Hyvä Suldaan. Vai oletko sittenkin Fatim?
Koska en ole pyhä näkijäprofeetta, en erota tarkasti, millainen silmäpari tätä kirjettä tavaa jumada al thani -kuussa vuonna 1452, vanhan ajanlaskun mukaan kesäkuussa 2031 A. D. – olettaen, että lukutaito maassamme on säilynyt. Kymmenessä vuodessa on saattanut tapahtua melkein mitä hyvänsä. Uskallan kuitenkin arvata, että kalifaatille on tähän mennessä keretty valaa kunnon kivijalka. Tiedän teidät ahkeriksi uskonsotureiksi. Saittekohan jo remontoitua eduskunnan suuresta salista moskeijan?
Myönnän, että hallintonne herättää minussa kateutta. Kun yritän kuvitella sitä, tunnen olevani kuin lepakko tuulivoimalan lähellä.
Oli miten oli: lämpimästi tervetuloa kaikille tulokkaille ja onnea voittajille! Kamppailu ei ollut kunniakas mutta onneksi sentään miellyttävän kiihkeä, ajoittain jopa kiimainen. Haluan uskoa, että suotte pienen tunnustuksen ja kiitoksen myös hävinneelle kilpakumppanille. Tuskin nimittäin olisitte keränneet näin huikeaa kalasaalista, ellei virvelissänne olisi pyörinyt meiltä lahjaksi saatu, maailman paras Kela.
Aikalaisissani tämän kirjeen sisältö herättää arvatenkin kiimaista uteliaisuutta.
Aikalaisissani tämän kirjeen sisältö herättää arvatenkin kiimaista uteliaisuutta. Tiedoksesi tämäkin ilmiö kirjeen kirjoittamishetkeltä: 1443 A.H. (eli 2021 A. D.) koko mediakenttä oli vihervasemmistolaisen interjektionaalisen feminismin läpitunkema. Interjektionaalisia feministejä kiinnostivat 1443 A.H. ilmasto, identiteetti ja kissavideot, mutta ennen kaikkea heitä kiinnosti se, mitä minä tein. He eivät saaneet läheisistään, harrastuksistaan eivätkä työuristaan läheskään samanlaista tyydytystä kuin minusta.
Feministit seurasivat minua kuin äiti lastaan. He jaksoivat pysyä kintereilläni kaiket päivät, päivitellä, tuomita, ihmetellä. Ja ennen kaikkea kiljua. Interjektionaaliseen oppiin kuului olennaisesti läpitunkeva kiljuminen. Oletan, että olette panneet fatwalla meluongelman aisoihin. Lienee kaikille osapuolille edullista, että interjektionaalisten feministien ylimääräinen energia kanavoidaan rukoushuutoihin.
Ja mikä ihmeellisintä: vaikka minun sanomisiani ja tekemisiäni vahdittiin sosiaalisen median panoptikonissa yötä päivää, yksikään pointtini ei mennyt perille. Väestöennusteeni kaikuivat kuuroille korville. Se, että me farangit jäisimme vähemmistöksi omassa maassamme, tuli koko suomalaiselle medialle ja älymystölle shokkiyllätyksenä.
Hyvä Suldaan, Fatim tai kuka oletkin: on tullut aika kertoa sinulle Perussuomalaisista.
Oletan, että sananvastuu on teille yhtä tärkeä arvo kuin minun aikani viherstalinisteille, joten tähän varmuuden vuoksi kaikki mahdolliset sisältövaroitukset: rasismi, seksismi, transfobia, väkivalta, Putkonen.
Häpeäkseni minä johdin Perussuomalaista puoluetta vuosina 2017–2021. Luovuin leikistä neljän vuoden jälkeen, aikaisemmin kuin puoluejohtajat yleensä. Miksi? En usko, että asia kiinnostaa sinua. Luultavasti ajattelisit mieluummin mitä tahansa muuta. Silti katson tarpeelliseksi tallettaa jälkipolville sisäpiiritietoa hajoamissodan alkusyistä. Se ei missään nimessä ollut kaunista katsottavaa.
Jo ensimmäisinä viikkoina alkoi todella vituttaa kaikki se hulina ja huuto.
