Pari lähipiirini kuusikymppistä on kertonut, että keväällä Ylellä pyörinyt Uutishuone-sarja kuvasti hyvin 1970-lukua. Tutun oloisia eivät olleet vain vaatteet ja aatteet, vaan se, että sarjan työpaikka oli täynnä nuoria ihmisiä. Sellaista duunissa oli, kun suuret ikäluokat olivat nuoria. Ylioppilaat saivat valtion virkoja, ja alle kolmekymppiset saattoivat nousta pomoiksi tai ministereiksi.
Oman nuoruuteni Suomen yksi tunnetuin slogan ei ollut poliitikon, kirjailijan eikä filosofin, vaan hampurilaisketjun. Kasva isoksi, älä aikuiseksi, se julisti.
Ja me olemme todella totelleet.
Ikävuosiltaan aikuiset ihmiset pukeutuvat pillifarkkuihin, käyttävät kuukausipalkkansa surffaukseen Etelä-Ranskassa ja kilpailevat siitä, kuka kuuntelee uusinta indietä.
Sehän monia ärsyttää. Olemme saaneet kuulla olevamme sietämättömiä, itsekkäitä lapsiaikuisia.
Silti ainakin ystäväpiirissäni kaikille taitaa olla selvää, että aikuisia tässä ollaan. Käymme töissä, maksamme veromme, hoidamme laskumme ja lajittelemme jätteemme.
Emme ole aikuisia samalla tavalla kuin vanhempamme, mutta se ei tarkoita, ettemme olisi aikuisia lainkaan.
Samaan aikaan kun nuoria aikuisia moralisoidaan vääränlaisesta tavasta olla aikuinen, aikuiset ihmiset päähäntaputellaan nuorisoksi.
2000-luvun hullunkurinen ilmiö on, että pikku hiljaa eläkeläisyhteiskunnaksi muuttuvassa Suomessa säännöllisessä työssä käyvä maisteri saa huomata edustavansa nuoria.
”On niin vaikea löytää sanavalmiita nuoria naisia, Anu Kantolakin on jo yli 40″, huokasi minulle eräs haastateltavaa etsivä toimittaja.
Kun Demos Helsingin Roope Mokka ja Aleksi Neuvonen esittelivät lehdistötilaisuudessa työmanifestiaan, toimittajat kysyivät, kuvittelevatko miehet edustavansa kaikkia ikäisiään. Yli kolmekymppiset tutkijat vastasivat hieman häkeltyneinä, ettei työmanifestin ollut tarkoituskaan olla mikään sukupolvijulistus.
Kuinka monelta kuusikymppiseltä virkamieheltä kysytään, edustaako hänen mietintönsä varmasti koko hänen sukupolveaan?
Ei yhdeltäkään, sillä he edustavat luonnollisesti koko yhteiskuntaa, todellisten aikuisten Suomea.
Pienet ikäluokat ovat sen sijaan ikuisesti nuorisoa.
Eikä nuorisolle tarvitse antaa merkittävää valtaa yhteiskunnassa. Ei vakituisia työpaikkoja, ei ministerinsalkkuja. Eikä herranen aika merkittäviä johtotehtäviä, paitsi korkeintaan jossain lupaavassa pikku uusmediafirmassa.
Mitä niitä onkaan maispeissejä.
Mokka ja Neuvonen väittävät manifestissaan, että nuorten aikuisten pätkätyöelämä on muuttanut koko heidän suhteensa työhön. Työn velvollisuudesta on siirrytty työn mielekkyyteen. Palkan sijaan tärkeintä on työn merkitys ja tarkoitus sekä se, ettei työ tuhoa maapalloa entisestään.
Joidenkin mielestä muuttunut asenne työhön saattaa kuulostaa laiskalta ja itsekkäältä.
Minusta se kuulostaa itse asiassa aika aikuiselta.
Veera Luoma-aho
