Dokumenttiromaani, e-kirja
Salaisuus, jota ei ollut (2023)
240 sivua
Nykyaikaiset kirjallisuusgenret voi jakaa kolmeen. Autofiktio naisille, muille sukupuolille ja julkkiksille. Autoteoria kirjallisuusopinnoillaan ylpeilevien päiväkirjaromaaneille. Mieskirjailijat taas tapaavat kutsua tärkeilevää navankaiveluaan ylevästi dokumenttiromaaneiksi.
Kokoomuksesta perussuomalaisiin loikanneen kansanedustajan Wille Rydmanin esikoisromaani Salaisuus, jota ei ollut sopii linjaan. Se uskottelee olevansa vakava ja tärkeä yhteiskunnallinen teos. Rydman kirjoittaa esipuheessaan, ettei tosiasioista ole tingitty kirjoittajan esteettisistä mieltymyksistä huolimatta. Dokumenttiromaani, siis. Silti kirjaa lukee kuin alhaisinta autofiktiota.
Kirjan kansitaidekin on mietitty kohdeyleisön Instagram edellä. Tällä kertaa kyseessä on tyylikäs parodia Docendo-kustantamon suurista suurmieskirjoista. Ironia huvittaa: Salaisuus, jota ei ollut on pienen miehen pieni kirja.
Esipuheessa Rydman korostaa taitojaan kirjoittajana. Hän uskoo, että ”korkeakulttuurisesti suuntautuneet ihmiset” havaitsevat hänen mieltymyksensä ”klassisiin muotoratkaisuihin” ja ”temaattisen aineksen käsittelyyn”.
Lupaukset ovat kovia, mutta ne lunastetaan. Poliitikolta vaatii rohkeutta flirttailla tässä määrin eritoten Bret Easton Ellisin Amerikan psykon kanssa.
Salaisuuden minäkertoja, fiktiivinen mutta fiktiivisyytensä kiistävä Wille Rydman, on Patrick Batemania muistuttava hahmo. Hän on vahvempaa ainesta, klassiseen musiikkiin mieltynyt porvarillinen poliitikko, jonka ympärillä häntä nuoremmat naiset parveilevat. Toisin kuin Amerikan psykossa, kertojan sosiopatia ei kuitenkaan purkaudu fyysisenä väkivaltana. Kertojan epäluotettavuutta tehostetaan jättämällä lukija makuuhuoneen oven ulkopuolelle.
Koska eletään 2020-lukua, kirjan Rydmanista tehdään tietenkin uhri. Helsingin Sanomat kirjoittaa Rydmanin ihmissuhdeongelmista #metoo-henkisen häväistysjutun. Kirja on puolustuspuhe näitä väitteitä vastaan, ja sen yhteiskuntaan kohdistuva raivo tuo mieleen ranskalaisen Édouard Louis’n katkerat minäromaanit ja niiden esikuvan, naturalismia edustavan ranskalaiskirjailijan Émile Zolan.
Kumartamansa kaanonin tyyliin Rydmanin kertoja löytää tapahtumille täsmällisiä syyllisiä: häväistysjutun kirjoittaneet ja muutamat muutkin toimittajat sekä puhtoisen päähenkilön luottamuksen pettäneet naiset. Eräskin nainen on vaihtanut teologian opintonsa sukupuolentutkimukseen.
En tiedä, missä määrin ideologisesti painottuneet opinnot ovat vaikuttaneet siihen, miten hän on alkanut minut ja oman menneisyytensä nähdä, kertoja pohtii.
Taiturimaisimmin Rydman esittää nuoren Willen kärsimykset kirjan pateettisessa itsereflektiossa ja dialogissa. Ne alleviivaavat, kuinka rakkaus ja sen epäonnistuminen ovat ajattomia, ikuisia teemoja. Kertojan ylisiveä rekisteri tuo esiin, miten yhteiskunta ohjaa miehiä tukahduttamaan tunteitaan, mistä sitten muodostuu patriarkaatin myrkyllinen ydin.
Pelastus on kuitenkin kertojaa vain kahdeksan vuotta nuorempi lakimies Satu, joka on saanut viimein auki ne lukot, jotka sieluuni olivat päässeet muodostumaan edellisen parisuhteeni jälkeen.
Sadulle kertoja lähettää vaellukselta selfien tunturin laelta. Satu reagoi siihen sydäntykkäyksellä.
Romaanin lukuisat chat-osuudet hymiöineen taas ovat selvä viite kirjailija Johannes Ekholmin Rakkaus niinkuun. Rydmanin kertojan viestien 1920-lukulainen jäykkyys tosin tuo mieleen helsinkiläisten ihmissuhderomaanien superklassikon, Mika Waltarin Suuren illusionin, jolta myös Ekholm on poiminut kirjaansa Caritas-nimisen hahmon.
Silti Rydman osaa nauraa itselleen. Kirjan rakenteellinen loppukäänne on lainattu Proustin Kadonneesta ajasta; eihän kolmissakymmenissä oleva mies voi huomattavaa sivistystään muilla tavoin esitellä.
Wille Rydmanin vaikuttava esikoinen kuuluu suomalaisen uhriutuvan minäkirjallisuuden kaanoniin Koko Hubaran ja Timo Hännikäisen väliin.
Ruskeana Poikana varhaisessa vaalimainoksessaan poseerannut Rydman tosin on heitäkin kaltoinkohdellumpi uhri. Siksi hän saa lopullisen lohtunsa suurimmasta mahdollisesta kärsimyksestä. Se kanavoituu Auschwitzissä kuolleen tšekkiläisrunoilija Ilse Weberin Wiegala-kehtolauluun. Ehkäpä juutalainen melankolia vastasi parhaiten mielenmaisemaani juuri tuolla hetkellä, Rydman kirjoittaa.
”Auschwitzin jälkeinen runous on mahdotonta”, filosofi Theodor Adorno on sanonut. Autofiktiota väite ei onneksi koske.
