitteiden saavuttamiseksi, esimerkiksi:
1. Hymyile.
2. Ainoa keino voittaa väittelyssä on väittelyn välttäminen.
3. Kysy kysymyksiä ohjeiden antamisen sijaan.
Ohjeet kuvaavat sekä Pölösen tyyliä että tutkija Mona Mannevuon analyysiä motivaatiopuheen sovittelevasta luonteesta. Ohjelistoista on inspiroitunut moni puhuja Carnegien jälkeen. Esimerkiksi kanadalainen psykologi ja saarnamies Jordan Peterson on listannut bestselleriinsä samaan raamatulliseen tyyliin 12 elämänohjetta. Sen sijaan, että olisimme kaikki kuunnelleet äitejämme heidän ohjeistaessaan, että sänky pitää aamulla pedata tai ettei ihmisille saa valehdella, kuuntelemme mieluummin samat ohjeet Petersonin tai Carnegien kertomina ja koviin kansiin paketoituna.
Ohjeita oikein syömiseen ja pissaamiseen ja paremmin elämiseen yhteiskunnan tuottavana ja terveenä jäsenenä riittää, eikä vähiten suomalaisessa mediassa. Helsingin Sanomien sovelluksesta voi jopa tilata elä paremmin -teemaiset notifikaatiot puhelimeensa. Ihmiset tarvitsevat apua. Ja jos he eivät ymmärrä tarvitsevansa, tarve osataan kyllä luoda. Ratkaisu ongelmiin löytyy lähes poikkeuksetta itsestä.
Hän ja Pölönen ovat verkostoituneet jo aikaisemmin ja vaihtavat nopeat kuulumiset.
Tänä päivänä puhuminen on Yhdysvalloissa miljardibisnes, jonka taloustutkimukset arvioivat vain kasvavan. Suomessa johtavalla puhujatoimistolla Speakersforumilla on listoillaan yli 8 000 puhujaa: löytyy kenkäsuunnittelijaa, maailmanmatkaajaa, juontajaa, ydinenergiantohtori-laskuvarjohyppääjää ja lääkäri-taikuria.
Tampereen yliopiston viestinnän professori Pekka Isotalus on työelämää tutkineen Mona Mannevuon tapaan kriittinen sen suhteen, onko motivaatiopuheella todellista muutosvaikutusta työelämässä tai elämässä ylipäätään.
”Jos asiakas maksaa puheesta isoja summia, voi miettiä, onko se fiksusti käytettyä rahaa vai ei. Onko puheilla sitä vaikutusta, jota niillä luvataan olevan vaikkapa työelämässä? Lunastetaanko lupaukset?”
Isotaluksen mukaan konkretian vaatiminen korkealentoisilta puheilta ei välttämättä tee puheesta sen tilanneelle yritykselle sen hyödyllisempää.
”Joskus puhuja antaa vääränlaisia ohjeita ja neuvoja, joista on työpaikan toiminnalle enemmän haittaa kuin hyötyä. Samat ohjeet kun eivät päde joka alalla”, Isotalus sanoo.
”Olen ollut samassa tilaisuudessa ammattipuhujan kanssa, ja tutkijana en koskaan pärjää tällaiselle tyypille. Jos olet tutkinut jotain, et voi yksinkertaistaa, koska asiat eivät ole yksinkertaisia.”
Kun jarisarasvuot myyvät yrittäjämäistä asennetta yrityksille, ei siinä ole mitään kovin kummallista. Yrityksen ensisijainen tehtävä on tuottaa voittoa, ja motivaatiopuhujan vaikutus voi näkyä tuottavuuden kasvuna vaikkapa seuraavan kolmen viikon ajan, kun työntekijät ovat innostuneita. Näin ainakin luulisi olevan, kun kerran motivaatiopuhujilla riittää töitä.
Perttu Pölösen tapauksessa ei ole niin, että hän keksisi asioita vailla mitään totuuspohjaa tai pelkältä tunnepohjalta. Kun Pölönen esimerkiksi kutsuu Espoon Elinkeinofoorumissa Suomea ”saavutettujen etujen museoksi”, on se ihan terävä analyysi: suomalaiset yrittäjät ja sijoittajat välttävät riskejä, koska menetettävää on paljon, olemmehan valmiiksi hyvinvoiva kansa. Täällä varotaan tekemästä jotain uutta, jotenkin toisin. Pölösen tietokirjojen, tai taito-oppaiden, kummin niitä haluaakaan kutsua, lopussa on lähdeluettelot. Pölönen on omien sanojensa mukaan myös palkannut faktantarkastajan teoksilleen.