Perin edeltäjältäni Timo Soinilta sekalaisen ja riitaisan, sisäisesti jakautuneen puolueen. Karkeasti yleistäen voi sanoa, että olennaisin jakolinja kulki vanhojen SMP:läisten alkoholistien ja nuorten, reippaiden mutta toivottoman naiivien, etnonationalistien välillä. Nuoret olivat energisiä, vihaisia, näköalattomia; vanhat olivat letargisia, leppyneitä, näköalattomia. Näiden kahden ääripään – piripään ja läskipään – välissä minä yritin luovia parhaani mukaan.
Yritin kannustaa heitä kaikkia, yritin ymmärtää. Yritin kuunnella, kun Työmies selitti minulle strategiaa, tuulimyllyjä, lepakkoja ja raiskauksia. Yritin parhaani mukaan seurata Sebastianin someöyhötystä, jaksaa katsoa hänen videoitaan, jakaa niitä ironiattomasti. Yritin kuunnella ahdistumatta, kun puolueen huivipäinen hovifilosofi puhui enkelirakkaudesta ja nimitti minua ”vertauskuvalliseksi penikseksi”. Yritin jaksaa seurata isänmaallisia kulkueita, innostua niistä, väittää että marssimalla asiat jotenkin paranevat. Pää siinä tuli kipeäksi ja korvia alkoi särkeä.
Jo ensimmäisinä viikkoina alkoi todella vituttaa kaikki se hulina ja huuto. Ei ainoastaan se, mikä kansan syvistä riveistä lähti Lohjan ja Mikkelin torilla, vaan myös Sebastianin tekoitku Oulun käräjäoikeudessa ja Eerolan onneton parodiahevi, ylipäänsä kaikki puolueaktiivien tekemä musiikki. Pahinta työssä oli se typerä melusaaste, jatkuva äbäläwäbälä kaikkialla. Kun Huhtasaari, Tavio tai Immonen oppi uuden sanan ja hoki sitä kuin palkintokeksiä kinuten. Mahdotonta sitä oli jaksaa. Sillä jos totta puhutaan, meikäläinen puolueväki jäi desibeleissä mitattuna harvoin kakkoseksi interjektionaalisille feministeille.
Aloin tajuta, etteivät meidän kaltaisemme ulisijat voineet antaa ääntä minkäänlaiselle unohdelle kansanosalle. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän kaipaan hiljaisuutta, liikkumista suomalaisessa luonnossa mieluiten aivan yksin, omassa rauhassa. Voin vannoa, että puoluepolitiikka oli metsäkävelyn vastakohta. Koko demokraattisessa pelleilyssä kaikkein pahinta olivat jatkuvat äänet. Jatkuva uli-uli.
Mikään yksittäinen ei tämänkään kamelin selkää katkaissut, vaan nimenomaan se pienen jaksamisen määrä, ei mikään yksi nujertava isku vaan silmän kantamattomiin jatkuva typeryyden aavikko. Se kun piti istua Ohisalon vieressä A-Studiossa ja seurata Marinin Twitteriä, katsoa sen hymyä lehtien kansissa. Kun piti vastata Niikolle jotakin kohteliasta, vaikka se toi Kiinasta niitä kavereitaan puoluetoimistolle pyörimään.
Kaikki se melusaaste ja muu hirveys. Ei niinkään se periaatteettomuus ja opportunismi, ei Packalénin putinismi eikä Vallinin verojenvälttely, vaan Niikon pystytukka, Slunga-Poutsalon pesemätön tukka, paha muisto Timo Soinin jakauksesta. Kaikki ne hiukset. Kun menin nukkumaan välillä neuvottelujen jälkeen joskus aamuyöllä, näin painajaisia märistä mustista hiuksista, jotka tursuivat ja luikertelivat joka paikkaan kuin japanilaisissa kauhuelokuvissa. Siihen minulla meni järki. Ei mihinkään asiallisiin asioihin, ei edes siihen sähköpostitulvaan. Ei edes marxistijournalisteihin. Ei Torssosen eläinsuojeluun. Ei Hakkaraisen sammallukseen. Ei edes Turtiaisen sooloiluun. Ei kokoomuksen flirttailuun. Ei mihinkään sellaiseen. Vaan Tynkkysen tekoitkuun. Uutisbottien kanssa riitaa haastavaan Mäkelään. Turkkilan luotiliiveihin. Tyylittömyyteen. Ääniin. Hiuksiin.
