Opetusministeri Li Andersson (vas) vastaa puhelimeen.
”Mitä?”
”Mitä!”
Andersson on juuri saanut kuulla, että hän on voittanut Ylioppilaslehden kilpailun, jossa kansanedustajilta ja politiikan toimittajilta tiedusteltiin, kuka on Suomen älykkäin poliitikko.
Vasemmistojohtajaa ilahduttaa sekin, että hänen puolueensa sai murskavoiton. Toiseksi, vain pisteen päähän, sijoittui kansanedustaja Anna Kontula (54 pistettä). Ero kolmanneksi tulleeseen kokoomuksen Elina Valtoseen (36 pistettä) on valtava.
”Tämä on todella yllätys. Me ollaan puhuttu vasemmiston sisällä, mennäänkö tylsällä asiakärjellä koko ajan, pärjääkö sillä? Ehkä tämä kertoo siitä, että kyllä sillä on väliä edelleen. Niin sen pitää myös olla. Kaikkein tärkeintä on johdonmukaisuus”, Andersson sanoo.
”Olipa ihan saatanan vaikea keksiä viisi älykästä kansanedustajaa”, yksi politiikan toimittaja kommentoi.
Johdonmukaisuutta ja järkeä Ylioppilaslehti lähti etsimään järjestäessään nyt ensimmäistä kertaa leikkimielisen mutta ei lainkaan leikkimielisen selvityksen Suomen fiksuimmasta poliitikosta.
Äänestämismahdollisuuden sai 250 ihmistä, 200 kansanedustajaa ja 50 valtakunnallisessa mediassa toimivaa politiikan toimittajaa. Kaikkinensa vastaajia kertyi 46.
Äänestäjiä pyydettiin asettamaan fiksuusjärjestykseen viisi nykyisen eduskunnan kansanedustajaa. Ehdokas sai ykkössijasta kuusi pistettä, kakkossijasta neljä, kolmannesta kolme, neljännestä kaksi ja viidennestä yhden. Andersson tarvitsi voittaakseen 55 pistettä, eli vajaan yhdeksän prosenttia annetuista pisteistä. Mainituksi tuli 66 poliitikkoa, tasan kolmannes istuvista kansanedustajista.
Kysely oli muuten anonyymi, paitsi kansanedustajien vastaukset kerättiin puolueittain, jotta oman puolueen edustajille annetut äänet voitiin hylätä. (Siitä huolimatta ainut kyselyyn osallistunut perussuomalainen äänesti fiksuimmaksi puolueen entistä puheenjohtajaa Jussi Halla-ahoa.)
Kolmannes äänestäjistä, 16 kappaletta, oli politiikan toimittajia. Heidän painoarvonsa on hieman tätä suurempi, sillä heidän joukostaan ääniä ei jouduttu hylkäämään.
Oikeassa tutkimuksessa olisi kysytty muitakin taustatietoja. Niiden avulla olisi voinut selvitä esimerkiksi se, dominoivatko nuorehkot naisedustajat äänestystä siksi, että kyselyyn vastanneiden joukossa painottuivat nuoret naiset vai siksi, että nuorehkot naiset ovat ylivoimaisen älykkäitä.
Kärki oli kapea. Eräs politiikan toimittaja kommentoikin, että eduskunnasta olisi helppo poimia vajaan kymmenen edustajan shortlist – ja kymmenen kärki erottuikin muista selvästi.
Eduskunnan älymystöön pääsi yli puoluerajojen. Kymmenikköön mahtui kaksi vasemmistolaista, kaksi kokoomuslaista ja kaksi perussuomalaista. Paljon keskeisempi yhdistävä tekijä oli kaupunkilaisuus. Maaseutuälykköjä kaivattiin myös kommenteissa.
Myös kokemus tuo varmuutta. 20:n kärjessä on vain kaksi ensimmäisen kauden edustajaa. Kymmenenneksi sijoittui perussuomalaisten politrukkina ennen kansanedustajuuttaan toiminut, Cambridgestä valmistunut tohtori Sakari Puisto (24 pistettä).
Kahdeksastoista oli Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin entinen toimitusjohtaja, sdp:n Aki Lindén (13 pistettä). Lehdistön ihanne-edustaja oli vasemmiston Anna Kontula. Saman puolueen Li Andersson ja kokoomuksen Elina Valtonen seurasivat kannoilla. Valtosen pisteistä peräti viisi kuudesosaa tuli toimittajilta.
”Olipa ihan saatanan vaikea keksiä viisi älykästä kansanedustajaa. Lähes kaikki ovat tavalla tai toisella mänttejä”, yksi kommentoi.
