Muotoilututkija Harri Kalha kertoo väitöskirjassaan siitä, kuinka Taideteollisuusyhdistyksen toiminnanjohtaja H. O. Gummerus viljeli sodan jälkeen urheiluhenkistä retoriikkaa saadakseen suomalaisen muotoilun vienninedistämiselle lisää rahaa. ”Kun rakensimme näyttelyä (Milanon Triennaali), ihmiset olivat kirjoittaneet yön aikana lasilevyille kerääntyneeseen pölyyn: viva Finlandia.”
Akateemikkona vuonna 1985 kuollutta Tapio Wirkkalaa kiitollisempaa keulakuvaa tämä urheiluhenkinen liike olisi tuskin voinut saada, sillä hänen tuotteensa ilmensivät kaiken muun lisäksi myös suomalaiselle menestystarinalle sopivaa maskuliinista eetosta. Tuotteita voitiin kuvailla jämäkän miehekkäiksi.
Eräiden Wirkkalan lasimallien, kuten Ultima Thule -sarjan, maskuliininen karheus lähentelee jo nykyisin idänkaupasta ja karvalakkilähetystöistä muistuttavaa huonon maun estetiikkaa, joka varmaan nousee pian pinnalle 1970- ja 80-luvun muodin tavoin. Ainakin Finnair otti hiljattain Ultima Thulen uudelleen käyttöön liikemiesluokassaan.
Maskuliinisuudessa Wirkkala oli partoineen, piippuineen ja puukkoineen myyttinen sankari, kultakauden ihminen, jonka jälkeen muiden saavutukset olivat väistämättä heikompia voimassa ja vaikuttavuudessa.
Niin myyttinen on Tapio Wirkkalan asema suomalaisen muotoilun historiassa, että hänet olisi pitänyt keksiä, jos häntä ei olisi ollut. On helpompi luetella, mitä Wirkkala ei suunnitellut, sillä muotoilijana ja suunnittelijana hän oli renessanssimies.
Pulloja, koruja, huonekaluja, valaisimia, astiastoja, veistoksia, puukkoja, hehkulamppuja, taidelasia… Ikonin asemaan nousseesta Kantarelli-maljakosta arkisimpaan viinipulloon etikettiin – Wirkkala suunnitteli kaikkea ja paljon.
Kaiken kaikkiaan Wirkkalan suunnittelutoimiston kortistossa on 7695 erilaista suunnitelmaa. Hänen asemaansa suomalaisen muotoilun patriarkkana lujittaa sekin, että hän sai suunnittelutehtäviä Suomen ulkopuolelta aikana, jolloin pelkkä ulkomaanmatka oli harvojen etuoikeus.
Ulkomaisista toimeksiannoista merkittävimpiä olivat pitkäaikainen yhteistyö italialaisen Veninin lasitehtaan kanssa, saksalaisen Rosenthalin posliinitehtaan mallistojen suunnittelu ja amerikkalais-ranskalaisen Raymond Loewyn toimistolle tehdyt lukuisat suunnitelmat ruokailuvälineistä Studebaker-auton yksityiskohtiin.
Wirkkala ei viihtynyt Loewyn palveluksessa kauan, sillä isossa toimistossa hän oli pelkkä anonyymi puurtaja yli 200 muun suunnittelijan joukossa. Yhteistyö loppui käytännössä siihen, että toimiston kaikki tuotteet tulivat markkinoille Loewyn nimissä ilman mainintaa Wirkkalasta suunnittelijana.
1950-luvun puolivälin Amerikan-vierailu ei kuitenkaan mennyt hukkaan, sillä Loewy-yhteyden ansiosta Rosenthalin posliinitehdas kiinnostui Wirkkalasta. Nyt arvonsa tunteva muotoilija pääsi paikkaan, joka halusi nimenomaan Tapio Wirkkalan. Tuloksena oli melkein kolmikymmenvuotinen freelance-suhde, jonka tunnetuin hedelmä oli vuonna 1977 syntynyt ilkikurinen Paperipussi-maljakko.
Wirkkalan merkittäviin visoihin kuuluu myös Brysselin vuoden 1958 maailmannäyttelyyn suunniteltu kaupunkimalli vuodelle 2000. Mallissa hahmoteltiin brasilialaisen arkkitehdin Oscar Niemayerin hengessä utooppinen kaupunki, jossa kulkuneuvot liikkuivat sähköllä ja jonka asuntojen olohuoneita koristi virtuaalimaisema.
Suunnitelma voitti näyttelyyn kuuluneen kutsukilpailun. Menestys varmasti maistui Wirkkalalle, sillä hän päihitti entisen työnantajansa Raymond Loewyn.
Samalla Wirkkala syötti tapansa mukaan kansainväliselle menestykselle loputtoman persoille suomalaisille voiton makeaa hunajaa. Brysselin lisäksi Wirkkala menestyi loistavasti Milanon IX ja X triennaaleissa, voitti Lunning-palkinnon ja hänen Lehti-vatinsa valittiin maailman kauneimmaksi esineeksi vuonna 1951.
Nimenomaan Wirkkalalle lankeaa suuri ansio käsitteeksi muodostuneen suomalaisen muotoilun noususta maailmanmaineeseen. Menestystaival alkoi myötämäellä, sillä sodanjälkeinen Eurooppa oli kaiken hävityksen keskellä pettynyt ”sivistyksensä” hedelmiin. Tällöin syrjäinen Suomi tarjosi alkuperäisyyttä, ja suomalaisesta luonnonläheisyydestä tuli uuden kasvun lähde. Aika suosi Wirkkalaa: pula-ajan niukkuudessa suunnitellut esineet vastasivat modernismin ihanteita ja puhuttelivat funktionalismiin sitoutuneita kriitikoita.
