Sara Harjun essee: Utopiaton aika

Omiin unelmiin uskomisen sijaan ihmiskunta tarvitsee nyt yhteisiä utopioita, kirjoittaa toimittaja Sara Harju.

T:Teksti:

|

K:Kuva Sara Harju

Havahduin pandemia-aikana siihen, etten osaa kuvitella tulevaisuutta.

Mitä kuuluu vastata, kun työhaastattelussa kysytään, missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua? En näe mitään.

Entä mitä on 20 vuoden kuluttua? Roskaan hukkuvia katuja ja meriä, köyhtyneitä valtioita ja luontoa, tyhjeneviä maaseutuja, lääkkeillä käyviä ihmisiä.

Ihmisiä kannustetaan varautumaan tulevaisuuteen miettimällä omaa eläkesäästämistään, mutta mitä varten pitäisi säästää?

Ensin oli pandemia, sitten tuli sota. Taustalla etenee ilmastonmuutos. Olemme sekä näiden kriisien sivustakatsojia että kokijoita.

Kiinnostaisi kokea elämä yhteiskunnassa, jossa keskinäisen kilpailun ja uhkakuvien sijaan meitä ajaisi luottamus nykyhetkeen ja tulevaan.

Poikkeusaikana tuntemani tulevaisuudettomuus on muutakin kuin väsymystä ja tavallista ahdistusta. Se on kokonaisvaltaista kaipuuta johonkin, jota en ole kokenut. Johonkin, mitä olisi voinut olla.

Usko yhteiseen tulevaisuuteen on toiminut kantavana voimana esimerkiksi sosialistisissa yhteiskunnissa. Sosialistinen utopia ei toteutunut, mutta moni kaipaa sitä silti.

Esimerkiksi Jugoslavian historiaa käsittelevä Remembering Yugoslavia -podcast sai alkunsa nostalgiasta tuntematonta kohtaan. Juontaja Peter Korchnak halusi selvittää, mikä saa ihmiset – sellaisetkin, joilla ei ole sukujuuria Balkanilla – suhtautumaan intohimoisesti maahan, joka lakkasi olemasta 1990-luvulla.

Ymmärrän tunteen: kiinnostaisi kokea elämä yhteiskunnassa, jossa keskinäisen kilpailun ja uhkakuvien sijaan meitä ajaisi luottamus nykyhetkeen ja tulevaan.

Usein ajatellaan, että utopiat on tuomittu epäonnistumaan. Nähtiinhän se jo Neuvostoliitossa. Vaikka toivoakin oli: Svetlana Aleksijevitšin yhteisöromaanissa Neuvostoihmisen loppu eräs haastateltava toteaa, että ”meidät oli viritetty ikuisuustaajuudelle”. Toinen sanoo:

”Me rakastimme tulevaisuutta. Tulevaisuuden ihmisiä.”

Mikä saa ihmisen rakastamaan tulevaisuutta? Onko se yhteisö, solidaarisuus, teknologinen kehitys, diktatuuri, armeija, aivopesu? Miten tulevaisuutta voisi rakastaa nyt, kun pandemia-aika on vienyt monelta työt, motivaation ja mielenterveyden ja Ukrainan sota viimeisenkin uskon ihmisyyteen?

Arkikielessä utopia tarkoittaa usein lapsellista unelmointia. Kun Sanna Marin väläytti sdp:n 120-vuotisjuhlilla kesällä 2019 lyhyempää työviikkoa ja kuuden tunnin työpäivää, hän totesi sen olevan ”tänään ehkä utopiaa”, mutta tulevaisuudessa mahdollisesti totta. Uutismedia tarttui utopistisuuteen ja kierrätti sanaa otsikkotasolla, jolloin syntyi ajatus siitä, että työajan lyhentäminen olisi mahdotonta höpönhöpöä. Oikeastaan Marin käytti utopia-termiä nimenomaan sillä ajatuksella, että tällaista tavoitetta kohti on realistista pyrkiä.

Dosentti ja filosofian yliopistonlehtori Olli-Pekka Moisio Jyväskylän yliopistosta johti vuosina 2017–2019 Koneen säätiön rahoittamaa hanketta, jossa tutkittiin utopioita välineenä yhteiskunnalliseen muutokseen. Moision mukaan utooppista ajattelua voidaan hyödyntää esimerkiksi demokratian edistämiseen niin poliittisessa päätöksenteossa kuin vaikka yliopistoissa tai työpaikoilla.

Moisio kuvaa utopiaa ennemmin dynaamiseksi prosessiksi kuin lopulliseksi, valmiiksi tilaksi. Olennaista on kyky nähdä nykyhetken yli ja ymmärtää, ettei asioiden tarvitse olla juuri näin. Toteutuakseen utopia vaatii sekä käytännön tekoja että teoreettisen perustan. Suurin haaste utopioiden hyödyntämisessä on Moision mukaan todennäköisesti se, että ihmiset kytkevät ne helposti yksinomaan radikaaleihin poliittisiin liikkeisiin. Utopioita ovat olleet niin kommunismi kuin kansallissosialismi. Mutta utopiana voidaan pitää myös omavaraisuutta tai robotisaatiota, miksei myös perustuloa tai rajatonta rikastumista.