Kansanedustajien keskuudessa ylivoimaisesti parhaiten menestyi kristillisten Sari Essayah (25 pistettä), joka sai ääniä varsinkin kokoomuslaisilta. Selvin luvuin kakkonen ja kolmonen olivat rkp:n Anders Adlercreutz (30 pistettä) ja perussuomalaisten Puisto. Edustajien antamissa pisteissä hajonta ehdokkaiden välillä oli merkittävästi suurempaa kuin toimittajilla.
Eri puolueiden edustajista parhaan pistekeskiarvon saivat vasemmistoliiton edustajat. Kakkosena oli perussuomalaiset, joiden pisteistä lähes 90 prosenttia keskittyi Halla-aholle, Puistolle ja oululaiselle kolmannen kauden kansanedustajalle Ville Vähämäelle (9 pistettä).
Yhden hengen eduskuntaryhmät pois lukien selvästi heikoimmin menestyi keskimääräinen vihreiden edustaja, joka sai vain kuusi pistettä. Enemmistö vihreiden eduskuntaryhmästä on ensimmäisen kauden edustajia. Kokemattomuus näkyy myös niin, että lähes kaksi kolmasosaa puolueen äänistä meni veteraanisarjan Satu Hassille (17 pistettä) ja Pekka Haavistolle (14 pistettä).
Kokonaispisteissä naisedustajat voittivat miehet pienimmällä mahdollisella marginaalilla, mutta eduskunnan sukupuolijakaumaan nähden miehet olivat hieman yliedustettuja. Miehiä on edustajista 55 prosenttia, ääniä saaneista 59 prosenttia. Hajonta oli siis suurempi, mutta moni sai vain jämäpisteitä.
Fiksuimmaksi valittu Li Andersson on harmissaan yhteiskunnallisesta keskusteluilmapiiristä. Hänestä nykymenolle on tyypillistä, että yksittäiset sanamuodot voivat johtaa henkilöön meneviin hyökkäyksiin eikä hidasta politiikantekoa suosita.
Harmissaan on ollut myös vihreiden varapuheenjohtaja Atte Harjanne (3 pistettä), joka voivotteli nykypolitiikkaa hiljattain Helsingin Sanomien haastattelussa. Hän oli ollut Ylen A-studiossa keskustelemassa kannabiksesta kokoomuksen varapuheenjohtajan Antti Häkkäsen (3 pistettä) kanssa.
”Tajusin lähetyksessä heti, että ai niin, tätä tämä onkin. Häkkänen on kokenut ja osaava, eikä hän tule A-studioon keskustelemaan, vaan sanomaan pointit riittävän monta kertaa”, Harjanne sanoi.
Äänestyksen viidennelle sijalle valittu Jussi Halla-aho (32 pistettä) harmitteli Ylen Politiikka-Suomi-sarjassa, miten eduskuntatyötä kuvataan virheellisesti julkisuuspeliksi, jossa introvertit eivät pärjää. Hän kuvaa itseään sarjassa introvertiksi, samoin hänen seuraajansa Riikka Purra (3 pistettä).
Järjestämällä kyselyn Ylioppilaslehti toivoi edistävänsä politiikan perusteltua erimielisyyttä ja argumentaatiotaitoa sekä nostavansa esiin substanssia, joka ei mediassa tai sosiaalisessa mediassa välttämättä välity. Kerrankin yritimme olla positiivisia! Usein poliitikkoja on ollut helpompi haukkua kuin kehua – eikä niin tehdäkseen tarvitse olla edes katkera kansalainen. Edesmennyt toimittaja Aarno ”Loka” Laitinen totesi Ylioppilaslehden haastattelussa vuonna 2008, että eduskunnan tyhmimpiä ihmisiä ovat perinteisesti olleet kokoomuslaiset naislääkärit.
(Nykyisen eduskunnan ainut kokoomuslainen naislääkäri Mia Laiho jäi tässä selvityksessä pisteittä.)
Eikä maailma ole siitä mihinkään muuttunut. Jokainen typerä aikakausi on typerä omalla tavallaan, totesi jo Leo Tolstoi.
Suurin enemmistö äänestyspäätöksistä tehdään fiilispohjalta. Poliittiset identiteetit myydään nykyään nippuina, joissa saa neljä mielipidettä yhden hinnalla. Kolme kaupanpäällistä voi ottaa omaan arsenaaliinsa ilman, että perehtyisi niiden tietopohjaan saati argumentaatioon.