Isotaluksen mukaan populäärikirjoittajalle on tyypillistä induktiivinen arviointi: asioita yleistetään rajallisista havainnoista. Argumentointi on usein yksipuolista.
”Puheviestinnän professorina olen iloinen, että hyvät puhujat ovat suosittuja ja taitoa arvostetaan. Eihän se niin vaarallista ole, että käydään tsemppaamassa. Täysin toinen juttu on, kuinka hyvin argumentoitua puhe on, eli kuinka vahva asiasisältö on.”
Tarkastellaanpa Perttu Pölöstä hetki puheviestinnän yksinkertaisimmilla mittareilla.
Mittarilla ethos Pölönen saa toimittajalta täydet pisteet. Hän antaa puhuessaan vaikutelman, että haluaa yleisölleen hyvää. Pölönen kertoo saaneensa palautetta, jonka mukaan on ihanaa, kun hän ei julista. Suomalaisiin ei kuulemma vetoa starbailu. En epäile hetkeäkään, etteikö Pölönen haluaisi saada maailmassa positiivista muutosta aikaan. Hyvä Perttu!
Mitä tulee pathokseen, siis tunteiden herättämiseen, Pölönen onnistuu niin ikään. Espoon elinkeinofoorumissakin yleisö kehuu häntä. Puhe jättää kuulijalleen linnunmaidonlämpöisen olon, että minäkin pysyn mukana luennossa työnteon monimutkaisesta vuosisatojen aikana tapahtuneesta kehityksestä. Pölösen mukaan palkitsevinta on nähdä ihmisestä, että nyt nousee savu korvista, nyt uppoo – kun jokin tunne siirtyy ja välittyy kuulijaan.
Logos, asiasisältö ja järkiargumentit, on näistä kolmesta vaikein arvioida. Löytyykö niitä? Esimerkkinä voi käyttää Pölösen elokuussa ilmestyvää kirjaa Saisinko huomiosi.
Kirja kertoo somen toimintalogiikasta. Aihevalinta kuulostaa järkevältä, onhan Pölönen kirjoittanut aiemmatkin teoksensa nuoria sukupolvia ajatellen, ja hänen mukaansa useampi kuin yksi 12-vuotias on tullut kertomaan hänelle niitä lukeneensa. Pölönen haluaa, että tieto on helposti omaksuttavissa laajalle yleisölle. Tämä opus on kuitenkin Pölösen mukaan erilainen kuin aiemmat.
Miten?
”Siinä on kaksi kertaa enemmän sanoja!” Pölönen sanoo.
”Ja just tästä pitäisi nyt puhua!”
”Kuinka moni osaa selittää, mitä vessanpöntössä tapahtuu?”
Pölösen mukaan kirjassa kerrotaan, että some ja teknologia ohjaavat meitä huomaamattamme. Hän aloittaa perusteista: käyttöliittymissä ja designissa käytetään niin sanottua persuasive technologya.
”Älyttömän hienoa ja siistiä, mutta sitä käytetään yhtiön edun saamiseksi, mikä ei välttämättä ole meidän edun mukaista. Suurin osa jengistä ei ole koskaan pohtinut, millä tavalla heitä voitaisiin manipuloida koukuttavien palveluiden suunnittelussa. Halusin tuoda sen esiin, jotta voimme yhdessä päättää, mitä haluamme tehdä asialle.”
Onko tosiaan noin? Kotimainen ja kansainvälinen media on pullollaan juttuja somen haitoista – siis siitäkin huolimatta, että mediatalot matkivat somejättien toimintalogiikkaa yrittäessään epätoivoisesti saada nuoria ihmisiä koukuttumaan myös valtamediaan. Kaikkihan tuntevat somen vaarat, sääntely vain on jäljessä.
”Hyvin harva ajattelee avatessaan puhelimen, että meillä on aina joku valikko. Samaan aikaan kun saa vapauden valita mitä tahansa, joku toinen määrittelee vaihtoehdot, eiks vaan?” Pölönen sanoo.
