”Aina se vitun pimeä puoli!” parahtaa Sini Laitinen.
Hän soittaa YleX:llä sunnuntaisin k-poppia eikä juuri piittaa länsimaisen lehdistön tavasta käsitellä eteläkorealaista pop-musiikkia. Hänestä ne keskittyvät liiaksi Etelä-Korean musiikkibisneksen raadollisuuteen, skandaaleihin ja kohuihin.
Systeemiä kritisoiva lehdistö esittää hänestä artistit koneiston uhreina eikä näe heitä ihmisinä.
Tai sitten:
”Länkkäriartikkelit k-popista on semmosia, että tämmönen ilmiö on olemassa ja Youtube-ennätyksiä rikotaan.”
Vaan ei nyt!
Nyt puhutaan ulkomusiikillisten seikkojen sijaan itse musiikista.
Mutta ensin vielä pari sanaa Laitisen ohjelmasta. Sellainen on loppusyksystä alkaen ollut olemassa, koska kanavan mielestä k-pop on niin iso ilmiö, että sille tarvitaan oma ohjelma.
Laitinen lähti Laitisen mukaan siihen mukaan, koska radiojuontajana hän voi hyödyntää vahvimpia osaamisalueitaan: musiikin pakottamista ja paskanjauhamista.
Ja sitten asiaan.
Ensinnäkin, k-popilla on Laitisen mielestä hauska tapa olla samaan aikaan
edellä ja jäljessä aikaansa.
Sävellyksissä ja tuotannoissa saatetaan tehdä ennakkoluulottomia ja erikoisiakin ratkaisuja, mutta esimerkiksi muualla hiipunut EDM-innostus ei Etelä-Koreassa osoita laantumisen merkkejä.
2020-luvulla tehdyissä kappaleissa on samaa ”elektrotamppauksen” makua kuin viime vuosikymmenen vaihteessa. Bassot jytisevät ja biitit poksuvat kuin vuonna 2013.
Toisaalta Etelä-Koreassa seurataan tarkkaan globaalin popin trendejä. Vaikutteita on viime vuosina napsittu esimerkiksi tropical housesta ja discosta.
Edellisen myötä kappaleista katosivat kertosäkeet (”Blackpinkin biiseissä kertsi on usein että simsalabim, sit tulee droppi ja ne huutaa jonkun yhen sanan sinne”, Laitinen kuvailee), nyt ne ovat vaihteeksi tulossa takaisin.
Outouden ja tuttuuden yhdistelmä vie k-poppia lännessä valtavirtaan ja Billboardin kärkeen.
Syyskuussa BTS:n Dynamitesta tuli ensimmäinen Billboardin singlelistan ykkössijalle päässyt eteläkorealainen kappale, lokakuussa kärkikahinoihin kipusi Blackpinkin Lovesick girls. (Sitä oli – vuodesta 2013 puheen ollen – kirjoittamassa muun muassa David Guetta.)
Laitista k-popin globaali suosio hieman huolestuttaa.
Kulttuuri on Etelä-Korealle tärkeä vientituote, ja kun on kerran huomattu, että korealaisella popilla on mahdollista päästä top-listoille, saattaa syntyä kiusaus tehdä kappaleita sillä silmällä, että ne pääsisivät Billboardin top-listoille.
Se voi hänestä johtaa siihen, että musiikista katoaa tietty uniikkius.
”K-popin omaleimainen sieluttomuus väännetään mitäänsanomattomaksi sieluttomuudeksi.”
Sielutonta tai ei, Lovesick girls ja Dynamite kuulostavat huomattavasti vähemmän oudolta kuin vaikkapa kymmenen vuotta aiemmin julkaistu Brown Eyed Girlsin Abracadabra tai SHINeen Lucifer (jonka tosin sävelsi tuolloin parikymppinen, aloitteleva yhdysvaltalainen lauluntekijä Bebe Rexha).
Laitisesta vaikuttaakin siltä, että Etelä-Korean musiikkibisneksessä etsitään jo kiihkeästi seuraavaa BTS:ää ja seuraavaa Blackpinkiä.
Isoimmat levy-yhtiöt SM Entertainment, JYP Entertainment ja YG Entertainment käyvät kovaa kilpailua siitä, kuka saa seuraavan täysosuman.
SM Entertainmentin riveissä debytoi loppuvuodesta 2020 tyttöbändi aespa, jossa on neljä oikeaa jäsentä ja neljä virtuaalijäsentä.
Näin Korean musiikkiteollisuus – pahoittelut, yksi ulkomusiikillinen huomio tähän väliin – toimii. Se tuottaa sosiaaliseen mediaan liki loputtomasti artisteihin liittyvää materiaalia.
Laitinen vertaa sitä Tiktokiin. Uusia kappaleita ja uutta oheismateriaalia virtaa jatkuvalla syötteellä.
Sitä kuuntelee yhden biisin ja pari tuntia myöhemmin huomaa katsovansa analyysivideota siitä, missä järjestyksessä BTS:n jäsenten kannattaa mennä armeijaan, Laitinen kuvailee kultin vetovoimaa.
Sinänsä kaupallisen menestyksen tavoittelu ja musiikkiteollisuus eivät Laitisen mielestä tee musiikista huonompaa.
”En näe sitä ongelmana, että onpa tämä koneistettua ja sielutonta. Välillä mä haluan koneistettua ja sielutonta musiikkia.”
