Katson peiliin. Näen 30-vuotiaat, kevyesti turvonneet kasvot. En katsele liian tarkasti, sillä niistä näkee jo, kuinka nuoruus alkaa tehdä lähtöään. Se pakkailee tavaroita, siirtyy ovensuuhun ja pikkuhiljaa katoaa. Käy joskus myöhemmin tervehtimässä, muttei enää jää. Olen aina ollut huono luopumaan.
Olin lukiossa läski, mutta opettajien suosikki. Abikronikassa nimeni alla luki: ”Älykkö, pääsee elämässä pitkälle”. Osasin ulkoa ranskan subjunktiivimuodot, Venäjän joet sekä Uuno Kailaan Tuulen ja tähkän, jonka lausuin kerran kevätjuhlissa niin, että rehtori itki taputtaessaan. Tiesin, että pian siirtyisin yliopistoon, mikä saisi vanhempani kallistelemaan cavaa sukujuhlissa teeskennellyn vaatimattomasti: ”Kyllä… tyttäremme opiskelee filosofian maisteriksi.”
Luulin olevani luonnostani etevä. Kunpa siitä olisi voinut jälkikäteen syyttää jotakuta.
Tapasin Stiinan fuksivuoden syksyllä. Istuimme vierekkäin seminaarissa, ja Stiina viittasi koko ajan. Opettaja oli siitä mielissään, kysymykset eivät olleet näsäviisaita vaan oivaltavia. Stiinalla oli paksu vaalea polkkatukka, pisamaiset kasvot ja ärsyttävän täydellinen vartalo. Hänen vanhempansa asuivat Kulosaaressa. ”Sulla on aina ihania kenkiä”, Stiina sanoi juuri kun olin päättänyt lopullisesti vihata häntä.
Sain ensimmäisestä esseestä keskiverron arvosanan. Lähdeviitteitä käytetty laiskasti. Tutustu kirjoitusohjeisiin netissä, luki paperin alareunassa. Nielussa tuntui kummalliselta. Olin tankannut kirjoitusohjeita päiväkaupalla ja lukenut kaiken oheiskirjallisuuden. ”Kukaan ei tule jälkikäteen kyselemään sun arvosanoja”, lohdutti Stiina, joka sai koko seminaarin parhaat pisteet. ”Pääsit kuitenkin selkeästi läpi. Ja me molemmat tiedetään, että sä olet lahjakas.”
Stiina harrasti modernia tanssia. ”Reisien koukistajat ihan rikki”, Stiina puhkui venytellessään luentosalin aulassa erään tentin jälkeen. Hän kurotti selkäänsä eteenpäin ja pyllisti keimailevasti. Farkkujen sauma korosti tiimalasinmuotoista lantionkaarta. Pohdin, miltä näyttäisin, jos pusertaisin selluliittisen kehoni samanlaiseen asentoon. Housujen vyötärö ratkeaisi makkaroiden puristuksesta. Lindexin ale-stringit paljastuisivat, ja ihmiset näkisivät, että ne ovat liian pienet. ”Pidän susta kiinni”, sanoi Stiina ennen kuin tarttui olkapäähäni, nosti toisen jalan ilmaan ja alkoi venytellä reisilihasta. Stiinan ote olkapäällä tuntui pehmeältä. Saatoin aistia hiuksissa kamomillan tuoksun.
Fuksibileissä puhuin Stiinasta humalassa selän takana pahaa. Ainoa, joka lähti siihen mukaan, oli kaatokänninen teologi, joka oli päätellyt että läskiltä tytöltä saa helpommin. Join viisi kossubatterya ja vein teologin kotiin. Asetuin hänen viereensä sohvalle ja asetin käden vihjaavasti hänen reidelleen. ”Ei voi ymmärtää elämää, jos on saanut aina kaiken”, selitin, mutta teologi oli jo sammunut. Aamulla oksensin lakanoilleni. Auringonnousu valaisi huoneen ja teologin farkuista paistoi kaksi paksua, näppyläistä pakaraa. Stiina ei olisi koskaan alentanut itseään näin.
Lokakuussa Stiina valittiin valtavalla äänivyöryllä ainejärjestön puheenjohtajaksi. Minä reputin tentin.
Jäin yhä useammin iltaisin kotiin. Katselin televisiosta myöhäisillan uusintoja ja tv-shopia ja ahdoin itseeni suklaapatukoita. Join pahvikanisterissa myytävää espanjalaista punaviiniä suuresta teekupista, jota en koskaan tiskannut. Nukahdin aamuyöllä televisio päällä ja havahduin hereille myöhään iltapäivällä. En halunnut näyttää turvonnutta olemustani yliopistolla, joten jätin ilmoittautumatta loppusyksyn luennoille. Stiina yritti soittaa melkein joka päivä. Vastasin puheluihin harvakseltaan; useimmiten kuittasin ne tekstiviestillä, jossa kerroin olevani kiireinen.
Joulun alla sain kuulla, että Stiina oli joutunut sairaalaan. Stiinan kämppisasunnossa oli tehty falafeleja ja rasvakattila oli syttynyt palamaan. Kuumaa öljyä oli lentänyt ympäriinsä. Stiina oli saanut sitä kasvoille, käsivarsille ja jaloille. Jalassa olleet sukkahousut olivat palaneet ihoon kiinni, ja niitä oli jouduttu repimään irti ihokudoksesta. Suurinta osaa arvista ei voitaisi koskaan korjata.
Tunsin oloni typertyneeksi. Asioiden järjestys oli salakavalasti muuttunut. Yhtäkkiä tunsin Stiinaa kohtaan lämpöä, jonka kaltaista en ollut tuntenut ketään kohtaan aiemmin. Stiinakin joutuisi olemaan aikuisena joku toinen.
On melkein hävettävää katsoa taaksepäin ajassa, ja tajuta kuinka annoin ystävyyteni vasta, kun me molemmat olimme joutuneet luopumaan onnistumisen illuusiosta. Myöhemmin olen katsellut Stiinan palovammoja tuntien syyllisyyttä, kuin ne olisivat uhrilahjoja ystävyydelleni. Poskeni ovat nyt kapeammat kuin silloin, mutten ole vähääkään parempi. Luokittelen edelleen maailmaa onnistujiin ja epäonnistujiin. Tunnen katkeruutta, enkä osaa päästää siitä irti. En tiedä, oppivatko ihmiset koskaan virheistään. Ehkä kyse on ennemminkin sattumasta.