”Tuntuu, että voin itse mennä Tiktokiin tai jättää menemättä. Mutta mekanismit, Skinnerin laatikko, en tiedä oletko sä kuullut siitä, mutta siis tämä, että rotalle 50-luvulla annettiin nameja…”
Pölönen selostaa Harvardissa rottakokeita tehneen psykologin havainnosta, jonka mukaan sattumanvaraisuus palkinnon saamisessa muuttaa rotan käyttäytymistä jokseenkin hysteeriseksi.
”Se, että algoritmi on sattumanvarainen, saa ihmiset koukkuun ja riippuvaiseksi, käyttäytymään tietyllä tavalla.”
Pölönen kertoo, että Youtubessa katotaan yli miljardi tuntia videoita joka päivä ja että sillä on massiivinen psykologinen jalanjälki. Vain murto-osa ihmisistä hakee palvelusta tiettyä videota, ja 70 prosenttia videoista katsotaan algoritmin suositusten perusteella.
”Some hyötyy polarisaatiosta, keskittymiskyvyn lyhenemisestä ja mielenterveysongelmista. Tuntuu huolestuttavalta, kun katsoo, mitä Jenkeissä on tapahtunut somen vaikutuksesta. Mitä sitten, jos tälle ei tehdä mitään ja mennään kymmenen vuotta eteenpäin? Tuleeko Suomi perässä? Millaiseksi koko informaatioekosysteemi kehittyy?” Pölönen kysyy.
”Pintatasolla on paljon, mitä voi tehdä: laittaa rajoitteita ja suojausta. Mutta me eletään huomiotaloudessa, jonka pelisäännöt eivät muutu. Donald Trump oli todella arvokas Twitterille. Se johtuu siitä, että huomiosta käydään kauppaa ja reaktioita on synnytettävä. Olemme arvokkaampia Facebookille vihaisina kuin tyytyväisinä.”
Peruskauraa, mutta varmasti olennaista tietoa teini-ikäiselle pikkusiskolleni, joka on käytännössä jo siirtynyt simulaation tuolle puolen ja viettää kaiken aikansa somesfäärissä. Vastaako Pölösen kirja huoliin, joita hän nimeää?
”Kirja kertoo kaksi ratkaisua, joista molemmat ovat huonoja. Tällä hetkellä tuossa skenessä puhutaan, että what’s the third… miten se sanotaan, vaihtoehto. Meillä ei ole sitä.”
Pölönen kertoo, että tulevaisuus on joko orwellilainen tai huxleylainen tai jotain siltä väliltä, eli se perustuu 1900-luvulla kirjoitetuille dystopioille. Kirjailijoiden visiot ovat päinvastaiset.
”Orwellilaisessa maailmassa isoveli valvoo, kontrolloi ja katsoo kaiken, päättää, mitä kirjastossa on. Autoritäärinen malli, jossa reguloidaan kaikkea. Ja tää Huxley, nerokas, näki sen päinvastaisena: meillä on niin valtavaa mielihyvää ja nautintoa ja merkityksettömyyttä, ettei ole väliä mitä kirjastossa on tarjolla, kun jengi ei enää lue. Yhtä lailla kuin ihmisiä voi kontrolloida uhalla, pelolla ja väkivallalla, heidät voi turruttaa Tiktokilla ja mielihyvällä ja välittömällä tarpeen tyydytyksellä. Markkinat ohjaa, otetaan kädet kokonaan irti ratista. Kyse on siitä, halutaanko me Kiina vai villi länsi.”
Pölösen ajatukset kuulostavat tutuilta, eikä ihme: häkellyttävän samanlaisia vaaroja nimesi yhdysvaltalainen mediatutkija Neil Postman jo 80-luvulla kirjoittaessaan liikkuvan kuvan vaaroista. Esimerkiksi Helsingin Sanomat kokosi huhtikuussa jutussaan yhteen esimerkkejä siitä, miten Postmanin huxleylainen visio on viime kuukausina postuumisti noussut uuteen kukoistukseen kansainvälisissä medioissa ja Twitterissä. Postmanin ajatuksista ovat kirjoittaneet esimerkiksi The New York Times, The Atlantic ja Image.
Pölösellä on pointtinsa, mutta hän unohtaa kertoa, ketä lainaa. Ajatus ei ole hänen omansa. Välillä tuntuukin, että yksi tiedontuotannon kriisin olennaisista piirteistä on puhetapa, jossa punotaan yhteen vähän Times-päätteisten lehtien kolumneja, yhdysvaltalaisen sosiaalipsykologin bestselleriä ja Joe Roganin podcastia ja esiinnytään niiden pohjalta asiantuntijoina. Kierrätämme puhetta, jonka kaikki ovat jo kuulleet ja jonka lähteytyksestä emme ole aivan varmoja. Mutta sävy on kiva, kuin kaverin kanssa baarissa länkyttäisi!
