Niin, minulla ei ole enää kämppistä. Minulla on vain ihmeellinen, aavemainen asunto vanhassa kaupungissa sekä oma hämyinen huoneeni. Vain pitsiverhot kohoilevat ikkunoilla ja rahiseva Moonlight Shadow soi. Tuoksuu kuivat kirjat ja multasuihke, mutta minä olen muuttunut. Radan huoneessa on kaikenlaista romua, jota hän jätti jälkeensä – sängyllä täydeksi puhallettuja kumihanskoja ja katossa tuoli. Muistan kun hän poltti keittiössä samaan aikaan sätkää ja seisoi käsillään vasten lasivitriiniä, joka pursuili Bohemian kristallia ja vanhoja kirjeitä. Rada oli ensimmäinen henkilö, johon todella halusin tehdä vaikutuksen.
Kun tapasin hänet ensimmäistä kertaa, oli jääkylmä tšekkiläinen helmikuu. Laitoin jännittyneenä ruokaa kaasulieden ääressä. Alussa, yksin ollessani kämppä oli pahaenteinen ja arvaamaton elävä olento. Pimeä tila tuijotti minua päästä varpaisiin, kuola seinistä tihkuen. Omituinen kuumavesivaraaja örisi eteishallissa ja lukot olivat jäässä.
Kun tuntematon Rada pelmahti keittiöön rinkan kanssa, tunnelma muuttui. Kun hän alkoi puhua, asunto höristi vanhoja korviaan ja nurkissa alkoi kihistä. Rada puhui paljon, oli vaaraton – mutta sai sydämeni silti hakkaamaan. Hän oli tulossa Ostravasta ”kuvauksista”. Hän kertoi olevansa lavastaja, puvustaja, kaikkea mitä elokuvissa tarvittiin. Tarjosin hänelle punahomepastaa ja hymyilin niin kiehtovasti kuin osasin. Pujahdin kuitenkin omaan huoneeseeni syömään ja toivoin että hän ihastui minuun.
Olin imarreltu, kun myöhemmin hän vei minua paikkoihin. Lähdimme sielut varovasti välkkyen yöhön ja rämistimme junalla kohti tapahtumia. Nousimme pois junasta Slezskán kulmassa. Oli pimeää ja jännittävää. Ehkä vaikutin niin hukassa olevalta, että hän koki velvollisuudekseen opastaa minua. Tai ehkä hän oikeasti piti minun kivulloisesta olemuksestani. Rada taas oli vangitseva, tyyni, ja silti näin sen silmistä kun se innostui ja tahtoi alkaa irrottelemaan. Hänellä oli levottomia retro-asuja ja oli koko ajan kylmänviileä ja itsevarma, vaikka ei sopinut missään joukkoon ollenkaan ja kadulla kaikki tuijottivat.
Hän vei minut joen toiselle puolelle kattohuoneistoon, joka näytti siltä kuin remontti olisi jäänyt pahasti kesken. Yläkerrassa oli levynsoittaja, jolla oli kultaiset housut ja tähtihattu. Ilmassa tuoksui päihteet ja hedelmät, kattoikkunasta näkyi katedraali ja violetti auringonlasku. Kattoparruista riippui seksiä. Rada nauroi lyhyet hiukset likaisina, muoviset korut korvissaan ja pyysi minua kaikkialle mukaan; juomaan kuohuja valtion teollisuusalueelle, puvustamaan rakkauselokuvaa tuoksuvaan studioon, laitakaupunkiin trash-karnevaaliin jossa maalattiin kasvoja (maalasimme itsemme vahvasti, paksusti ja monilla lisäkkeillä). Me ajauduimme elämän tuulissa kaiken maailman yläkertoihin ja alakertoihin, jonne meillä ei olisi ollut mitään asiaa.
Niin pääsin itsekin vauhtiin ja aloimme rakentaa asunnostamme sekavaa installaatiota. Nurkista löytyi kaikkea koinsyömistä kumipatjoista ja filmikameroista kadusta irti revittyihin liikennemerkkeihin. Saimme yöpöydälläni pölyttyneen suihkulähde/sähkölamppu-yhdistelmän toimimaan. Se oli vaarallista. Hämähäkit kutoivat uusia systeemejä, me autoimme. Asunto oli syttynyt, herännyt – se yllytti ja suojeli meitä, kaapeissa oli ideoita, ideoita. Meillä oli paljon aikaa ja tämä oli tärkeää, tunsin sen. Rada rakensi palmuvehkasta marsipaani-puuta ja minä kirjoitin rönsyilevää hullunkirjaa. Työhuoneidemme välissä oli kartongilla vuoratut pariovet. Meidän sängyt olivat samaa paria.
Kun Rada on mennyt, kotona on hiljaista eivätkä huonekalut enää vaihda paikkaa. On kesä ja nurkissa versoo heinäkukkaa. Keittiössä ei kuvata enää elokuvaa. Avasin pariovetkin ja yhdistin huoneeni hänen huoneeseensa, jossa ei enää tapahtunut mitään. Se oli edelleen täynnä kaikenlaisia vempaimia ja kokeiluja, mutta huoneen sielu oli liihottanut takaisin toiseen maahan.
Olin ensimmäistä kertaa valmis asuttamaan koko asunnon itse. Minun ihostani oli kuoriutunut kerros.
