Lapset eivät tuo onnea. Päinvastoin.
Psykologi, Yorkin yliopiston tutkija Nattavudh Powdthavee tarkasteli viime vuonna Journal of the British Psychological Association -lehdessä kymmeniä tutkimuksia, joissa vertaillaan lapsettomien ja lapsia hankkineiden ihmisten onnellisuutta. Tutkimusten tulos on yhtenevä, yllättävä ja poliittisesti epäkorrekti: länsimaissa lapsen saanti tekee ihmisestä onnettoman.
”Lukuisat tutkimukset Euroopassa ja Yhdysvalloissa osoittavat, että lapsia hankkineet ihmiset ovat vähemmän onnellisia, tyytymättömämpiä elämäänsä ja parisuhteeseensa sekä voivat henkisesti huonommin kuin lapsettomat ikätoverinsa”, hän kirjoittaa. Ja näyttää olevan oikeassa.
Princetonin yliopiston psykologian tutkija, nobelisti Daniel Kahneman kysyi yli 900 teksasilaisnaiselta, mitkä ovat heidän mielestään mieluisia ja epämieluisia ajanviettotapoja. Kahneman listasi 19 eri ajanviettotapaa ja huomasi, että lasten kanssa puuhastelu oli vasta 16. mieluisin tapa viettää aikaa. Miellyttävämmiksi asioiksi naiset listasivat muun muassa ystävien tapaamisen, tv:n katsomisen, puhelimessa puhumisen, shoppailun, nukkumisen ja jopa kotityöt.
Andrew Oswald, muun muassa Harvardissa ja Oxfordissa työskennellyt ekonomisti, puolestaan tutki kymmenientuhansien brittien onnellisuutta. Tulos: lapset eivät tee ihmisestä onnellisempia. Onnellisuus alkaa pudota erityisesti silloin, kun lapsia ilmestyy kaksi tai enemmän.
Sosiologi Robin W. Simon Wake Forestin yliopistosta tutki 13 000 yhdysvaltalaista ja havaitsi, että lapsia hankkineet ovat masentuneempia kuin lapsettomat riippumatta lapsien määrästä.
”Ihmiset, joilla on omia alaikäisiä lapsia, ottolapsia, lapsipuolia tai aikuisia kotona asuvia lapsia, ovat masentuneempia kuin ihmiset, joilla ei ole lapsia”, hän kirjoittaa. Masentuneimpia olivat yksinhuoltajat, joilla oli vauva- tai taaperoikäisiä lapsia.
Myrkkyä parisuhteelle
Erityisen myrkyllinen lapsi on parisuhdeonnen kannalta. Tyytyväisyys parisuhteeseen vähenee raskausaikana, ja vuosi synnytyksen jälkeen se on selvästi alempana verrattuna lapsettomien pariskuntien tyytyväisyyteen.
Psykologit Lauren Papp ja E. Mark Cummings tutkivat sataa pariskuntaa, jotka olivat olleet naimisissa vähintään kymmenen vuotta ja joilla oli lapsia. He pyysivät pariskuntia kirjaamaan riitojensa aiheet kahden viikon ajalta. Kävi ilmi, että 40 prosenttia riidoista käsitteli lapsia ja kasvatusta. Tutkijat huomauttivat, että vielä suurempi osa riidoista saattoi olla välillisesti lasten aiheuttamia: lapset aiheuttivat vanhemmilleen stressiä, ja nämä riitelivät ylipäätään herkemmin.
Jos pariskunnalla on ongelmia ennen lapsia, vanhemmuus pahentaa niitä entisestään, osoittaa eräs hollantilaistutkimus. Suomalaistutkimus puolestaan valaa toivoa: joskus käy siten, että suhteeseensa tyytymättömät saavat lapsesta yhteisen projektin ja identiteetin.
