Kynttilät palavat alttarilla. Nuoret laulavat suljetuin silmin kitaran ja pianon säestyksellä. Laulussa ylistetään Jumalaa. Ilmassa tuoksuvat makkaravoileivät ja kahvi. Hymyilevät kasvot ympäröivät Hannan.
Hän itse ei voi hymyillä eikä ylistää. Jumala tuntuu vastaavan vain muille, ei Hannalle, vaikka Hannasta pitäisi tulla pappi.
Hanna astuu kirkon lämmöstä ulos sateeseen. Ulkopuolella kadut ovat täynnä ihmisiä, mutta kukaan heistä ei ole Hannan oma. Hän ei tunne ketään koko kaupungista.
Hanna on 18-vuotias ja juuri aloittanut teologian opiskelun.
”Aloitin opinnot hengessä, lopetin ne Helsingissä”, kuuluu teologipiireissä kerrottu vitsi.
Helsingin yliopiston teologisella tiedekunnalla on maine nuorta uskoa koettelevana paikkana. Vanhoillisten perheiden vanhemmat toivovatkin, että jälkikasvu valitsee teologian opiskelupaikaksi mieluummin Turun tai Joensuun yliopiston.
Helsingissä teologiaa opettavat tieteentekijöinä profiloituneet teologit. Tieteellinen, kriittinen lähestymistapa asettaa helposti lapsuuden uskon kyseenalaiseksi.
Opinnot aloittaa joka syksy 200 fuksia. Sellaisesta porukasta on vaikea löytää samoin uskovia ystäviä, ja ilman yhteisöä usko jää yksilön varaan.
Hannan kaltaiset, uskonkriisien kanssa painivat teologian opiskelijat ovat tulleet tutuiksi Leena Huoviselle. Hän on työskennellyt yliopistopappina 12 vuotta.
”Monet teologian opiskelijat käyvät läpi ahdistuneisuuttaan, jonka aiheuttavat uskonto ja usko. Tiedekunta jollain tavalla laukaisee sellaisen pohdinnan, että hyvänen aika, mihin minä uskon.”
Kysymykset ovat samoja, joita jokainen lapsuudenkodista irtautunut nuori aikuinen käy läpi: kuka olen, mistä tulen, mitkä ovat arvoni, mihin uskon ja mikä minusta tulee isona.
Hankalaksi kysymyksenasettelun tekee se, että monella on alan valintaan uskonnollinen motiivi. Jos usko horjuu, ammatinvalinta ahdistaa.
Hanna kasvaa keskikokoisessa kaupungissa. Koti ei ole uskonnollinen, mutta vanhemmat käyttävät seurakunnan leirejä lastenvahtina.
Hannan mielestä lastenleireillä jännittävintä on olla yötä pois kotoa ja nukkua kerrossängyssä kavereiden kanssa. Päivisin leikitään, lauletaan ja askarrellaan yhdessä.
Ohjaaja kertoo joka päivä tarinan Raamatusta. Hannan suosikkeja ovat Aatami ja Eeva – sekä erityisesti Jeesus.
Jeesus vaikuttaa olevan aina pienten puolella. Hän myös puhuu sellaisia runollisia asioita kuin: ”Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan.”
Eräänä iltana ohjaaja selittää lapsille, mitä Jeesus sillä tarkoitti. Hannasta tuntuu, että hän on oppinut tuntemaan suuren mysteerin.
Rippikoulun jälkeen Hanna menee isoskoulutukseen. Mitä enemmän hän perehtyy uskontoon, sitä enemmän se tuntuu olevan tarkoitettu juuri hänelle.
Hanna tulee uskoon.
Usko tuo Hannalle itsetuntoa. Se auttaa häntä arvostamaan uudella tavalla itseään, muita ihmisiä ja elämää.
Hanna päättää, että hänestä tulee pappi. Muuta vaihtoehtoa ei oikeastaan ole.
