”Quand le peuple n’aura plus rien à manger, il mangera le riche.” (Kun ihmisillä ei ole enää mitään syötävää, he syövät rikkaat.)
– Jean-Jacques Rousseau
Jos leipä on loppu, niin antaa köyhien syödä kakkua, sanoi väitetysti kuningatar Marie Antoinette. Ranskan vallankumouksen alettua köyhät laittoivat hänet giljotiiniin. Vaikka hänen tunnettu sanontansa ei olisikaan historiallisesti tosi (ranskalaisessa sanonnassa puhutaan ensinnäkin briossista eikä kakusta), on siitä muodostunut symboli eliitin vieraantumisesta ”tavallisen kansan” elinolosuhteista.
Olen aina miettinyt, että tehtiinköhän Marie Antoinetten jäämistöstä herkkuja kansalle – ellei leivoksia, niin vaikka tartaria? Jaettiinko hänen mässyt mekkonsa ja jalokivensä Ranskan vallankumouksen työläisvaimojen kesken?
Nykyään rikkaat ovat varovaisempia sanomistensa kanssa ja käyttävät valtaansa lähinnä kulisseissa. Nalle Wahlroos on ollut suorapuheisuudessaan poikkeus, kunnes Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan tutkimus siitä, mitä vaurain prosentti väestöstä ajattelee, julkaistiin syyskuun alussa.
Tutkimuksen tosirikkaat pitävät omahyväisesti itseään suomalaisen yhteiskunnan vastuullisina kannattelijoina ja työttömiä vapaamatkustavina loisina. Köyhille ei tutkimuksessa toivota kakkuja (ei edes briossia), vaan tiukempaa kontrollia ja tarveharkintaa.
Nautin haastateltujen rikkaiden rehellisyydestä. Nyt ei teeskennellä ja vakuutella, että kyllä yläluokan vaurastuminen valuu tulonmuruina alempiin tuloluokkiin. Luokkakonflikti elää ja voi hyvin suomalaisten rikkaiden puheissa. Niissä ei paljon giljotiineja pelätä.
Sen sijaan talouseliitin ihannoimassa Yhdysvalloissa rahavalta on herännyt varoittelemaan toisiaan köyhtyvän keskiluokan kapinoinnin mahdollisuudesta. Sijoittaja Nick Hanauer kirjoitti jo vuonna 2014 avoimen varoituskirjeen varakkaimmalle 0,01 prosentille Politico-lehteen. Hanauer yrittää pelastaa kapitalismia (ja rikkaiden legitimiteettiä) vahvistamalla amerikkalaista keskiluokkaa korkeammalla minimipalkalla. Hän nimittäin näkee heinähankojen kohta nousevan ja niiden kärkien osoittavan uhkaavasti miljardöörejä kohti.
Kapinaan tulisi ryhtyä, vaikka länsimaiden minimipalkat vähän nousisivatkin. Cambridgen yliopiston sosiologian professori Göran Therborn luennoi Suomessa viime keväänä siitä, miten maailman vaurain eliitti on suurin eriarvoisuutta aiheuttava tekijä. Viime vuonna 26 rikkainta henkilöä omisti yhtä paljon kuin maailman köyhempi väestönpuolikas, eli 3,8 miljardia ihmistä.
Oikeistonkin rakastaman mahdollisuuksien tasa-arvon toteuttamiseksi ei riitä, että kehitetään politiikkaa köyhien nostamiseksi keskiluokkaan. On oltava poliittisia keinoja puuttua äärimmäisen rikkauden kasautumiseen.
Rousseau ennakoi, että kun ruoka loppuu, kansa syö rikkaat suihinsa. Eläinperäisiä tuotteita olisi kuitenkin hyvä välttää ruokavaliossa. Voisiko rikkaiden syömisen nähdä symbolisemmin? Ehkä syöminen voisikin tarkoittaa rikkaiden vaurauden uudelleen jakamista?
Maailmanlaajuinen omistuskatto voisi näin alkajaisiksi olla vaikka kohtuulliset 10 miljoonaa. Ylimenevä osuus kerättäisiin rikkailta saman tien ja kohdistettaisiin muun muassa ilmastonmuutoksen torjuntaan ja nälänhädän lopettamiseen.
Seuraavaksi voisimme siirtyä tyhjillään seisovien omistuksien käyttöönottoon: ökyrikkaiden huviloista tulisi Airbnb:n kautta varattavia lomakohteita (kaikki vuokratulot menisivät suoraan huviloiden ylläpitoon). Buffetpöydän lailla tulisi kerätä kasaan liuta eri keinoja äärimmäisen rikkauden lakkauttamiseksi.
Mutta ökyrikkaat, älkää pelätkö. Materiasta luopuminen keventää mieltä. Kysykää vaikka Marie Kondolta.