Kalifornian yliopistossa UCLAssa tehdyssä tutkimuksessa nauhoitettiin yli 1 500 tuntia 32 keskiluokkaisen, vähintään kaksilapsisen perheen elämää. Eräs nauhoja purkaneista tutkijoista totesi The Sunday Times -lehdelle nauhojen olevan ”tehokkain mahdollinen ehkäisykeino”. Nauhat osoittivat, että pariskunnat viettivät kahdestaan alle 10 prosenttia siitä ajasta, jonka olivat kotona ja hereillä. Suurimman osan tuosta 10 prosentista vanhemmat olivat niin poikki, että jaksoivat vain katsoa televisiota.
Harvardin yliopiston psykologian professori Daniel Gilbert summaa tutkimustuloksia kirjassaan Stumbling on Happiness. Hän toteaa kaikkien tutkimusten osoittavan suunnilleen samaa: pariskunnat ovat onnellisimpia ennen lapsia, ja seuraava onnen hetki koittaa lasten muuttaessa kotoa pois omilleen. Yksi suuri syy siihen, miksi lapsia hankkineet pariskunnat ovat lapsettomia onnettomampia, onkin se, että lasten myötä parisuhteen laatu romahtaa.
Suomalainen tutkimus seurailee kansainvälisiä linjoja. Osmo Kontulan viime vuonna julkaistu tutkimus osoittaa, että erityisen onnellisia parisuhteessaan ovat lapsettomat alle 35-vuotiaat naiset. Alle 30-vuotiaat lapsettomat miehet ovat onnellisia 20 prosenttia useammin kuin lapsen saaneet. Lasten vaikutus parisuhdeonneen vähenee kuitenkin iän myötä. Yli 40-vuotiaiden onnellisuutta lapset eivät enää erityisesti laske, ja 50-vuotiaana parionni hiipuu, oli lapsia tai ei.
Muutos tekee onnettomaksi
Nykyään ensimmäinen lapsi saadaan Suomessa keskimäärin 30-vuotiaana, kun vuonna 1970 se tehtiin 23-vuotiaana. Psykologit W. Keith Campbell ja Jean Twenge tutkivat pariskuntien onnellisuutta 1970-luvulta nykypäivään. Kävi ilmi, että pariskuntien avio-onni on aina kärsinyt lasten saamisesta, mutta nykyisten kolmikymppisten kohdalla muutos on suurempi kuin koskaan. Selitys on se, että kolmikymppisen on vaikeampi luopua elämäntyylistään kuin 23-vuotiaan.
23-vuotias oli vastikään muuttanut pois kotoa eikä ollut ehtinyt tottua elämään, johon sisältyy taloudellinen ja sosiaalinen vapaus. Kolmekymppinen on elänyt kymmenen vuotta elämää, jossa hän saa omistautua itselleen: tavata ystäviä, matkustaa, juhlia, opiskella, käydä töissä ja harrastaa seksiä silloin kun omaan aikatauluun ja mielentilaan sopii. Vaikka lapset tuovat iloa, ne merkitsevät 30-vuotiaalle itsenäisyyden ja vapauden menetystä, kun elämä on yhtäkkiä suunniteltava lapsen ehdoilla. Lapsi on ilon lähde, joka rajoittaa merkittävästi kaikkia muita ilonaiheita.
Miksi kukaan sitten haluaisi lapsia, jos ne kerran tekevät onnettomiksi? Powdthaveen mukaan kyse on itsepetoksesta.
”Maailman kaikissa kulttuureissa on vallalla käsitys, jonka mukaan lapset tuovat onnea. Kun ihmisiä pyydetään kuvittelemaan jälkikasvunsa – joko nykyinen tai tuleva – heidän mieleensä muodostuu kuva terveestä, potrasta, kauniista ja hyväkäytöksisestä lapsesta. Vaikka ihmiset tietävät järjellä, että lapsenkasvatus on raskasta, he ajattelevat vanhemmuutta positiivisena asiana”, Powdhavtee kirjoittaa. Hänen mukaansa vanhemmat kohtaavat jokapäiväisessä elämässään paljon enemmän negatiivisia kuin positiivisia kokemuksia, mutta positiiviset painavat vaakakupissa enemmän.