Lukiossa ei-uskovat kansoittavat välituntisin röökipaikan ja bilettävät perjantaisin. Uskovat hengaavat illat seurakuntatalolla ja viikonloput leireillä. Samanhenkisten ystävien, nuoriso-ohjaajien ja pappien kanssa on turvallista olla.
Hanna yrittää täyttää hyvän kristityn vaatimukset: ei tupakkaa, ei kiroilua, ei ainakaan julkista alkoholin käyttöä. Hän välttelee sellaista kulttuuria, joka voisi johtaa epäilyttäviin ajatuksiin.
Hanna ei kuuntele Jumalan kyseenalaistavaa populaarimusiikkia. Hän tietää, että kristinuskon kritisointi on sallittua, mutta hän pelkää, että huomaa olevansa arvostelijoiden kanssa samaa mieltä.
Kiellettyjen elokuvien listalla on Martin Scorsesen Kristuksen viimeinen kiusaus.
Hanna katsoo elokuvan salaa 17-vuotiaana ja rakastuu siihen. Siinä tuntuu kiteytyvän se, miten vaikeaa Jumalaa on hahmottaa ja ymmärtää.
Elokuvassa Jeesus ei kuolekaan ristillä. Siksi Hanna ei uskalla suositella elokuvaa kenellekään.
Vaikka elokuva ei heikennä hänen omaa uskoaan, joku muu ei ehkä olisi yhtä onnekas, hän ajattelee.
Testi Jumalan tahdosta. Sellaisena Hanna näkee teologisen pääsykokeen. Jos hän ei pääse sisään, Jumala ei haluakaan hänestä pappia.
Vanhemmat ovat innoissaan Hannan lukuinnosta. Kummankaan puolelta sukua kukaan ei ole aiemmin opiskellut yliopistossa.
Hanna lukee kahta pääsykoekirjaa helmikuusta kesäkuuhun. Kirjat ovat äärimmäisen kiinnostavia, mutta lukeminen raskasta. Hanna ajattelee, että hänen tulevaisuutensa ja loppuelämänsä riippuu siitä, miten hyvin hän vastaa kokeessa.
Hanna rukoilee Jumalalta pääsyä teologiseen. Ystävän mielestä oman menestyksen rukoileminen on huijaamista ja verrattavissa lunttaukseen.
Koetta edeltävänä yönä Hanna nukkuu vain kaksi tuntia. Hän herää aamuyöllä ehtiäkseen junaan ja varmasti ajoissa kokeeseen.
Pääsykokeessa Hanna ihastelee yliopiston päärakennusta. Pelkkä ajatus siitä, että pääsisi tänne opiskelemaan, täyttää hänet mykistävällä onnella.
Kokeenvalvojat ovat teologian opiskelijoita ja jatko-opiskelijoita, Hanna päättelee.
”Tuollaisia teologit siis ovat, asiallisia ja rauhallisia, laumojen johtajia”, hän ihastelee.
Itse hän on lähellä paniikkia. Tuntuu ettei hän osaa mitään.
Johtui se sitten rukouksista tai pänttäyksestä, Hanna pääsee sisään lähes täysillä pisteillä. Maailma tuntuu
aukenevan. Tämä on Jumalan hänelle valitsema tie, joka antaa vastaukset kaikkiin kysymyksiin.
Hanna ei tiedä, että kysymyksiä tulee vain lisää – ja ne käyvät vaikeammiksi.
Hanna rakastaa luentoja ja ahmii niillä jaettua tietoa. Hän tuntee olevansa etuoikeutettu, kun saa opiskella sitä, mikä kiinnostaa häntä eniten.
Hän yllättyy muista opiskelijoista. Heidän joukossaan on uskonnottomia pohdiskelijoita, kiihkeitä vanhoillisuskovaisia ja kaikkea siltä väliltä. Osa näyttää päässeen teologiseen sattumalta, vaikkeivät ole lainkaan kiinnostuneita koko alasta.
Hanna kohtaa päivittäin suorastaan järkyttävän monia erilaisia tapoja uskoa Jumalaan. On vaikea sanoa, mikä niistä on oikea.