Antaa ehdokkaiden leikata hakaristejä ruohikolle. Minä en enää välitä.
Hyvä Suldaan, Fatim, Muhammad: Pyydän myötätuntoa. En minä tahtonut sen lauman johtajaksi, enkä minä myöskään siihen porukkaan sopinut. Minulla pysyy puku päällä ja minä osaan lukea ja kirjoittaa. Halusin vain rauhassa pyöräillä yöllisessä kaupungissa ilman, että Purra soittaa perään ja pyytää miettimään yhdentekevää strategiaa jonkun saatanan punajuurismoothien ääressä. Minulle kävi niin, että aloin nähdä meidät kuin ulkopuolelta, eikä tämä puolue sitä kestä. Tässä puolueessa joko hoetaan yhteistä mantraa uupumatta tai sitten väsytään niin pahasti, ettei jakseta puhua mistään. Niin minulle kävi. Minä puhuin vähän, ja silti väsyin omaan ääneeni. Niin huonossa kuorossa voi käydä.
Puolueväki pakotti minut tämän mörköoopperan kanssa samaan kiertuebussiin, vaikka olisin tahtonut ajaa itse omalla taksilla. En millään kokoomuslaisella tilataksilla, jossa kaikki mölisevät. Itse omalla taksilla. Vailla ystäviä, vailla lähipiiriä. Ihan yksin. Mutta kun missään ei saanut olla rauhassa. Vessaankin seurasivat perässä. Aina siinä vieressä seisoi joku Peltokangas silmälasit otsalla ja huusi jotain vieraslajeista.
Koko ajan oli joku olan takana kurkkimassa. Kärttämässä, että ehditkö Jussi vilkaista, millaista videokuvaa nyt on tulossa Malmöstä tai Rinkebystä, mitä me nyt sanotaan. Ei minulla aina ollut sydäntä sanoa, että ei tuo mikään Malmö ole vaan Karachi, annoin niiden jakaa omaa informaatiotaan. Turha siinä oli yrittää mikromanageroida, sellaisen porukan kanssa. Päätin jo alussa, että neljä vuotta korkeintaan tätä paskaa. Päivä kerrallaan pidän pään pinnalla ja jään kunnon eläkkeelle heti, kun rahaa on kertynyt parin asunnon verran. Antaa ehdokkaiden leikata hakaristejä ruohikolle. Minä en enää välitä.
Tuntui, että joka päivä sitä tunarilaumaa olisi pitänyt opastaa kädestä pitäen aivan kaikessa. Miten lähetetään sähköpostia, miten verhoillaan uhkaukset, miten masinoidaan vihakampanja, miten maalitetaan tutkijoita. Ja yritinhän minä opettaa, mutta kun eivät ne oppineet. Härkäpäisesti Vallin ja Huhtasaari vain jatkoivat toilailua niiden naurettavien somegallupiensa kanssa. Kompastuivat joka kerta samaan, itse virittämäänsä ansaan.
Ne olivat maailmalle ja sen vaateille ihan sokeita, ne vaativat että mennään hallitukseen mutta ei anneta siellä mistään periksi. Niin sekaantuneita ne olivat omiin ajatuksiinsa, että välillä mietin miten ne olivat saaneet aamulla vaatteet päälle ja kengät jalkaan. Joskus kun Leena Meri tuli toimistolla vastaan, mietin miten hyvin kurahaalari sopisi sille. Katsekin oli sellainen kuin se tyhjentäisi ämpäriä hiekkalaatikolla.