”Suurin osa ajastamme menee sellaisten kysymysten pohtimiseen, kuten `miten saisin lapsen lopettamaan itkemisen`. Lapsen kasvattamisessa kohtaamme paljon pieniä mutta toistuvia negatiivisia kokemuksia, harvemmin merkittävämpiä positiivisia kokemuksia.”
Positiiviset kokemukset jäävät mieleen, koska ne ovat merkitysarvoltaan suurempia ja koska ihmismieli pyrkii unohtamaan huonot kokemukset ja vakuuttumaan siitä, että lapsenteko oli hyvä idea.
”Ajatus siitä, että lapset tuovat onnea, on paljon alttiimpi siirtymään sukupolvien ketjussa kuin ajatus siitä, että lapset tekevät elämästä kurjaa. Ihmiset, jotka ajattelevat lapsenteon tuovan onnea, tekevät lapsia ja siirtävät uskomuksensa eteenpäin. Ne, jotka arvelevat lapsen tekevän elämästä onnetonta, eivät tee lapsia eivätkä siten välitä näkemystään seuraavalle sukupolvelle.”
Lapsettomuuden suosio kasvaa
Pari sukupolvea sitten ihmiset eivät miettineet, tekevätkö lapset heistä onnellisempia vai onnettomampia. Niitä tehtiin ja sillä hyvä. Nykyään pariskunnat harkitsevat tarkkaan milloin ja kuinka monta lasta hankkivat, vai hankkivatko lainkaan. Kun vuonna 1970 neljännes avio- ja avopareista oli lapsettomia, nyt heitä on noin puolet perhekunnista. 35-44-vuotiaista suomalaismiehistä 30 prosenttia ja naisista useampi kuin joka viides on lapsettomia. Lapsettomien osuuden oletetaan tulevaisuudessa kasvavan entisestään. Ehkäisykeinojen lisääntyminen ja saatavuus toki selittävät syntyvyyden vähenemistä, mutta enemmän vaa`assa painavat kulttuuriset tekijät, arvot ja asenteet.
Lapsettomuus on Euroopassa yhä suositumpaa. Voimakkaimmin trendi näkyy Saksassa, Hollannissa ja Itävallassa. Vuonna 2001 tehdyn European Values Surveyn mukaan 16 prosenttia saksalaisista nuorista aikuisista ei halua yhtään lasta. Suomessa luku jäi tuolloin viiteen prosenttiin.
Väestöliiton tutkija Anneli Miettisen vuonna 2008 tekemä kyselytutkimus osoittaa, että vaikka vapaaehtoinen lapsettomuus on ulkomailla yleistä korkeasti koulutettujen naisten keskuudessa, meillä sitä eivät selitä sosio-ekonomiset seikat vaan omakohtaiset tuntemukset. Lapsettomuus liittyy vahvasti minäkuvaan. Yli puolet vapaaehtoisesti lapsettomista selitti ratkaisunsa yksilöllisellä valinnalla. Joko he eivät halunneet sitoutua lapseen tai sitten he näkivät lapsen uhkana valitsemalleen elämäntyylille. Taloudellinen tilanne, työttömyys tai uraan liittyvät asiat eivät kyselyn perusteella vaikuta lapsettomuuteen.
Miettisen tutkimus osoittaa myös, että vaikka 70 prosenttia vastanneista on sitä mieltä, ettei naiseus vaadi lastentekoa, lapsettomiin pariskuntiin suhtaudutaan saman prosenttimäärän nihkeydellä.