”Meidän yhteiskunta on hyvin konsensushakuinen”, sanoo toiseksi sijoittunut Anna Kontula. Se näkyy hänestä suoraan vaalirahoituksissa ja tuloksissa.
”Äänestäjät haluavat äänestää sitä, joka ajattelee samoin. Rahoittajat haluavat yhteiskunnan pysyvän suunnilleen sellaisena kuin se on.”
Hän selittää vasemmistoliiton menestystä äänestyksessä sillä, että se on toisinajattelijoiden puolue, jonka edustajilta vaaditaan siksi parempia perusteluita kuin valtavirran poliitikoilta. ”Ydinvasemmistolaisessa” kuplassa, jonka hän korostaa olevan eri asia kuin ”vihervasemmistolainen kupla”, on siksi pitkä debatin ja vasta-argumentoinnin perinne. Erimielisyyttä ei tarvitse pelätä.
Toisaalta Kontula on itse toisinajattelija toisinajattelijoiden joukossa.
”Se, mitä monessa muussa kuplassa pidetään huonona käytöksenä, on meillä ihailtava ominaisuus. Pitää löytää toinen näkökulma, vääntää vähän eri tavalla kuin yleisesti, tuoda jokin uusi näkökulma siihen keskusteluun.”
Ja tietenkin älykkyys on hyvin vaikea sosiaalinen konstruktio. Se voi tarkoittaa lähes mitä tahansa, ja tässä kyselyssä määrittelyvalta annettiin vastaajille. Älykkyyden piirteiksi nimettiin esimerkiksi julkisen argumentaation taidot, kyky ja halu olla peittelemättä omaa ideologisuuttaan, mutta myös rohkeus irtaantua oman puolueen konsensuksista. Pisteitä jaettiin myös hoksnokasta, siis poliittisen pelin taitamisesta. Sillä kilpailua ei kuitenkaan voitettu.
Sosiaalidemokraattien perhe- ja peruspalveluministeri Krista Kiuru (13 pistettä) sai mainintoja vain toimittajilta. Samoin keskustan varapuheenjohtaja Markus Lohi (10 pistettä). Eräs toimittaja perusteli Lohen ykkössijaa sillä, että Lohi kertoo kysyjästä riippuen sekä upottaneensa demaripääministeri Antti Rinteen (0 pistettä) että kiistää sen.
”Demarinaiset kuulemma tulivat Linnan juhlissa halaamaan ja kiittämään”, toimittaja kommentoi.
Rinteen paikalle pääministeriksi noussut Sanna Marin (6 pistettä) sijoittui jaetulle 23:nnelle sijalle ja sai mainintoja vain kansanedustajilta.
Selvitystä luonnehdittiin myös ”täysin mahdottomaksi” ja ”aivan mahdottomaksi”. Se oli tiedossa ja arvattavissa. Onko tällaisten meriittien jakamisessa siis ylipäänsä järkeä?
Jos kysyttäisiin Harvardin yliopiston poliittisen filosofian professorilta Michael Sandelilta, hän ehkä sanoisi Ylioppilaslehden olevan osa ongelmaa eikä sen ratkaisua.
Kyselyn taka-ajatus kun on elitistisistä elitistisin toive älyllisemmästä eli vaikeammasta politiikasta. Sandel taas on sitä mieltä, että politiikka ja maailma ovat jo tarpeeksi vaikeita, eivätkä ihmiset siksi ymmärrä, että heille halutaan tai yritetään heittää pelastusrenkaita, vaan suuttuvat heittäjille.
Sandel julkaisi vuosi sitten tietokirjan Tyranny of Merit: What’s Become of the Common Good?. Tänä syksynä se on ollut paljon otsikoissa, kun Saksan sosiaalidemokraattien puheenjohtaja Olaf Scholz kehui kirjaa haastatteluissa.
Sandel kritisoi kirjassaan nyky-yhteiskuntien meritokraattisuutta. Huipputehtäviin pääsyssä korostetaan lahjakkuutta ja ansioita. Se näkyy myös politiikanteossa ja siinä, mitä poliitikoilta halutaan. Oman aikansa älykkökansanedustaja, vihreiden Osmo Soininvaara väittää tuoreessa kirjassaan 2020-luvun yhteiskuntapolitiikka, että Suomi on maailman meritokraattisimpia maita. Myös tällaiset kyselyt ovat siitä ilmiselvä oire.
Länsimaissa taloudellinen menestys luodaan nykyään järjestelemällä asioita ja rahaa eikä luomalla esineitä. Samaan aikaan vasemmistopuolueista on tullut korkeakoulutettujen puolueita. Ne ovat tehneet kouluttautumisesta yhteiskunnan normin, jota pidetään perhetaustasta riippumatta reittinä menestykseen. Samalla koulupudokkaat ovat jääneet tämän normin ulkopuolelle, ja heidät on ehkä unohdettukin, Sandel argumentoi.