Ylpeästi generalisteja, kuten Pölönen skeneään kuvaa.
Kaipaan vielä konkretiaa siihen, millaisia työntekijöitä meistä post-millenniaaleista tulee. Jos tilaisin Pölösen Ylioppilaslehden toimitukseen luennoimaan, minkä aiheen hän valitsisi? Millainen tulevaisuuden lukujärjestys toimittajia odottaa?
”Osaaminen ja työelämä tulevat ensimmäisenä mieleen. Ymmärrättekö te toimittajat, mitä annettavaa teillä on, mitä algoritmilla ei ole? Fundamentaalisella tavalla, miten sinä ajattelet, miten kone ajattelee. Voiko kone olla myötätuntoinen vai ei, voiko kone olla luova? Eli back to basics, miten tietokone toimii, mitä tarkoittaa olla toimittaja.”
Pölösen toisessa kirjassa Tulevaisuuden identiteetit (Otava, 2020) hahmotellaan dynaamisia taitotitteleitä, joilla voisimme määritellä osaamistamme tulevaisuudessa, jonka työnimikkeitä emme Pölösen mukaan vielä tiedä: tunnustelija, kannustaja, sovittelija, jäljittelijä, erikoistuja, väsääjä, iteroija, karvaaja, lämmittäjä, ihmettelijä, oikaisija, mahdollistaja, purkittaja, unelmoija, konkretisoija, vahvistaja, keskittäjä, yhdistäjä, varustaja, mentoripoluttaja…
Millä termeillä Pölönen itse kuvailisi itseään?
”Kirkastaja, maustaja ja värittäjä”, hän sanoo ja hymyilee.
Mitä kauemmin Pölösen kanssa juttelen, sitä huonommin ymmärrän häntä.
”Toisen kirjan kautta ymmärsin, etten voi vaikuttaa siihen, miten ihmiset mut luokittelevat. Mielikuvat syntyvät ilman mahdollisuutta tutustua. Mutta tämä on etuoikeutetun pohdintaa ylipäätään.”
Pölönen puhuu paljon mutta antaa itsestään vähän. Toki olemme tavanneet vain pari kertaa, ja tulkintani Pölösestä on karkea yleistys. Minua voi siis moittia samasta asiasta, mistä hänen ammattikuntaansa kritisoin. Pölönen jatkaa kertomalla juttua toisen perään:
”Me saadaan vettä hanasta ja sähköä töpselistä. Kuinka moni osaa selittää, mitä vessanpöntössä tapahtuu? Me ollaan lopulta aika kapealla siinä, että emme itse asiassa tiedä ihan hirveästi mistään muusta kuin omasta alastamme”, Pölönen sanoo.
Kuulostaa ammattien eriytymiseltä, joka on aika olennainen osa työelämän murroksia, joista Pölönenkin tykkää puhua.
”Missähän kirjassa oli tämä specialization, erikoistuminen, selitetty. You know more and more about something, until you know everything about nothing.”
Anekdootit eivät lopu: Tiedänkö, milloin pilotti tekee eniten virheitä urallaan? Luulisi, että vasta-alkajana, mutta ei! 800–900 lentotunnin jälkeen, kun luulee voivansa rentoutua rutiinityössään, ja keskittyminen herpaantuu.
Jutut ovat ihan viihdyttäviä, kunnes havahdun pohtimaan, oliko nippelitiedossa oikeastaan mitään sisältöä. Siis mikä pilotti? Pölönen hyppää jo seuraavaan esimerkkiin: sanotaan, että olemme mielikuvitusmatkalla Venetsiassa. Aluksi kaikki on jännittävää, mutta parissa päivässä kuljemme autopilotilla. Pitäisi varoa turtumista ja puurtamista. Sama juttu kirurgeilla, aloittelija ei tee virheitä, koska hänen on pakko pysyä skarppina.
Meidän pitäisi säilyttää aloittelijamielemme, Pölönen sanoo.
”Jos henkilö on liian ylpeä siihen, voisi hänelle sanoa, että oppimisen ensimmäinen vaihe on myöntää, että on jotain opittavaa. Itse asiassa me ollaan aloittelijoita kaikki.”
