Tunnen ihmisiä, jotka ”lukevat” äärettömän paljon, kirjan toisensa perästä, kirjain kirjaimelta, mutta joita en sittenkään tahtoisi sanoa ”lukeneiksi”.
Heillä on kyllä ylen paljon ”tietoja”, mutta heidän aivonsa eivät ymmärrä jaotella eikä järjestää tätä niihin koottua aineistoa. Heiltä puuttuu kykyä erottaa lukemastaan kirjasta heille arvokas arvottomasta, säilyttää edellinen ainiaan muistissaan ja, jos mahdollista, olla jälkimmäistä yksinkertaisesti näkemättäkään, mutta missään tapauksessa rupeamatta sitä laahaamaan mukana hyödyttömänä painolastina.
Eihän lukeminen olekaan itsetarkoitus, vaan keino, välikappale. Sen on ensinnäkin autettava täyttämään ne puitteet, jotka taipumukset ja kyvyt viitoittavat kullekin yksilölle; lisäksi sen on hankittava työaseet ja rakennusaineet, joita kukin yksilö elämänkutsumuksessaan tarvitsee, samantekevää, onko tämän tarkoituksena vain jokapäiväisen leivän hankkiminen vai korkeamman päämäärän tyydyttäminen; toisekseen sen tulee auttaa syntymään yleistä maailmankuvaa. Mutta molemmissa tapauksissa on välttämätöntä, ettei eri aikoina luetun sisällystä talleteta muistiin kirjan rivien tai itse kirjojen järjestyksessä, vaan että se pienten mosaiikkikivien lailla saa sijansa yleisessä maailmankuvassa aina siinä paikassa, mikä kullekin kuuluu, ja kukin sisällys siten auttaa kohdaltaan tätä kuvaa muodostumaan lukijan päässä.
Nyt, tällä hetkellä lukemastasi lauseesta eteenpäin, luet minun omaa tekstiäni. Kaikki sitä edeltävä oli suoraa lainausta Adolf Hitlerin teoksesta Taisteluni (1923).
Kohta on osuvimpia kohtaamiani kirjallisen maun kuvauksia.
Minulla on syyni ohittaa lainausmerkit. Tässä tapauksessa normaalit muotoilut olisivat vääjäämättä kiinnittäneet huomion epäolennaiseen, sukunimen kuuteen pahamaineeseen kirjaimeen.
On ilo lukea kenen tahansa, vaikka sitten Adolf Hitlerin, muotoilevan näin hienosti sen, mistä lukemisessa todella on kysymys. Ei kurssien läpäisystä, sosiaaliselle medialle raportoitavasta urakasta, saati sitten pelkästä viihteestä, vaan olennaisesta tavasta hankkia sekä makua että tietoa, ihmisyyden yksilölliset ja persoonalliset ”työaseet ja rakennusaineet”.
Siksi onkin harmi, että kyseinen tiivistys on kirjasta, jonka lukeminen on tehty nykyään niin vaikeaksi, enkä nyt puhu teoksen saatavuudesta, vaan siitä yhteiskunnallisesta tilanteesta, jossa keskittyvään ja reflektoivaan kirjojen lukemiseen vaadittuja kykyjä sabotoidaan aktiivisesti. Tilanteesta, jossa niin maku kuin itse kirjallisuuskin on kyseenalaistettu.
Puhun nykypäivästä, jossa kuulen jatkuvasti sanat: ”Lukisin kirjoja, mutta en yksinkertaisesti enää pysty siihen.”
Taisteluni on kirja, jota ei enää nähdä kirjana.
Silti se – sekin – on pelkkä kirja. Sitä voi ja pitää lukea kuten mitä tahansa kirjaa, juuri Hitlerin edellä kuvailemalla tavalla. Vain tällä tavalla lukeva kohtelee teosta muuna kuin kliseenä tai talismaanina; vain tällä tavalla lukeva selättää houkutuksen ohittaa kirja lähtökohtaisesti, turvautua opittuihin tyhjiin fraaseihin tai pitää teosta ylimaallisena – ”puhtaana pahuutena” tai Führerin jumalaisena totuutena. Mikään kirja ei ansaitse sellaista etäännyttämistä, aivan kuten yksikään lukija ei hyödy sellaisesta.