Tahaton lapsettomuus lisääntyy
Samaan aikaan kun vapaaehtoisen lapsettomuuden valitsevien määrä kasvaa, kasvavat myös jonot hedelmöityshoitoihin. Ehdottoman ”ein” vastakohta on kaikilla keinoin ”kyllä”. Lapsesta on tullut tarkkaan suunniteltu projekti, ja lapsenhankinnan ajoittamista pohditaan hyvinkin perusteellisesti. Niitä halutaan, mutta ei juuri nyt.
Halun, lykkäämisen, tarkan suunnitelmallisuuden ja säännöstelyn yhdistelmä on utopia, ja oikean hetken odottaminen näkyy tahattomasti lapsettomien määrässä. Kun elämä on valmis, ei lapsitoive heti täytykään. Suomessa noin joka kuudes pari kärsii tahattomasta lapsettomuudesta, ja hedelmöityshoitojen määrä on kasvussa. Vuonna 2008 aloitettiin runsaat 8 200 koeputki- ja mikrohedelmöityshoitoa sekä niihin liittyvää pakastetun alkion siirtoa. Hoitojen määrä on edelleen lisääntynyt. Kymmenessä vuodessa kasvua on tullut 19 prosenttia.
Hoidot onnistuvat arviolta 80-90 prosentissa tapauksista. Lapsettomien yhdistys Simpukan toiminnanjohtajan Anne Lindforsin mukaan jotkut saattavat käydä koeputkihoidoissa kymmenenkin kertaa. Pisin hänen kuulemansa lapsensaantiyritys erilaisin hoidoin on kestänyt 15 vuotta.
Tahto on luja, mutta Lindforsin mukaan asiaa ei voi järjellä selittää.
Takautuva onni
Lapsellisten ja lapsettomien vanhempien kokemus onnellisuudesta muuttuu hieman sen mukaan, millaista tutkimusmetodia käytetään. Tutkiessaan teksasilaisnaisia Kahneman käytti metodia, joka mittaa onnellisuutta siinä hetkessä. Osallistujilta kysyttiin joka päivä, kuinka onnellisia he olivat olleet juuri sinä päivänä. Tällä tutkimusmetodilla saatiin tulos, jonka mukaan lapsettomat olivat huomattavasti lapsellisia onnellisempia.
Oswald puolestaan käytti brittejä tutkiessaan metodia, jossa osallistujia pyydettiin arvioimaan onnellisuuttaan muutaman kuukauden sisällä. Kysymyksissä tiedusteltiin muun muassa sitä, olivatko osallistujat tunteneet olonsa stressaantuneeksi, kokeneet nukkumisvaikeuksia tai tunteneet, etteivät kykene hallitsemaan elämänsä ongelmia. Myös näissä tapauksissa lapsettomat olivat merkittävästi lapsellisia onnellisempia ja vähemmän stressaantuneita.
Brittiläiset professorit Mathew P. White ja Paul Dolan päättivät erottaa tutkimuksessaan kaksi asiaa: he tutkivat ensinnäkin, kuinka paljon nautintoa vanhemmat saivat erilaisista päivittäisistä askareista, ja toisaalta, kuinka palkitsevia nämä askareet olivat.
Esimerkiksi hyväntekeväisyystyö oli hyvin korkealla sekä nautittavuudessa että palkitsevuudessa. Television katsominen oli erittäin nautinnollista, mutta ei lainkaan palkitsevaa. Työ taas oli hyvin palkitsevaa, mutta vähemmän nautinnollista. Lastenhoito sijoittui samaan kategoriaan työn kanssa: erittäin palkitsevaa, mutta ei kovinkaan nautinnollista. Tutkijat huomauttavat, että vanhempien kannattaa olla itselleen armollisia: vaikka lasta rakastaisi valtavasti, voi lapseen liittyviä velvollisuuksia inhota. Samaan tapaan kuin voi rakastaa ruokaa, mutta inhota kokkaamista ja tiskaamista.
