Mielialani ja opiskelumotivaationi laskevat aina jyrkästi, jos kurssin suoritusohjeissa komeilee sana luento-, oppimis- tai opintopäiväkirja.
Luentopäiväkirjaan tulee kirjata luentojen pohjalta omia huomioita ja kommentteja sekä pyrkiä esimerkiksi löytämään eri luennoista laajempia kokonaisuuksia. Oppimispäiväkirjaa kirjoittaessa tulee tämän lisäksi havainnoida myös omaa oppimisprosessia. Yleensä luentoa kohden tulee kirjoittaa noin 1-2 aanelosta omia tuntemuksia.
Luentopäiväkirjan ihanne lienee, että opiskelija reflektoisi kuulemiaan asioita heti luennon jälkeen päiväkirjan muotoon. Käytännössä monen opiskelijan ilta kuluu kuitenkin esimerkiksi osa-aikatöissä. Opinnot suoritetaan, kun niihin on aikaa.
Luento- ja oppimispäiväkirjoissa ei useimmiten edellytetä lähdekirjallisuutta tai tarkkojen viitteiden käyttöä. Päiväkirjamuotoinen teksti korostaa subjektiivisuutta ja muistinvaraisuutta – siis tismalleen päinvastaisia arvoja kuin hyvä tieteellinen teksti. Luennoitsijan sanoman ”kommentointi” johtaa usein ympäripyöreään referointiin, jonka ainoa päämäärä on saada vaadittu määrä tekstiä kasaan.
Totta kai on välillä hyödyllistä pysähtyä pohtimaan omaa oppimisprosessiaan. Olen myös kuullut, että osa opiskelijoista kokee oppimispäiväkirjojen kirjoittamisen hyvinkin hyödylliseksi.
Mielestäni on kuitenkin arveluttavaa, että päiväkirjamuotoisella tekstillä saa yliopistossa suoritettua kokonaisia kursseja. Ennemmin ottaisin vaikka kurssikuulustelut takaisin.
Hanna Hannus
Fil. yo.
