Varhain sinä aamuna, jona horjahtelin kotiin yön yli venyneiltä ensitreffeiltäni Petran kanssa, näin kävelytiellä kituvan pulun. Sen pää oli murskautunut kiveykseen, mutta vartalo kohoili vielä. Höyhenpeite värisi tuulessa paljastaen harmaan alta valkoiset, pehmoiset untuvat, pulujen salatun sisustan. Huulillani polttelivat vielä aamuöiset suudelmat, ja sydän sykki jalkovälissä. Minä olin kiihottunut, ja toinen odotti kuolemaa.
Se oli enne. Pulu olisin minä. Petran kanssa kävisi vielä huonosti.
Petra ei ole koskaan ollut taikauskoinen. Kun myöhemmin kerroin puluepisodista, Petra purskahti remakkaan nauruun. ”Sitä luulisi, että enteet olisivat jotain intiaanien hommia. Jumala rankaisee ja huonosti käy kun harrastaa lesboseksiä. Ja vielä ekoilla treffeillä!” Minuakin hymyilytti, mutta yritin näyttää tuohtuneelta. Petra otti kädestäni kiinni, silitti sitä hetken hieman anteeksipyytelevästi ja jatkoi sitten pehmeämmällä äänellä.”Kulta, jos uskoo jonkin merkin tarkoittavan jotakin, sitä ennettä ryhtyy itse toteuttamaan. Ei siis kannata uskoa.”
Mutta Petra ei tiedä sitä, minkä minä tiedän. En viitsi edes selittää, sillä kyse on intuitiosta. Kyse on tunteesta, vainusta, jolle ei ole sanoja. Petra ei sellaisista perusta.
Viisi vuotta sitten, kesällä, käsivarteeni ilmestyi kutiseva luomi. Syyskuussa, ensimmäisten luentojen alkaessa, se oli kasvanut ja muuttunut sinertäväksi. ”Otetaan koepala”, totesi yths:n lääkäri ilmeettömänä.
”Jos se on syöpä, se tarkoittaa jotakin”, ystäväni Stiina sanoi. ”Se tapahtuu, mikä on tarkoitettu.” Stiina oli harrastanut aina joogaa ja meditaatiota, mutta oli nyt hurahtamassa new age -oppeihin. Kesällä Stiina oli ollut voimaantumisleirillä, jossa oli juoksenneltu alasti ja puhuttu druidien kanssa. Pelkäsin, että seuraavaksi hän ehdottaisi parantavia kristalleja. Minä en halunnut sellaista. Halusin vastauksia.
Koepalan tuloksia piti odottaa seitsemän päivän ajan. Odottaminen oli piinaa: en saanut unta ja kieriskelin aamuyöt hikilammikossa. Ulkona leikin ratikoilla ja ihmisillä. Jos ehtisin juosta kolmoseen ennen ovien sulkeutumista, se ei olisi syöpä. Jos seuraavalla vastaantulijalla olisi silmälasit, minä kuolisin.
Iltaisin katselin käsivarttani peilistä. Sinisen luomen ulkoreuna oli muuttunut röpelöiseksi. Sen ympärille oli ilmestynyt pieniä luomia, jotka pian yhtyisivät emoonsa muodostaen loivan C-kirjaimen. Cancer. Sisimmässäni tiesin jo, että se olisi syöpä. Olin tehnyt jotakin ansaitakseni sen, olin ollut ahne. Minä olin ansainnut sen pilaamalla ruumiini sokerilla ja rasvalla, elämällä epäterveellisesti ja välinpitämättömästi, mutta voisin selvitä siitä jotenkin. Voisin sovittaa tekoni.
Syöpä leikattiin pois eräänä sateisena aamuna paikallispuudutuksessa. ”Uusiutumistodennäköisyys ei ole suuri, mutta kontrollissa on käytävä”, lääkäri sanoi. Hän ei katsonut puhuessaan silmiin. Raskaat luomet tuijottivat alaspäin kohti huoneen kulmaa. Näytti siltä kuin niiden takana ei olisi ollut silmiä laisinkaan.
Kuolemanpelkoni puhkesi kukkaan vasta leikkauksen jälkeen. Aloin toteuttaa rituaaleja. Heräsin joka aamu seitsemältä ja valelin koko kehoni jääkylmällä vedellä siten, ettei yksikään kohta ihossa jäänyt kastelematta. Join litrakaupalla Stiinan määräämää auyrvedista teetä. Söin vain vähän. Iltaisin hivelin leikkauskohtaa vasemman käden etusormella ja lausuin ääneen: sinua ei enää ole.
”Ahdistuneet ihmiset tekevät just noin”, Petra sanoi vuosia myöhemmin, kun kerroin leikkauksen jälkeisestä ajasta. ”Tarraavat uskomuksiin, kun eivät kestä elämän epävarmuutta. Siitähän uskonnoissakin on kyse – ihmiset tarvitsevat järjestystä kaaokseen.” Petran itsevarmassa äänessä oli jotakin pikkuvanhaa, melkein typerää. Olin ollut terveenä monta vuotta, syöpä ei ollut uusinut. Olin jäänyt eloon. ”Meinaatko, että väärin selvitty syövästä?” kysyin ja tunsin, kuinka poskille nousi ärtymyksen puna. ”Musta tuntuu, että lääkitset omaa ahdistustasi olemalla järkevä”, jatkoin. ”Uskot, ettei mihinkään kannata uskoa. Sekin on uskonto.”
Enkä aio koskaan kertoa Petralle, että olen tehnyt maailmankaikkeuden kanssa salaisen sopimuksen. Olen päättänyt, että otan mieluummin syövän takaisin kuin luovun Petrasta. Jos syöpä jonakin päivänä uusii, otan sen vastaan riemulla. Petra pitää minua silloin joko urheana tai idioottina, mutten välitä. Olen valmis kantamaan tekojeni seuraukset. *