On mielenkiintoista, että muistelmissaan Hitler painottaa lukeneensa ”huvikseen”. Hän ei silti kirjoita omasta maustaan. Hän luki poliittista kirjallisuutta, lentolehtisiä ja lehtiä, ja arvotti lukemaansa kaikkea muuta kuin esteettisesti. Minkä maku sanoo olevan vetoavaa, Hitler otti totuutena.
Mutta meihin vetoava ilmaisu on aina sidottu estetiikkaan, on kyse sitten tieto- tai kaunokirjallisuudesta, Faktojen maailmasta tai Pienestä elämästä – tai vaikka puheista. Kielellisessä ilmaisussa on aina kyse muustakin kuin vain ”faktoista” tai ”juonesta” ja ”hahmoista”.
Ihminen käyttää estetiikkaa vakuuttaakseen: rytmiä, huumoria, metaforia, tarinaa, rakennetta yleensä. Estetiikan kattavinta tallennettua historiaa on kirjallisuus.
Estetiikka on historian, siis yhteiskunnallisen kehityksen tuotosta. Historia on muovannut tyylikeinot ja niiden yhteiskunnalliset arvottamiset, toisin sanoen kulttuuriset kaanonit, jotka vaikuttavat tähänkin päivään. Kaikki kielellinen ilmaisu tapahtuu jossakin suhteessa esteettiseen historiaan.
Makunsa tiedostava ymmärtää kaiken taiteen olevan osa historiaa – aikaa ja paikkaa – mutta tajuaa myös olevansa yksilö, johon historia vaikuttaa.
Kirjallisuustoimittaja Mikko Lamberg on blogissaan Valoa ja mustetta tiivistänyt maun, historian ja itseymmärryksen kolmiyhteyden:
”Olen huomannut, että kuva omasta taiteellisesta mausta kulkee usein käsi kädessä historian ymmärryksen kanssa. Jos käsitys historiasta on heikko, niin on myös kuva omasta mausta, esteettisestä minäkuvasta. –– Historia tuhoaa käsityksen omien ajatusten ainutkertaisuudesta ja kerrostaa sen syy–seuraussuhteilla, joiden ymmärtäminen on sivistyksen edellytys. –– [T]yhmä ihminen on olento vailla kykyä katsoa itseään ja muodostaa kriittisiä omakuvia. Taiteellinen maku, estetiikka, on tällaisen kriittisen omakuvan luonteva seuraus.”
Sivistynyt osaa asettaa myös Taisteluni historiaan. Hän osaa paitsi sanoa pitääkö siitä vai ei, myös sen, miksi. Hän osaa punnita ja järjestää sen – senkin – ”pieneksi mosaiikkikiveksi”, osaksi yleistä persoonallista maailmankuvaansa ja makuaan.
Mutta mitä ihminen enää tekee maulla? Miten perustella sen tärkeyttä siinä retorisessa ulottuvuudessa, jossa kaikuu vain mekaaninen siritys: ”Mistä rahat, mistä rahat, mistä rahat, mistä rahat…”
Miksi lukea kirjoja yhteiskunnassa, joka on jo käynyt kirjaa itseään vastaan?
Aikaamme leimaa näennäisen ristiriitainen suhde kirjoihin. Yhtäältä niitä fetisoidaan, toisaalta niiden päälle jo kasataan innolla multaa.
Kirjallisuutta toki edelleen ”arvostetaan”. Kirjaa lukeva maailmanmestaruusjääkiekkoilija on kiiltävä yksisarvinen muiden kultavasikoiden joukossa.
Samalla raitiovaunussa kirjaa lukeva ihminen on jo eksotisoinnin kohde. Kirjan lukeminen julkisella paikalla kun on suurin ja räikein älypuhelimen käytön negaatio, minkä nykyihminen kykenee käsittämään.