Ekologinen kriisi pakottaa meidät arvioimaan uudelleen nykyistä järjestelmää.

Myös kapitalismi on ollut yhdenlainen utopia, jonka tavoitteena on ollut tuottaa hyvinvointia mahdollisimman laajalle ihmismassalle. Sekään ei ole mennyt ihan nappiin. Ekologinen kriisi pakottaa meidät arvioimaan uudelleen nykyistä järjestelmää.

Kirjailija Rutger Bregman kirjoittaa teoksessaan Ilmaista rahaa kaikille, että ”kapitalismi on kyllä avannut Onnelan portit, mutta kapitalismi yksin ei onnistu ylläpitämään Onnelaa”.

Utooppisen ajattelun avulla olisi myös mahdollista haastaa kapitalismin asema itsestään selvänä ja ainoana vaihtoehtona.

Dystopia on helpompi kuvitella kuin utopia. Brad Smith, yksi Microsoftin johtajista, totesi viime vuonna BBC:n haastattelussa, että George Orwellin kuvaaman vuoden 1984 valvontayhteiskunta voi pian olla todellisuutta. Helsingin Sanomissa samaisen dystopian aineksia on verrattu Trumpin aikaan. Miljardööri Elon Musk taas on todennut, että saatamme elää Matrixin kaltaisessa simulaatiossa.

Olli-Pekka Moision mukaan dystooppinen ja reaalipoliittinen ajattelu on vahvistunut, mutta utopioita on yhä olemassa.

”Toisaalta voidaan myös sanoa, että aika, jossa elämme, on äärettömän utooppista. Mutta emme välttämättä enää liitä utopiaenergiaa kulttuurisiin, isoihin tarinoihin. Utopiat ovat yksityiskohtaisempia.”

Nykypäivän utopiana voidaan pitää esimerkiksi Kalifornian Piilaaksoa. Nykyään haaveillaan kestävistä tuotantotavoista ja teknologian mahdollistamista innovaatioista. Lentävä auto ei ole utopia, ekologinen liikenneratkaisu on.

Utopiat ovat myös konkreettisia yhteisöjä. Esimerkiksi Yhdysvaltain Detroitissa on kokeiltu, miten suurkaupunki voitaisiin järjestää uudelleen pienempiin omavaraisyksiköihin. Moisio mainitsee myös avoimen lähdekoodin – utopia voi olla jo olemassa oleva käytäntö, joka ei ole vielä asettunut koko yhteiskuntaa järjestäväksi tekijäksi.

Moision mukaan sosiaalista mediaakin on pidetty utopiana, jossa tiedon lisääntyminen lisää ihmisten mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Myös populaarikulttuuri hyödyntää ahkerasti ihannemaailmoja ja niiden vastakohtia. Yksi tuoreimmista esimerkeistä on maailmanloppua ja siihen liittyvää välinpitämättömyyttä parodian keinoin käsittelevä Don’t Look Up -elokuva (2021). Dystopiat liittyvät usein juuri ympäristönmuutoksiin – ehkä ei-toivottavista tulevaisuudenkuvista ollaan useammin samaa mieltä kuin utopioista.

Artistit Louis Armstrong ja John Lennon unelmoivat vuosikymmeniä sitten vehreydestä ja maailmanrauhasta. Marina maalaa surkean kuvan nykyhetkestä ympäristökriisin ja patriarkaatin kourissa.

Mother Nature’s dying /
Nobody’s keeping score /
I don’t wanna live in a man’s world anymore

Samalla, kun tulevaisuudennäkymät hapertuvat, elämme terapiakulttuurin nousukautta. On suositeltavaa selvittää omia solmujaan, mutta samalla meitä kaikkia koskettavat ongelmat ovat vaarassa typistyä yksilötason huoliksi. Ilmastoahdistus pitää käsitellä pois mielestä, jotta jaksaisi elää kestämättömien rakenteiden keskellä.

En usko, että löydän tulevaisuutta omasta päästäni. Nollatako aivot vai järjestelmä? Psykologi hymähtelee, kun syytän systeemiä.

On laiskaa tuomita utopiat sen perusteella, etteivät ne ole jossain muodossa tai kontekstissa toimineet. Ehkä joku sanoisi aivopesuksi, mutta itse ottaisin mielelläni vastaan apua paremman huomisen kuvittelemiseen. Se todennäköisesti vaatisi vanhan räjäyttämistä – tai vähintään hallittua purkamista ja uudelleen kokoamista.