Eksegetiikan luennolla haetaan vanhoista teksteistä kaikkein alkuperäisintä Jeesus Nasaretilaista vertailemalla Raamattuun kuuluvia ja kuulumattomia tekstejä. Niistä etsitään sanoja ja tekoja, jotka voisivat olla historiallisen Jeesuksen todellisia sanoja ja tekoja.
Jeesuksen ihmeteoille yritetään löytää tieteellisiä selityksiä.
”Voiko tämä yliluonnollisesta ja jumalallisesta riisuttu Jeesus olla sama Jeesus Kristus, jota pidän vapahtajanani? Kumpi heistä on todellinen Jeesus?” Hanna huomaa miettivänsä.
Eksegetiikalla on teologisessa tiedekunnassa maine uskonmurentajana. Luennoilla opiskelijoille kerrotaan esimerkiksi, että legenda neitseestä syntymisestä oli tyypillinen Jeesuksen-aikainen tapa, jolla pönkitettiin milloin kenenkin suurmiehen muistoa tai egoa. Lisäksi verrataan kristinuskoa vanhempiin uskontoihin ja huomataan, että monessa niistä Jumala uhraa oman poikansa.
Vähemmästäkin saa päänsä pyörälle, jos on ikänsä uskonut Raamatun olevan Jumalan sanaa.
Osa uskovista teologian opiskelijoista suojautuu kysymyksiltä heittäytymällä fundamentalisteiksi. He ajattelevat, että tiede on pahasta ja musertaa jumalan arvovaltaa ja uskoa.
He käyvät herätysliikkeiden ylläpitämän Suomen Teologisen Instituutin luennoilla. Niissä opetetaan tunnustuksellista raamatuntulkintaa, uskonnollista teologiaa ja että yliopistoteologia on uskon vihollinen.
Kerran fundamentalistit jakoivat luennoilla propagandamateriaalia, joka kyseenalaisti professorin esittelemät näkemykset. Papereissa kerrottiin, että Jeesus todella sikisi Pyhästä Hengestä ja kaiken muun väittäminen on harhaoppia.
Kesäteologina Hanna opettaa rippikoululaisille, että esiaviollinen seksi ja humaltuminen ovat väärin. Puhuessaan hän huomaa, ettei enää oikeastaan ajattele niin.
”Tämähän on ihan älytöntä”, hän ajattelee.
Moni opiskelukaveri kohtaa ripareilla vielä rankempia asioita. Kesäteologi saattaa joutua kasvotusten vanhempien avioeroa, isän tai äidin kuolemaa tai siskonsa itsemurhaa itkevän rippikoululaisen kanssa.
Tilanteessa pitää osata toimia Jumalan puolestapuhujana.
Hannan päässä pyörii yhä ahdistavampia kysymyksiä:
Miksi opiskelen teologiaa, jos en enää pysty uskomaan? Eihän minusta voi tulla pappia. Miksi Jumala toi minut tänne, jos tällä ei ole mitään merkitystä?
Entä jos Jumalaa ei olekaan olemassa? Eihän elämässä ole silloin mitään järkeä. Jos ei ole Jumalaa, ei ole moraalia. Elämälläkään ei ole merkitystä, jos ei ole luojaa.
Entä jos ihmiset ovat vain universumin tuottama sattuma?
Niin, Jumala. Kaikesta huolimatta Hanna edelleen uskoo Jumalaan. Hän vihaa Jumalaa.
Kotona Hanna kertoo ystävälleen tulleensa siihen lopputulokseen, että uskonto on vain ihmisen selviytymistapa sekavassa maailmassa. Uskonnollisuus ihmisen tapa lohduttaa itseään.
Ystävä vaikuttaa järkyttyneeltä. Hanna ei uskalla puhua asiasta muille.
Lopulta Hanna ei enää jaksa käydä luennoilla eikä tenteissä. Hän soittaa YTHS:lle.
Psykiatri sanoo, että Hannalla on vaikea masennus.
Nyt, muutama vuosi myöhemmin Hanna on valmis lopettamaan terapian. Paraneminen alkoi päivänä, jona Hanna ymmärsi, ettei hänestä tarvitse tulla pappia.