Se, että tämä kirjan ylistys tapahtuu samanaikaisesti itse kirjan kiellon, lukemisen lopun kanssa, ei ole yllättävää vaan johdonmukaista. Kirjaa juhlitaan sitä kovemmin, mitä selvemmin sen olemassaolon oikeutus on kyseenalaistettu. Kyse on vain makeiluista ja juhlapuheista, jotka kokenut työntekijä saa kuulla ennen potkujaan.
Sillä kirja, niin formaattina kuin ideana, on yhteiskunnassamme jo hylätty.
Kirjallisuudesta voidaan edelleen keskustella loputtomiin, mutta kirjojen lukemiselle on jo pantu piste. Nykyinen yhteiskunta on sen päätöksen jo tehnyt: vääntämällä kirjan miksi tahansa muuksi kuin kirjaksi, puhumalla kirjallisuudesta täysin samoin mediaparametrein kuin mistä tahansa viihteestä, korottamalla tietokoneiden binäärisen kielen kielistä arvostetuimmaksi sekä juhlimalla avoimesti ja loputtomasti kaikkea suurkorporaatioiden ajamaa ”kehitystä”.
Saamme yhä korkeammalta yhteiskunnan huipulta kuulla, kuinka kirjallisuus on vain ”tarinankerronnan” muoto ja HBO:n tai Netflixin tuottama mahdollisimman tarkasti optimoitu massaviihde sen luonnollinen korvaaja.
Konkreettiset toimet kirjoja vastaan tapahtuvat hitaasti, mutta historiattomalle ja mauttomalle yhteiskunnalle tyypillisesti ne toteutetaan yhtä lailla mukisematta, kuin ne olisivat luonnonlaki. Kirjastojen aineistorahojen leikkaukset, oppimateriaalien ”pelillistäminen” ja laajojen tekstikokonaisuuksien väheksyminen opetuksessa sekä painettujen kirjojen sysääminen syrjään kaikissa sosiaalisissa ja yhteiskunnallisissa yhteyksissä on otettu vastaan sen suurempaa vastarintaa tekemättä.
Puheenvuoroja kirjallisuuden puolesta toki pidetään, sillä nykykulttuuri todella rakastaa puheenvuoroja, aivan kaikkia puheenvuoroja. Kuin omia lapsiaan, sillä sitä ne ovat.
Aikana, jolloin ihmisestä voidaan puristaa myytävää dataa jo tämän nukkuessa, istuminen tuntikausia nenä kiinni painetussa kirjassa on täysin kyseenalaista toimintaa. Ihminen, joka vielä uskoo johonkin pitkäjänteisesti rakennettavaan persoonallisuuteen (jota yksilöllinen, tietoinen maku heijastaa), on haluttomampi kuluttamaan; hänhän, herranen aika, valikoi!
Näin välittömässä yhteiskunnassa kirja on suorastaan haitaksi.
Sisällöltään kaikki kirjat ovat kiinni historiassa, estetiikassa. Mutta maailman kirjastojen silmänkantamattomiin ulottuvat kirjahyllyt johtavat myös toisella tavalla menneeseen. Painettu kirjallisuus on vuosituhansien ajan kartutettu ihmiskunnan henkinen itupankki. Se antaa suoran kielellisen yhteyden inhimilliseen kokemukseen täysin erilaiselta ajalta kuin omamme, ajalta, joka muuttuu koko ajan yhä vaikeammaksi kuvitella. Ajalta ilman sellaisia moderneja käsitteitä ja olosuhteita kuin ”mainonta”, ”kilpailukyky” tai ”talouskasvu”.
Koska kirja on näin täydellisesti järkähtämätön, näin kiinni historiassa, sille ei ole sijaa yhteiskunnassa, jossa sekä historia että maku ovat vain esteitä.
Siksi kirjojen lukemista tärkeämpää on se, että jääkaappi on pian kytketty nettiin.