Laitisen mieleen laskelmoidut k-popkappaleet tuovat Ruotsin loppuun asti hiotut euroviisubiisit ja Rocky-nelosen Ivan Dragon, joka treenaa loppuotteluun neuvostotohtororeiden tiukassa valvonnassa.
Laitinen suhtautuu k-poppiin hieman kuin musikaaleihin: yksi kirjoittaa, toinen puvustaa, kolmas tekee koreografian, neljäs esittää teoksen.
Hänestä on toki aina ”plussaa”, jos artisti on itse osallistunut biisin tekemiseen, sillä silloin artistista saa jotain irti myös ihmisenä, mutta se ei Laitisesta ole mitenkään välttämätöntä.
”Jos mä haluun kuulla jonkun vikisevän ihmisen vaikeista elämänvaiheista, mä voin aina vaihtaa artistia.”
Sitä paitsi avoin kaupallisuus on hänen mielestään arvostettavampaa kuin teennäinen aitous.
”Lady Gaga on mun lempiartisti, mutta se on syntynyt ihan vitun rikkaaseen perheeseen ja silti se jossain vaiheessa antoi tosi paljon sellasta kuvaa, että se strugglas jossain köyhällä asuinalueella, vaikka se ois
ihan hyvin voinut asua vanhempiensa East Upper Street Whatever -kämpillä.”
Laitinen löysi k-popin perinteisin menoin. Ensin tuli anime vitos-kutosluokalla, sitten yläasteella j-rock ja ernu-vaihe. Vuonna 2009 Laitinen oli lukiossa ja lähti Japaniin vaihtoon. Samassa perheessä asui eteläkorealainen tyttö, jonka kanssa Laitinen alkoi kuunnella Big Bangia, G-Dragonia ja 2NE1:a. Viimeksi mainitusta tuli ainoa k-pop-yhtye, jota Laitinen on ”kiikareiden kanssa fanittanut”.
Host-perheen isä puolestaan työskenteli radiojuontajana (”Hauska ympyrä
sulkeutuu -hetki”, Laitinen huomauttaa kuivasti) tai oikeastaan hahmona nimeltä Lemon-san, sitruunamies, jonka päätä koristi suuri sitruuna.
Oli miten oli, sitruuna-äijä sai työnsä puolesta aina tuoreimmat k-pop-levyt, ja Laitinen sai noukkia niistä parhaat päältä.
Lukion jälkeen Laitinen muutti omilleen Helsinkiin ja oli enimmäkseen kiinnostunut juhlimisesta. K-pop ja nousuhumala sopivat hyvin yhteen, hän havaitsi.
Niinä aikoina alkoi löytyä myös täydellisen k-pop-biisin resepti. Se menee näin: hyvää tamppausjytinää, korvat räjäyttävää baarin lattia paskaksi -jytää ja kunnon boss bitch -meininki.
Hyvässä jytässä on hänen kirjoissaan räjähtävä kertosäe, ja erityisen hyvät jytät alkavat räjähtävällä kertosäkeellä. Esimerkiksi Monsta X:n Follow on hänestä ”text book banger”, jota pitäisi opettaa koulussa musiikintekijöille.
”Vielä parempaa, jos biisin vibe on sellainen, että PVC-saapikas jalkaan ja tonne tallustamaan vitun ylimielisenä.”
Entä sitten huono jytä? Se ei lunasta kertosäkeen lupauksia, Laitinen linjaa.
Lopuksi vielä muutama asia. K-popin musiikillinen vetovoima kumpuaa Laitisen mielestä myös siitä, ettei kappaleita tehdä liian yksinkertaisiksi.
Ne pikemminkin tungetaan täyteen kaikenlaisia ideoita. Hitteihinkään ei kyllästy yhtä nopeasti, kun niistä löytää aina uusia puolia.
Hän kärjistää, että jos länsimaissa pop-kappaleista tehdään keskittymiskyvyttömille ihmisille striimauslukujen maksimoimiseksi parin minuutin mittaisia pätkiä, Etelä-Koreassa kaikki parin minuutin pätkät ängetään samaan biisiin.
Joskus kirjaimellisestikin: SHINeen Sherlock-minialbumin avausjytä Sherlock (Clue+Note) -kappale on remix albumin Clue ja Note -kappaleista. Suurta mysteeriä k-popin suosioon ei Laitisen mielestä liity.
Pop-musiikin on jo lähtökohtaisesti tarkoitus olla tarttuvaa ja koukuttavaa,
mutta Etelä-Koreassa pop hiotaan vielä tarttuvammaksi ja vielä koukuttavammaksi: mahdollisimman täydelliseksi.
Kappaleet ladataan täyteen mielenkiintoisia elementtejä, sen jälkeen luodaan musiikista nauttimiselle otolliset olosuhteet ja eliminoidaan syyt olla pitämättä siitä.
Kun artistit ovat hyvännäköisiä, taitavia tanssijoita ja hyviä laulajia ja musiikkivideot visuaalista ilotulitusta, musiikkikin kuulostaa paremmalta.
”Mulle k-pop on sillee, että nää biisit on vaa hyvii. Ne jää soimaan päähän ja niiden tahtiin on kiva tanssia.”
”Jos se on hyvä biisi, nii se vaa on hyvä biisi.”
Siinä se.
