Maakotka. Korppi. Harakka. Se on latinaksi pica pica.
Jaakko Laakso osoittelee kiinnostuneena lasikoppien täytettyjä eläimiä. Kansanedustaja ei ole ollut pariinkymmeneen vuoteen työpaikkansa takana sijaitsevassa Luonnontieteellisessä museossa.
Metso. Peltopyy.
Peltopyitä näki 60-luvulla paljon Keravan vankilan pelloilla, mutta nykyään nekin ovat melko harvinaisia.
Laaksosta piti tulla biologi. Lapsena hän keräsi kasveja ja perhosia, mutta kaikkein rakkain harrastus oli lintujen bongaus. Nuori Jaakko oli Keravan yhteiskoulun lintukerhon parhaita muistamaan lintujen latinankielisiä nimiä. Lintupäiväkirjaakin hän piti latinaksi.
Meriharakka. Merihanhi. Kalasääski.
Se on muuten Suomen suurin haukka, ja tuttu näky Laaksojen mökillä, jonka sijainti on valittu muuttolintujen reitin varrelta.
Laakso latelee lintujen nimiä ja ominaispiirteitä kuin kertoisi omista lapsistaan. Jokainen lintu on entuudestaan tuttu.
”Tuossa on muuten kaulushaikara”, Laakso innostuu.
Hän on nähnyt sen luonnossa vain kerran, kuullut monta kertaa. Kaulushaikaralla on kantava, tunnistettava ääni – ihan kuin joku puhaltaisi pulloon. Vanha kansa sanoi sitä pirun linnuksi, sillä taitavaa maastoutujaa ei koskaan näkynyt, mutta ääni kyllä kuului.
Yli 40 vuoden ajan Jaakko Laakso on ollut monille politiikan pirun lintu. Aihe kuin aihe, varmuudella aina on jostain kuulunut opposition edustajan kova ääni.
Esimerkki: kun Suomen kansa ja media ylistivät Martti Ahtisaaren Nobel-palkintoa, Laakso kommentoi, että muuten hyvä, mutta Ahtisaari ei ansaitse mitään tunnustusta Kosovon osalta.
”Georgian ja Kaukasuksen kriiseissä niitetään nyt sitä, mitä Ahtisaari kylvi Kosovossa”, Laakso muotoilee.
”Yksi syy, miksi Ahtisaari sai Nobelin, on se, että Kosovon prosessi on pysähtynyt. Palkinnolla haluttiin vauhdittaa Kosovon tunnustuksia.”
Mielipide kuulostaa ihan Venäjän linjan mukaiselta.
”Venäjä on samalla linjalla kuin minä!” Laakso koventaa ääntään.
Linnut lentäisivät pusikoistaan, jos eivät olisi täytettyjä.
Vuoden 1965 kesä oli hieno.
Juhannuksena Porin Yyterissä esiintyi The Rolling Stones. Laakso Keravan kavereineen oli tietenkin paikalla. Reissu ei ollut turha, sillä yhdellä kertaa tuli bongattua kapinallinen suosikkiyhtye ja niittysuohaukka, molemmat harvinaisia näkyjä Suomessa.
Saman kesän heinäkuussa Korson Tanhurinteen lavalla piti esiintyä huippusuosittu Renegades. Ainoa ongelma oli se, että päivä oli niin sanottu rukouslauantai. Esiintyä saisi, mutta tanssiminen olisi kiellettyä. Renegadesia lämmitelleen orkesterin rautalankamusiikki sai tuhatpäisen nuorison hytkymään tanssia muistuttavasti.
”Poliisi tuli paikalle sanomaan, että jos ette lopeta tanssimista, tulee palokunta ja tyhjentää koko paikan. Totta kai kaikki halusivat nähdä palokunnan keskellä yötä. Siitä syntyi iso mellakka, jossa otettiin oikein kunnolla yhteen”, Laakso muistelee.
Rukouslauantaita vastustavista mielenosoituksista lähti Laakson vaikuttajan ura.
”Lähdimme rakentamaan liikettä rukouslauantain lainsäädännön muuttamiseksi. Se oli ensimmäinen osoitus, kuinka menemällä kadulle ja ohittamalla parlamentarismin voidaan saada tuloksia aikaan.”
Sen jälkeen mielenosoituksia oli jatkuvasti. Oli aihe sitten mikä tahansa, oli Laakso muiden ratavarren teinien, niiden lintubongaajien ja muiden Korson, Keravan ja Järvenpään samanhenkisten kanssa mukana.