Onnellisuustilanne muuttuu, kun osallistujilta kysytään, kuinka onnelliseksi he kokevat elämänsä ylipäätään. Sosiologit Kei Nomaguchi ja Melissa A. Milkie seurasivat lapsettomia ja lapsia hankkineita pariskuntia viidestä seitsemään vuotta ja kysyivät heiltä, kuinka onnellisiksi, yksinäisiksi, masentuneiksi tai motivoituneiksi nämä kokivat elämänsä. Kun ihmisiä pyydettiin arvioimaan elämäänsä kokonaisuutena, erot tasoittuivat, ja äidit vastasivat olevansa jopa hieman vähemmän masentuneita kuin lapsettomat naiset.
Näyttäisi siis siltä, että lapsellisten onni ei näy arkipäivässä. Vaikka vanhemmat vastaisivat vuoden jokaisena päivänä olevansa onnettomia, vuoden lopussa he kokevat tai luulevat, että vuosi kokonaisuutena oli onnellinen. Tutkijoiden mukaan osasyy vastauksille voi olla se, että yhteiskunta painostaa vanhempia kertomaan, että he rakastavat vanhemmuutta.
Tämä ei kuitenkaan poista kokonaan sitä tosiseikkaa, että lapsi ilmeisesti tekee onnelliseksi jollakin tavalla, jota ei voi mitata lyhyen aikavälin onnellisuustutkimuksella. Lapsellisten onni on myös takautuvaa. Se, että lapsi oksentaa irtokarkkeja auton takapenkillä tuntuu siinä hetkessä hirveältä, mutta voi vuosien kuluttua muuttua tapahtumaksi, jota muistellaan jo varttuneen lapsen kanssa yhdessä nauraen.
Kaiken kaikkiaan onni siis vähenee lapsen saannin myötä, mutta kuinka pitkäksi aikaa? Siitä ei ole tehty juurikaan tutkimusta. Kun lapset ovat lähteneet, lapsellisten onnellisuus alkaa taas saavuttaa lapsettomien onnellisuuden tasoa. Siinä vaiheessa kun ikä alkaa painaa, saattavat perheelliset ohittaa lapsettomat ikätoverinsa onnellisuudessaan. Kenties lapselliset kirivät eläkeiässä lapsettomien ohi – tutkimustuloksia tästä ei kuitenkaan ole.
Elämä kahdelle
Hylkimisreaktio iski jo varhaisteininä. Kun muut tytöt piipittivät ja höpöttivät naapurin pikkuvauvalle, Tiina Nevametsää ajatus sylissä potkivasta kääröstä pikemminkin kauhistutti.
”En osaa olla niiden kanssa. Mitä pienempiä ne on, sitä pelottavampia”, kustannustoimittajana työskentelevä Nevametsä, 33, sanoo.
Hän ja hänen miehensä, Helsingin yliopistolla ilmakehätutkijana työskentelevä Miikka Dal Maso, 34, ovat päättäneet olla tekemättä lapsia. Tiina ilmoitti valinnastaan jo seurustelun alussa yli kymmenen vuotta sitten. Ja vaikka Miikka pitää lapsista, hän ei koe luopuneensa mistään.
Syitä vapaaehtoisen lapsettoman elämän valintaan on useita. Pariskunta ei koe biologista tarvetta lapseen. Heidän elämänsä on hyvä juuri tällaisena. Lapsen tuoma muutos ja elämän muuttuminen 20 vuoden projektiksi eivät houkuttele. Oman elämäntavan säilyttämistä vahvempi syy on ideologinen. Heidän mielestään lasten tekemättä jättäminen on ekoteko.
”On epäterveellistä tehdä lapsia niin paljon kuin vietit vetävät. Suurin ongelma tässä maailmassa on se, että meitä on liikaa. Jos haluaa jättää maapallon vähintään siihen kuntoon, millaisena sen sai, se ei onnistu ainakaan lapsia tekemällä”, Miikka sanoo.