”Myönsin itselleni, että voin olla jotain muuta, voin olla ihan mitä tahansa. Sen myötä tuli ajatus, että jos voin olla mitä tahansa, voin myös tehdä mitä tahansa ja ajatella mitä tahansa. Mikään ei rajoita minua. Se oli valtava vapaudentunne.”
Hanna ehti jo hankkia erään toisen aineen pääsykoekirjat mutta huomasi rakastavansa teologiaa liikaa luopuakseen siitä. Nyt näyttää siltä, että Hannasta tulee uskonnon ja filosofian opettaja.
Äiti painosti pitkään Hannaa jatkamaan papiksi. Sukulaiset olivat yllättyneitä, mutta kukaan ei oikein uskaltanut kysyä, mistä uranvaihdos johtui.
Osa lähemmistä ystävistä järkyttyi.
”Yksi ystävä totesi, että mä olen aina tiennyt, että sä olet liian liberaali papiksi. Se osui naulan kantaan. En nuorenakaan oikeasti uskonut kaikkiin niihin tapoihin ja sääntöihin. Pyrin vain noudattamaan niitä, että olisin hyvä kristitty.”
Hanna hymyilee iloisesti syysflunssasta huolimatta. Hän puhuu hankalistakin asioista punnituin lausein ilman käsillä huitomista, mutkuja ja niinkuja.
Kaikesta huomaa, että hän on joutunut ajattelemaan asiat perusteellisesti läpi.
Hanna on muodostanut itselleen kokonaan uuden maailmankatsomuksen.
Juuri nyt se on tällainen:
Hanna pitää itseään kristittynä, muttei tarvitse rituaaleja, eikä uskonnon julkista tunnustamista. Hanna uskoo, että Jumala on olemassa, mutta kukaan muu kuin Hanna itse ei voi määritellä hänen puolestaan, millainen Jumala on.
”Olen tyytyväinen uskonrippeeseen, joka minulla on vielä jäljellä. Voi olla, että se syvenee iän myötä. Ajattelen, että jokaisella on kyky hengellisyyteen ja uskonnollisuuteen. Vaikka se olisi vain lohdun väline maailmassa, jossa ei ole merkitystä, usko, uskonnollisuus ja hengellisyys voivat parhaimmillaan olla rakentavia ja ihmiselle hyväksi. ”
Masennus on kaukana Hannan olemuksesta. Hän vertaa paranemisprosessiaan uskoon tulemiseen:
”Elämänhalu ja elämänilo löytyivät samalla tavalla kuin silloin. Ne olivat todella monta vuotta kateissa. Tämä vain on kypsempää. Elämäntilanteeni ei vaadi valmiita normeja eikä yhteisöä tai pappia, joka sanoo mikä on oikein ja mikä väärin.”
Jumalan säätelemien käyttäytymisnormien ja -sääntöjen sijasta Hanna uskoo, että ihmisten välistä toimintaa ohjaa inhimillinen oikeudenmukaisuus.
”Tässä filosofiassa saattaa vielä olla aukkoja, mutta ajattelen, että sen jälkeen kun moraali on kuollut, jäljelle jää oikeudenmukaisuus, koska se ei vaadi normeja.”
Ensi viikolla Hanna saattaa uskoa jollain toisella tavalla. Hän on siihen vapaa.
Hanna on saanut uusia ystäviä, mutta hänen parhaat ystävänsä ovat edelleen seurakuntanuoriajoilta.
”Heistä osa on kasvanut ulos nuoresta uskosta. Jotkut käyvät edelleen kirkossa ja elävät hyvin kristillistä elämää.”
Uskovat ystävät tietävät, että Hanna uskoo eri tavalla kuin ennen. Hengellisistä asioista he keskustelevat harvoin.
Vaikka synkät ajatukset ja uskonkriisit ovat uskovien nuorten parissa yleisiä, harva puhuu niistä ääneen. Moni tuntee epäonnistuneensa kristittynä tai pelkää muiden arvostelua.
