Jos joskus vahingossa erehdyt siihen collegehousuilta ja hanaoluelta haisevaan teatteriravintolaan, käy kysymässä äänekkäimmältä seurueelta, mikä on parasta teatterissa.
Joudut odottamaan hetken, koska jokaisella hikitukalla on oma monologi menossa. Hahmojen volyymi vain nousee, jos pöydän päässä tuskailee vaikutusvaltainen ohjaaja.
Kadut kysymystäsi välittömästi, koska näyttelijät vastaavat liian monilla luovuutta ja pelkoa kuvaavilla termeillä. Silti yhden sanan kaikki lausuvat huuli vapisten: ”Läsnäolo. Teatteri on läsnäolon taidetta.”
Haluatko olla läsnä hetkeäkään ihmisten kanssa, joille itseilmaisu tarkoittaa käsien heiluttamista epileptisesti?
Luuletko, että valtio sijoitti työkkärin Teatterikorkeakoulun viereen vahingossa? Voisiko olla niin, että esirippu kannattaisi jo laskea?
Läsnäolo ei ole teatterin vahvuus vaan sen kammottavin piirre. Läsnäolon pitää välittyä takariviin asti, ja sinnehän näyttelijä suuntaa tunteidensa kirjon koko kehollaan. Läsnäolo on pohjimmiltaan laitosnäyttelijän nykivä naama.
Teatterilta puuttuvat piirteet, jotka nostavat elokuvan korkeuksiin. Kohtauksia ei voi leikata eikä kuvakokoa vaihdella. Siellä sitä pärskitään aina samassa laajassa rajauksessa. Kun roolihahmoja pitää vaihtaa, he ryntäävät ovista sisään. Tätä kestää vähintään kaksi tuntia.
Oikeastaan näyttelijän tärkein ilmaisuvoima piilee siinä, millä tavalla hän astuu ovesta sisään näyttämölle. Yleensä roolihahmolla on niin kova kiire, että hän mumisee kaikki sanat yhteen ja läähättää. Tehokeinopankissa on myös humalainen horjahtelu ja omien pallien esittely.
Tiedän, että nykyään kohtauksia yritetään limittää toisiinsa ja joka toisessa näytöksessä heijastetaan videokuvaa takahuoneesta, mutta lopputulos on säälittävää mediataidetta. Teatterista ei omilla keinoillaan ole mihinkään.
Nyt tulevaisuuden pitäisi olla kirkas, kun Kansallisteatterin johtoon on astunut virkeä Mika Myllyaho. Uusi johtaja paljasti korttinsa heti ensimmäisessä lehdistötilaisuudessa. ”Mika Myllyaho korosti rohkeuden ja läsnäolon merkitystä teatteritaiteen ytimenä”, kertoo Kansallisteatteri.
Luvassa on siis paskaa ja vielä paskempaa. Rohkeus tarkoittaa teatterissa sitä, että kellarinäyttämöllä Metsoloista tuttu juoppo huutosylkee monologinsa eturivin päälle. Katsoja saa ihan itse kuvitella lavasteet.
Universumissa on jotain oikeudenmukaisuutta, kun se ei ole mahdollistanut teatterin läsnäolon tallentamista. Paska katoaa joka ilta.