Tiina ja Miikka ymmärtävät ihmisiä, jotka haluavat lapsia. Ymmärrystä ei sen sijaan riitä niille, jotka kritisoivat, leimaavat epäkypsiksi ja haukkuvat itsekkäiksi sellaiset, jotka valitsevat toisin.
”Moni ei mieti lapsentekoa sen kummemmin, koska niin vaan kuuluu tehdä. Mun mielestä on kypsää ylipäänsä tehdä valinta”, Tiina sanoo.
”Ja mikä siitä tekee itsekästä? Onko mulla joku velvollisuus tunkea geneettistä materiaalia ulos, Suomen valtiolle, kuluttajaksi? Keneltä mä vien jotain pois, jos valitsen näin?” Miikka sanoo.
”Elämä voi olla todella hyvää ilman isyyden tai äitiyden kokemusta. Se ottaa välillä päähän, kun joku hokee, ettet voi tietää kuinka hieno tunne se on, kun et ole kokenut. Totta kyllä, mutta pätee jokaiseen asiaan maailmassa. Kyllä heroinistikin voi sanoa, ettette tiedä miten hyvää se kama on.”
Perhenormin vuoksi vapaaehtoisen lapsettomuuden valinneet joutuvat usein perustelemaan valintaansa. Tiinan mukaan varsinkin nuorempana keskustelut sukulaisten ja lapsenteon elämäntehtäväkseen kokevien superäitien kanssa muuttuivat kiistoiksi.
Monen lapsetonta elämää haluavan ajatuksia myös mitätöidään ja kuitataan sillä, että mieli muuttuu vielä vanhetessa. Tiinan kummilapsen isovanhemmat odottelevat edelleen, milloin vauvauutiset tulevat.
”He ajattelevat, että eiköhän se Tiinakin vielä kun se nyt saap tuon Aaron kanssa olla”, hän nauraa.
Nykyään tiedusteluja tulee harvemmin. Ystäväpiirissäkin on sellaisia, jotka katsovat asiaa samalta kantilta. Yksi heidän ystävistään on käynyt sterilisaatiossa, ja myös Tiina on pohtinut piuhojen poikkaisemista.
Varmasti käy niin, että moni heidänkin ystävistään tekee lapsia ja joustava elämä muuttuu perheen myötä. Siinä vaiheessa kun jotkut vaihtavat vaippoja, he urheilevat, hengailevat ystävien kanssa, käyvät keikoilla, nukkuvat viikonloppuisin pitkään, tekevät tarvittaessa pitkää päivää töissä, ottavat rennosti.
Entä sitten kun he ovat vanhoja, kun ei ole lapsia pitämässä sosiaalista elämää yllä?
Vastaus on ystävät.
”Kyllähän nytkin vanhainkodit ja sairaalat ovat täynnä vanhuksia, joita kukaan ei käy katsomassa. Kun meillä ei ole edes sitä kuvitteellista vanhuuden turvaa, se vahvistaa entisestään ajatusta siitä, että haluaa pitää ystäväpiiriä yllä”, Miikka sanoo.
Elämä kolmelle
”Välillä pitää väkisin onnitella. Kun itse on ajatellut, että asiat menevät tietyllä tavalla tietyssä kohtaa ja muilla toimii se suunnitelmallisuus, niin tuntuuhan se epäreilulta. Sitä ajattelee kateellisena ja katkerana, että jonossa vaan kiilataan ohi.”
Lastenhoitajana työskentelevä Heli, 30, on yrittänyt miehensä kanssa lasta neljä vuotta. Heidän lastensaantiongelmiensa taustalla ei ole lapsenteon lykkääminen, vaan fysiologiset syyt. Tutkimuksissa paljastui, että Helillä on PCO eli monirakkulaiset munasarjat, joiden vuoksi ovulaatio tapahtuu harvoin, jos ollenkaan.