”Jotkut uskovat saattavat antaa sellaisen käsityksen, että kun on uskossa, ei pitäisi masentua vaan kiittää vastoinkäymisistä, iloita ja luottaa Jumalaan. Masennus on merkki siitä, ettei luota”, Hanna sanoo.
Korkeakoulupastori Leena Huovinen rohkaisee uskonkriisiä läpikäyviä antautumaan dialogiin itsensä, opiskelutovereiden tai papin kanssa.
”Nuoren aikuisen on tärkeää uskaltaa elää omaa elämäänsä ja tutustua itseensä. Ei pidä pelätä ristiriitaisuuksia uskonasioissa, niitä on jo Raamatussa sinänsä. Ei saa ajatella, että usko kaatuu, jos alkaa ajatella omilla aivoilla.”
Seurakuntatyöhön haluavalle kriisin läpikäyminen voi olla hyödyllistä.
”Etenkin jos papin työhön lähtee, on pakko uskaltaa käydä läpi, missä minun rajani kulkevat ja mitä minä oikeasti ajattelen, ja heijastella sitä kirkon näkemykseen”, huomauttaa Huovinen.
Pitäisikö teologiaa opettaa pehmeämmin ja vähemmän kriittisesti? Esimerkiksi Ruotsissa ja Norjassa konservatiiveilla on omat pappisseminaarinsa. Suomessa papiksi voi valmistua vain yliopistosta.
Hannan mielestä Suomen käytäntö on hyvä. Hän ei syytä masennuksestaan tiedettä, vaikka kokikin fuksivuoden hämmentävänä.
”On hyvä, että Suomessa hengelliset johtajat saavat tieteellisen koulutuksen, eivätkä käy koulua, jossa keskustellaan vain hengellisesti ja uskonnollisesti. Hengellisen johtajan pitää tietää asioista enemmän kuin yksi tulkinta.”
Leena Huovinen on samaa mieltä. Hänestä papiksi aikovien on tärkeää hoitaa hengellisyyttään, mutta sen pitää tapahtua muualla kuin yliopistolla.
”Yliopiston tehtävä on olla tiedeyhteisö. Niiden, jotka lähtevät kirkon töihin pitäisi kuitenkin hoitaa omaa spiritualiteettiaan ja hengellisyyttään. Nämä kaksi kohtaavat vasta siinä vaiheessa, kun opiskelut ovat ohi ja haetaan paikka seurakunnasta. Spiritualiteetin hoitamiseen yliopisto ei juuri tarjoa eväitä. En tiedä, pitäisikö sen tarjotakaan.”
Jo muutaman vuoden ajan teologian tiedekuntayhdistys (TYT) on järjestänyt Kirkon iltoja, joissa sekä tieteessä että pappeina profiloituneet teologit ovat kertoneet kokemuksiaan. Tavoitteena on rakentaa siltaa ja vuoropuhelua kirkon ja tieteen välille.
Hannasta suunta on hyvä, mutta hän toivoo, että tiedekunnassa keskusteltaisiin enemmän uskonkriiseistä.
”Nyt se on vain sellainen varjo. Kaikki tietävät, että se on läsnä, mutta siitä ei puhuta ääneen. ”
Hän tuntee useita masennuksen läpikäyneitä teologian opiskelijoita.
Huhujen mukaan teologit ovat yliedustettuina YTHS:n mielenterveyspalveluiden käyttäjissä. YTHS:ltä tietoa ei kuitenkaan vahvisteta.
Jos Hanna voisi neuvoa 18-vuotiasta itseään, hän sanoisi näin:
”Jumala ei mene rikki epäilystä tai vihasta. Jumalaa voi ihan vapaasti kyseenalaistaa. Mitkään ajatukset tai tunteet eivät ole kiellettyjä.”
Hannan nimi on muutettu. Juttua varten on haastateltu myös useita muita nykyisiä ja entisiä teologian opiskelijoita.
Teksti Ninni Lehtniemi
Kuvat Teemu Granström