Punaisen kodin pojasta tuli radikaali nuori.
”Alkuun radikaalia nuorisoporukkaa oli hyvin vähän, koko Suomessa yhden sormen käsillä laskettava määrä”, tuolloin vasta 17-vuotias koululainen sanoo.
”Me kaikki, jotka radikalisoiduimme, olimme Vietnamin sodan lapsia. Aloimme tietoisesti rakentaa liikettä, vaikka ei meillä ollut selvää kuvaa, mikä liike se oikein on ja mihin olimme menossa. Kutsuimme sitä Meidän liikkeeksi. Se oli selvää, että olimme osa työväenliikettä.”
Laakson mukaan radikaalit saavuttivat nopeasti suosiota, koska he pystyivät tarjoamaan vastauksia nuorisoa kiinnostaviin kysymyksiin liittyen kansainväliseen politiikkaan, armeijaan, koulujen demokratiaan, kirkkoon ja sukupuolivalistukseen eli seksiin.
Siis kaikkeen epäilyttävämpään kuin lintujen bongaamiseen.
Yhteiskunnallisissa kerhoissa listattiin kirjoja, joita kannatti lukea. Näille hurjille Herbert Marcuse oli liian lällyä kamaa, mutta koska sopivaa kirjallisuutta oli liian vähän, Laakso käänsi sitä itse, muun muassa Sosialismin ABC -teoksen ruotsin kielestä.
Radikalisoituva nuorisoa valtasi yhdistyksiä. Laaksokin oli mukana yli kymmenessä järjestössä: Yhdistys 9, Etelä-Afrikka toimikunta, Marraskuun liike, Sadankomitea, Teiniliitto, YK-liitto…
”Nyt sanotaan, että Stubb on nuori ja hän on neljäkymmentä! Me tulimme valtakunnanpolitiikkaan kaksikymppisenä ja alle! Meillä oli teesi, että älä luota yli kaksikymmentävuotiaisiin”, Laakso selittää.
”Meitä yhdisti halu muutokseen ja radikaalimpaan politiikkaan. Emme me mitään taistolaisia olleet, ei sitä sanaakaan ollut vielä.”
Niin, taistolaisuus. Jo vuonna 1969 Laakso esitti itseään Erkko Kivikosken elokuvassa Kesyttömät veljekset. Vasemmistoromanttisen veljesdraaman Porthanialla kuvatussa kohtauksessa Laakso julistaa: ”Mitä tahansa Neuvostoliitto tekeekin, te olette samaa mieltä.”
Se olikin Laakson iskulause seuraavat 22 vuotta, Neuvostoliiton romahtamiseen saakka.
Tutkija Kimmo Rentolan mukaan juuri vuoden 1968 ylioppilaat olivat se massa, jonka vaikutuksesta radikalismi vaihtui myöhemmin taistolaisuudeksi.
Mutta ei mennä sen syvemmälle taistolaisuuteen. Kokenut politiikan toimittaja neuvoi, että jos Laakso aistii keskustelun ajautuvan kohti hänen taistolaisaikojensa väitettyjä KGB-suhteita, hän muuttuu hiljaiseksi.
Eikä lintuharrastuksestaan ole niiltä ajoilta kerrottavaa. Riitaisan Skp:n loputtomat puoluekokoukset käytiin aina keväisin, mikä haittaisi pahasti lintuharrastusta.
Mutta ajoista ennen taistolaisuutta ja nykyhetkestä Laakso kertoo mielellään. Puhekoneen pisin yhtäjaksoinen vastaus on tekstiksi litteroituna lähes sivun pituinen.
Sivulauseissa Laakso on kertonut kaikkea mielenkiintoista nykypolitiikasta, vihjannut hyvän kaverinsa Ilkka Kanervan lähdöstä europarlamenttiehdokkaaksi ja kertonut, miten vasemmistoliiton entinen puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes tällä hetkellä lobbaa eduskunnassa sellaista lainsäädäntöä vastaan, mitä hän aikaisemmin kannatti.
Siimes luuli Laaksoa ”harmittomaksi reliikiksi”. Niin vain tämä pyhäinjäännös kuitenkin kampitti vasemmistoliiton johtotähden vallasta. Sitä ei ole puolueessa unohdettu.