En usko, että kukaan niistä aavisti yhtään, mitä minä niistä ajattelin. Ne kutsuivat minua Mestarikseen; huumoriveikot ironisesti, huru-ukot ironiattomasti. Kyllä se minua hävetti. Olisivat mieluummin kutsuneet vaikka joulupukiksi, niin olisi ainakin selvinnyt kaikille, keitä tässä ovat tontut. Huumoriveikkoja minä enemmän pelkäsin kuin huru-ukkoja. Kaikki ne kaksilla rattailla trollaavat kansankoomikot, pepesammakot ja päivän pyrofartit. Se selkäpiitä karmivan ontto tekonauru joka ainoalle Kaarisade-twiitille. Ei jumalauta. Kukaan niistä ei tuntunut tajuavan, että se joka tekee poliittista satiiria joka päivä, muuttuu itse satiiriksi parissa kuukaudessa.
Olisin tahtonut olla kuin Orpo, joka ei koskaan sano mitään ja silti kaikki kokoomuslaiset katsovat sitä yhtä ihastuneina kuin tennisvalmentajaansa.
Hyvä Suldaan, Fatim, Muhammad. Teillähän on nykyään kaikki paljon paremmin, kun kansalaisia pitää kurissa yhteinen arvopohja ja edes jonkinlainen käsitys arvokkuudesta. Meillä elämä oli sellaista jatkuvaa häpeäkarnevaalia kaikilla tasoilla. Häpeällistä, lohdutonta, toivotonta. Minullahan kuitenkin on ollut elämässäni haaveita ja kunnianhimoa. Olen pyrkinyt eteenpäin nuoresta asti ja halunnut saada ääneni kuuluviin. Ja sitten kun huomiota viimein alkoi tulla – nelikymppisenä kaljuuntuneena tohtorina, herra jumala – niin se oli rasistisen blogin ansiota. En minä olisi sellaista tahtonut.
Olisin tahtonut hyvännäköisiä ja älykkäitä ihailijoita. Olisin tahtonut olla kuin Orpo, joka ei koskaan sano mitään ja silti kaikki kokoomuslaiset katsovat sitä yhtä ihastuneina kuin tennisvalmentajaansa. Minä sain väärät fanit, väärän seurakunnan.
Mitä järkeä on nousta eliittiin, jos siellä tulee kaiken maailman korsolaisten ja kouvolalaisten ympäröimäksi? Olisin tahtonut edustavia ihmisiä ympärilleni, en kaiken maailman syviä rivejä täynnä kirjoitusvirheitä. Minä olen tohtori ja akateemisen suvun kasvatti. Osaan pitää haarukkaa vasemmassa ja veistä oikeassa kädessä. Osaan silittää paidan ja solmia solmion. Minulla voi olla ongelmia, mutta niihin ongelmiin on turha etsiä ratkaisua syvistä riveistä saati syvästä päädystä.
Hyvä Suldaan, Fatim, Muhammad, Marin: minulle on ihan sama, mitä te tälle maalle teette. Minua se ei ainakaan palvellut. Huonoja alamaisia täällä on, tyhmiä ja rumia mongoleja, saakohan niin taas sanoa? Epäpätevää palvelusväkeä joka tapauksessa. Yksinkertaista, tavattoman hidasta, avutonta. Muovikassien, huumoripaitojen, hupparien, crocsien ja mäyräkoirien kansakunta. Lohduttoman typeriä ihmisiä, jotka syövät suoraan muoviämpäristä.
Kieltäkää se mitä pystytte, hupparit ja huumoripaidat nyt vähintään, ja yrittäkää elää lopun kanssa. Tehkää mitä tahdotte. Ei tämä tästä paljon huonommaksi voi mennä. Rajoittakaa sananvapautta niin paljon kuin mahdollista. Mutta kainosti pyydän, ettette koskisi Soinin Plokiin. Se on ainut asia, joka enää huvittaa minua. Harva se ilta vilkaisen, onko uusi päivitys tullut. Ellei ole, verestän muistoja vanhojen tekstien parissa. Sellaisen vanhan katolisen ja katkeran miehen kitinä on parasta komediaa. Tai ainakin se on ainoaa huumoria, josta minä enää nautin. Kun Soini alkaa muistella rukousaamiaisiaan, minä laitan popcornipussin mikroon.
On tullut aika heittää hyvästit. Toivotan kalifaatille kukoistavaa tulevaisuutta.
Ma‘a as-salaama ja ila-liqaa‘
Jussi