Politiikasta ja hallinnosta on tullut teknokraattisia ja julkisista kysymyksistä niin vaikeita – mites, onko aluevaaliasiat kunnossa? – ettei keskimääräinen kansalainen tajua niitä tai ainakaan jaksa kiinnostua hankkimaan riittävää asiantuntemusta perehtyäkseen niihin. Se taas ohentaa demokratiaa.
”Poliittinen puhe on joko kapeaa, hallinnollista ja teknokraattista puhetta, joka ei inspiroi ketään – tai sitten huutokilpailuja, joita kukaan ei kuuntele”, Sandel kirjoittaa.
Hänestä populistinen ”vastaisku” on saanut kivijalkansa tästä muutoksesta.
Väitteessä saattaa olla perää. Vuoden 2019 vaalien ääniharavien joukosta maininnoitta jäivät toki silloiset puoluejohtajat Anna-Maja Henriksson (rkp) ja Antti Rinne, mutta heidän lisäkseen lähinnä Hjallis Harkimo (liik) ja perussuomalaisia: Mauri Peltokangas, Sami Savio, Sebastian Tynkkynen, Vilhelm Junnila, Ville Tavio.
He ovat vaalipiiriensä suosituimpia poliitikkoja, jotka toimivat omalla maallaan, eivät meritokraattis-teknokraattisessa julkisuudessa. Mutta jostain syystä populisti ei kelpaa poliittiseksi neroksi.
Li Anderssonin mielestä hänen puoluetoverinsa Anna Kontula on Suomen ”epäpopulistisin
poliitikko”.
”Hän ottaa perustellun ja loogisen kannan ja pysyy siinä julkisesti välittämättä siitä, onko kanta epäkonventionaalinen”, Andersson sanoo.
Tällä vaalikaudella Kontula on esimerkiksi kunnostautunut tekemällä useita eriäviä mielipiteitä perustuslakivaliokunnan koronalinjauksista. Twitterissä hän jaksaa puolustaa ja selittää argumenttejaan päivästä toiseen. Sillä saa arvostusta erityisesti palvelussa viihtyviltä toimittajilta, joiden yleisin puoluekanta on tunnetusti se, että kaikki puolueet ovat ihan tosi tyhmiä mutta keskenään suunnilleen yhtä tyhmiä.
Kontula uskoo pärjänneensä kilpailussa siksi, että hän on väitellyt sosiologi, siis koulutettu argumentoimaan ja poliitikon työhön. Siltainsinöörin työssä yhteiskunnallisten kehityskulkujen tunnistamista ei pidettäisi
samalla tavalla älykkäänä. Sosiaalinen älykkyys on Kontulalle vaikeampaa.
”Kuvaavaa oli, että ymmärtääkseni eduskunnan sosiaalisen puolen, jouduin kirjoittamaan siitä hommasta kirjan”, Kontula sanoo ja viittaa vuonna 2018 ilmestyneeseen, tutkimukselliseen kirjaansa Eduskunta – Ystäviä ja vihamiehiä.
Anderssonia hän kehuu siitä, että tämä perehtyy uusimpaan tutkimustietoon eikä puhu yli oman tietämyksensä.
”Ei tarvitse hallita isompia kokonaisuuksia kuin mihin kapasiteetti riittää”, Kontula sanoo.
Sen parempia ratkaisuja voittajakaksikolla ei ole siihen, miten saisimme nykyistä älykkäämpiä poliitikkoja.
”On vaikea hahmottaa, mitä ne esteet voisivat olla”, Andersson sanoo.
Oikeistolainen ehkä korostaisi tässä vaiheessa, että kansanedustajan palkka on liian matala. Andersson lähestyy asiaa työnkuvan kautta. Hänestä yhteiskunnallinen keskusteluilmapiiri on ”aika ongelmallinen”. Hitaamman politiikan tekeminen olisi hänestä hyvä haaste puolueille ja puoluekulttuurille.
Tai ehkä älykkään politiikan kunnianpalautus voisi alkaa Anderssonista itsestään.
Hyvä opetusministeri, kai aiotte käyttää saamaanne hienoa titteliä jatkossa vaalisloganinanne?
”Luultavasti en. Se antaisi hivenen ylimielisen kuvan.”
Ylioppilaslehti pyysi päivystäviltä politiikan kommentaattoreilta kuumat tempaisut tuloksista.