Takana on kymmeniä sairaalakäyntejä, satoja hormonipillereitä ja -pistoksia, kaksi keinohedelmöitystä, mielialan vaihteluita, pettymyksiä, itsensä vajaaksi ja huonoksi naiseksi tuntemista, vaihdevuosien kaltaisia oireita, uteliaiden lapsitiedustelujen kestämistä, voitto neulakammosta, ystävyyssuhteiden koettelua ja elämän suunnittelua oman jaksamisen ja hoitojen mukaan. Lapsenhankinnasta on tullut raskas projekti. Vielä raskaampi on kuitenkin ajatus elämästä ilman lasta.
”Minulla oli pienestä pitäen ajatus siitä, miten asioiden pitäisi mennä: että kun on mies, sitten tulee lapsia. En tiedä sitten, missä kohtaa tuntuu siltä, että ei enää hoitoja. Ei ole muita vaihtoehtoja, joten näillä mennään”, Heli kertoo.
Halu omaan lapseen on tunneasia, jota ei järjellä selitä, Heli perustelee. Hänen miehensä ei halua adoptoida lasta, ja hän itsekin tahtoisi kokea kaiken lapsen saantiin liittyvän.
”Voihan sitä joku sanoa, että nuo vaan haluavat sen biologisen lapsen keinolla millä hyvänsä. Onhan se jonkinlaista itsekkyyttä, mutta mielestäni minulla on oikeus siihen haluun”, Heli sanoo.
Häntä risoo ympäristön paineen kohdistuminen naiseen ja automaattinen olettamus lapsista.
”Harvemmin mieheltäni kysellään lapsenhankinnasta, vaikka hänellä voisi ikänsä puolesta olla jo isojakin lapsia.”
”Varsinkin takapakkien tultua on raastavaa, jos tuntemattomat kysyvät, miksi minulla ei ole lapsia. Aiemmin suhtauduin siihen paremmin, mutta nykyään se menee liian henkilökohtaiselle alueelle.”
Elämää ilman lapsia Heli ei osaa tai haluakaan ajatella, ei vielä. Kiiltokuvamaista perhe-elämää hän ei silti odota. Hän toivoo, että saisi itse kokea samat asiat, lapsen kehityksen ja kasvun, joita on tähän mennessä seurannut vierestä.
”Mieheni pystyisi hyväksymään ajatuksen kaksistaan elämisestä, mutta minulle se on kovempi pala. Kun on pienestä asti tiennyt haluavansa lasta, sitä joutuisi miettimään kokonaan kaiken uusiksi. Että mikä se juttu elämässä on, jos en saa olla kenenkään äiti ja kokea lapsen kautta uusia asioita.”
Elämää kahdelle he eivät suunnittelekaan, sillä he kokeilevat vielä koeputkihedelmöitystä. Nyt on menossa lääkitys, jolla Helin omaa hormonitoimintaa ajetaan alas. Jos lääke on toiminut tarvittavalla tavalla, hän alkaa taas pistää suuria annoksia hormonia, jonka avulla on tarkoitus kasvattaa mahdollisimman monta munarakkulaa. Lopulta munasolut ja sperma hedelmöitetään petrimaljassa, ja yksi alkioista siirretään kohtuun.
”Ennen tätä kaikkea moni asia voi kuitenkin mennä pieleen”, Heli sanoo.
Muutaman päivän päästä haastattelusta hän kävelee taas läpi Naistenklinikan odotusaulan ja ohi pienen vauvan kanssa kotiin suuntaavien pariskuntien. Kun aulasta suuntaa hormoni- ja lapsettomuuspoliklinikan puolelle, vastassa on hiljaisuus. Toiveissa on, että vuoden päästä poliklinikan sijaan myös he suuntaisivat aulan kautta kotiin. Kolmistaan.
Ann-Mari Huhtanen ja Maria Pettersson
Kuvat Teemu Granström ja Anna Mattsson