Vastarinta on luvallista, jopa suotavaa. Niin lukee Vasemmistonuorten mustan hupparin rinnuksissa. Valokuvaa varten olisimme halunneet pukea Laakson nykyaktivistiksi – vähän sellaiseksi kuin hänen poikansa, vihreä Tapio Laakso.
Nyt hupparia ei kuitenkaan ole. Vasemmistonuoret eivät suostuneet lainaan, kun he kuulivat, kenen päälle paita kuvauksissa tulisi.
Tieto ei 17 vuotta vasemmistoliiton kansanedustajana toiminutta Laaksoa hetkauta.
”Olen aina ollut hyvin itsenäinen. En ole koskaan ottanut vastaan ohjeita omalta puolueeltani. En ole koskaan ollut tilanteessa, että joutuisin kiittämään puoluetta esimerkiksi siitä, että olen pitkään ollut kansanedustajana.”
”Päinvastoin, olen kansanedustaja puolueesta huolimatta.”
Laakso saa tyytyä pelkkään punaiseen palestiinahuiviin.
Mutta toukokuussa 1968 Laakso oli vasta tuore ylioppilas ja Suomen kommunistisen puolueen jäsen. Vain vähän ennen sitä olivat opiskelijat marssineet Pariisin keväässä. Elokuussa Neuvostoliitto miehitti Prahan.
Samoihin aikoihin Laakso oli mukana suunnittelemassa Vanhan ylioppilastalon valtausta, vaikka ei edes itse ollut yliopisto-opiskelija eikä oikein tiennyt, mitä nämä vastustettavat kolme kirjainta, HYY, oikein tarkoittavat.
”Edustin Marianne Laxenin kanssa valtaajia televisiokeskustelussa, missä vertasin HYYtä kahteenkymmeneen perheeseen. Sanoin, että ylioppilaskunnassakin pieni eliitti pitää valtaa hallussaan. Luulen vertauksen olleen osuva”, Laakso hymyilee.
Valtaajien pääajatus oli se, että Vanha pitää saada opiskelijoille. Valtaajissa oli mukana kaikenlaisia opiskelijoita: kepulaisia, demareita ja muita radikaaleja, mutta hyvin nopeasti hegemonia siirtyi vasemmistolle.
”Salissa keskusteltiin aluksi yliopiston ja ylioppilaskunnan muutoksesta. Siitä aiheet nopeasti radikalisoituivat Vietnamin sotaan, imperialismiin ja marxilaisuuteen.”`
Kaikkiin Jaakko Laakson suosikkiaiheisiin.
KVG: ”Rusi puhuu ihan paskaa”
”Tämä Seppo Lehdon juttu”, Laakso bongaa ensimmäisenä hakutuloksista.
”En ole edes avannut tätä, mutta olen kuullut että se on helvetin paha. Pitäisi tehdä jokin iso operaatio, että tällaiset saataisiin pois internetistä”, Laakso sanoo.
Kansanedustaja ei ole hetkeen lukenut Wikipedia-sivuaan. Se antaa kuulemma aika yksipuolisen kuvan.
”Tarkistapas piruuttasi tämä Iltalehden juttu”, Laakso viittaa kohtaan, jossa sanotaan hänen olleen KGB:n konsultti.
”Se on ihan huuhaata. (Alpo) Rusi puhuu ihan paskaa. Kukaan ei vain tarkista sitä, siteeraa vain. Pystyykö Wikipediaa muuten itse täydentämään?”
Netissä on käyty erikoinen Kuka on Jaakko Laakso -keskustelu.
”Tämän olen nähnyt. Minullako tilaustyönä tehty asukokonaisuus? Aina olen alennusmyynneistä vaatteeni ostanut! Kengänkokokin on tässä ihan väärin. Perkele, nämä ”arvokkaan oloiset kengät” ostin Kanervan Ilkan kanssa Bulgariasta 16 eurolla.”
”Näin niitä vääriä mielikuvia nettikeskusteluissa luodaan”, kansanedustaja manaa.
Vihreässä Langassa julkaistu ”Max Jakobson, oikeiston oma Jaakko Laakso” -kolumni innoittaa anekdoottiin.
”Olin Sudanin lähetystön kutsuilla New Yorkissa vuonna 1970. Jakobson oli silloin YK- pääsihteeriehdokkaana. Olin silloin vielä niin naiivi, että kehuin arabidiplomaateille hänen olevan Kekkosen miehiä. Se on ainoa kerta kun olen häntä kehunut.”
Matti Markkola
Kuva Aki-Pekka Sinikoski