”Kymmenen kärki on kiinnostava sekoitus erilaisia poliitikkotyylejä, eli älykkyys ei korreloi mihinkään yhteen tunnistettavaan poliitikkotyyliin. Kolmen kärki kertoo siitä, että selkeää, ideologista argumentaatiota pidetään älykkäänä. Kärkikolmikko argumentoi usein vallitsevia linjauksia kyseenalaistavasti. Heillä on selkeä näkemys, ja he esiintyvät usein keskusteluissa, joissa talous- ja yhteiskuntapoliittiset konfliktit havainnollistuvat. Älykkyys on siis kriittisyyttä ja rohkeutta olla eri mieltä. Toisaalta Matti Vanhanen (kesk) ja Anders Adlercreutz (rkp) edustavat (liberaalia) keskustaa. Poliitikkoja, joiden tyylinä on korostaa ’järkeä’ tai ’asiaa’ ja esiintyä sovittelevasti ja maltillisesti. Tässä otannassa älykkyys ei ole sukupuolittunutta – ja se on kyllä ilahduttava muutos aikaisempiin vuosikymmeniin ja älykkökyselyihin!”
Anu Koivunen
Mediatutkija, sukupuolentutkimuksen professori Turun yliopistossa
”Kärkikolmikosta voi päätellä, ettei älykkyytenä pidetä ideologisten mieltymysten piilottamista asiantuntijatiedon taakse vaan päinvastoin ideologian esiintuomista ja sen perusteltua jäsentämistä. Tässä mielessä tietoon ja asiantuntijuuteen perustuva teknokraattinen poliitikkoihanne ei välttämättä luo kuvaa älykkäästä poliitikosta vaan asiantuntijan takana lymyilevästä poliitikosta, jolla ei ole johdonmukaisia ideologisia kantoja. Kärkikolmikkoa yhdistää myös se, että he ovat poliitikkotyön ohella myös julkaisseet kirjoja, mikä osoittaa, että älykkyys ominaisuutena yhdistetään edelleen kirjailijuuteen. Hieno uutinen kirjailijoille! Kärkikolmikko koostuu myös 1970–80-luvuilla syntyneistä naisia, mikä osoittaa yhteiskunnassa tapahtuneen muutoksen sen osalta, keneen älykkyys ominaisuutena kiinnitetään.”
Johanna Vuorelma
Politiikan tutkija, yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa
”Politiikka on ollut perinteisesti vaikea laji intellektuelleille. Moni arvostaa älykköjä, mutta eivät pidä heitä ’minun ehdokkaanani’. Toinen on, että vaikka olisi kuinka älyä, ollaan poliittisesti naiiveja eikä haluta alentua tasolle, jota poliittisesti pärjääminen edellyttäisi. Listalla pärjätäkseen on pitänyt päästä esille ja osata esiintyä hyvin. Se on ennen muuta sosiaalinen taito, jota tarvitaan, jotta voi antaa fiksun ja intellektuaalin vaikutelman. Näkyvyys ja sosiaalinen habitus on myös erittäin mediariippuvaista. Aikanaan, jos olisi kysytty kansakunnan älykköjä, tv-toimittaja Timo Harakka (sdp) olisi varmaan pärjännyt hyvin. Ministerinä hän saa yhden vaivaisen pisteen. Eikä Matti Vanhanenkaan olisi ollut pääministeriaikanaan valtakunnan älykköpoliitikkojen nelonen, vaan kului 15 vuotta, että hänestä tuli vanha, viisas valtiomies.”
Mikko Majander
Poliittisen historian dosentti, tutkija ajatuspaja Magmassa
Ilman mainintoja jäivät ministerit Thomas Blomqvist (rkp), Tuula Haatainen (sdp), Anna-Maja Henriksson (rkp), Antti Kaikkonen (kesk), Antti Kurvinen (kesk), Mika Lintilä (kesk), Krista Mikkonen (vihr), Sirpa Paatero (sdp) sekä Ville Skinnari (sdp).
Kansanedustajista ja puolueiden puheenjohtajistosta puolestaan ilman mainintoja jäivät muun muassa Hjallis Harkimo (liik), Hanna Holopainen (vihr), Petri Honkonen (kesk), Ilkka Kanerva (kok), Emma Kari (vihr), Niina Malm (sdp), Leena Meri (ps), Matias Mäkynen (sdp), Ilmari Nurminen (sdp), Mauri Peltokangas (ps), Juha Pylväs (kesk), Antti Rinne (sdp), Paula Risikko (kok), Ville Tavio (ps).