Nyt viisikymmentä vuotta myöhemmin suomalaisesta muotoilusta on tullut konkreettinen kansallisaarre. Tämän historiallisen kehityksen päätepiste oli vuosi 1995, kun Bukowskin huutokaupassa maksettiin Wirkkalan Kantarelli-maljakosta 150 000 markkaa, arvioi Harri Kalha väitöskirjassaan Muotopuolen merenneidon pauloissa.
Wirkkala syntyi Hangossa vuonna 1915 ja vietti lapsuutensa Helsingissä. Hänen isänsä oli käsityöläinen, mikä näkyi pojan harrastuksissa. Wirkkala teki paljon puukkoja ja myös hävitti niitä niin tiuhaan, että isä laski leikkiä, kuinka pojan ympärille kasvaa pian kadonneiden puukkojen metsikkö.
Taideteollisuuskeskuskoulussa Wirkkala opiskeli vuosina 1933-36 koristeveistoa. Hänen opettajansa Johan Friedl oli aloittanut uransa jo 1890, joten nuori muotoilija sai teknisen oppinsa ohessa taatusti kansallisromanttisen taidekasvatuksen.
Into kuvittaa suomalaista mytologiaa säilyikin Wirkkalassa koko hänen uransa ajan. Kalevala katosi vähitellen näkyvistä, mutta tilalle tuli yhtä myyttinen suomalainen maisema.
Myöhemmin luontotematiikka yhdistyi sekä funktionalismin että käsityöperinteen käytännöllisyyden ihanteeseen. Wirkkalan sanoin: ”Pahkakuppi on käytännöllisin kahvikuppi – se ei mene rikki, ei polta huulia ja kahvi pysyy kuumana.” Wirkkala panostikin aina paljon esineidensä käteen sopivuuteen, oli kyseessä sitten lentokoneen ahtaudessa käytettävän kahvikupin korva tai kalamiehen fileerausveitsi.
Valmistuttuaan Wirkkala perusti oman toimiston ja työskenteli mainosalalla. Sodan jälkeen vuonna 1946 Wirkkala osallistui Iittalan lasitehtaan järjestämään suunnittelukilpailuun, voitti sen ja sai vakituisen paikan tehtaalta yhdessä toiseksi sijoittuneen Kaj Franckin kanssa.
Menestys Milanon triennaalissa vuonna 1951 merkitsi Wirkkalalle läpimurtoa. Ulkomaisten muotoilulehtien artikkelit ja kotimaiset mainoskampanjat tekivät hänestä supertähden, jossa ruumiillistui suomalaisen lasin korkein kukoistus. Lehtijutuissa Wirkkala kuvattiin mystisen pohjoisen arktisena guruna, jonka ulkoinen olemus oli kuin suoraan Kalevalan sivuilta.
Mielikuvan oikeellisuutta voi arvioida ottamalla huomioon, että Wirkkala itse piti italialaista 1400-luvun renessanssitaiteilija Piero della Francescaa merkittävimpänä opettajanaan. Lisäksi koko ikänsä kaupungissa asunut ”metsäläismaestro”, joka oleskeli toki pitkiä aikoja Lapissa, vietti paljon ajastaan ulkomailla
Taideteollisuusmuseon Wirkkala-suurnäyttely jakaantuu 24 eri osastoon, jotka antavat hyvän läpileikkauksen Wirkkalan monipuolisuudesta erilaisten esineiden ja luonnosten avulla. Näyttelyn mielenkiintoisinta antia ovat futuristisen elegantit koivuvaneriveistokset ja maailmalla kuvattujen valokuvien suurennokset. Valokuvista voi löytää uudenlaisen Wirkkalan, jolla oli silmää niin sianruhojen kuin muovihäkkyröidenkin runsaana ryöppyäville muodoille.
Juhani Pallasmaan näyttelyarkkitehtuuri on selkeää ja esinerunsaudesta on saatu harmoninen kokonaisuus. Ympäri näyttelytilaa sirotellut vaneriveistokset antavat näyttelylle ”oikean” taiteen juhlavuutta.
Harvinaisuuksien ohella näyttelyssä on paljon kaikille suomalaisille tuttua. Pitkään käytössä olleet setelit, Koskenkorvapullon etiketti, Finlandia-vodkan pullo, pistorasia ja tomaattisosepullo kertovat Wirkkalan suuresta ammattitaidosta massatuotantoesineiden suunnittelijana.
Kun muistaa Wirkkalan monipuolisuuden, näyttelyn teosselostusten ja wsoy:n näyttelykirjan tapa erotella esineet niiden käyttötarkoituksen perusteella tuntuu hieman huvittavalta. Tuhkakuppi on tuhkakuppi, oli se käyttö- tai taide-esine. Tällainen erottelu on kaiku puhtaan estetiikan ideaalista, johon modernistinen taideteollisuus halusi uskoa.
Näytteillä on myös Wirkkalan työhuoneessaan säilyttämää esineistöä. Tämä pieni valikoima heettiläispatsaista buddhankuviin tai puukammoista prekolumbiaanisiin patsaisiin rapauttaa osaltaan myyttiä Wirkkalasta ainoastaan luonnosta vaikutteita ottaneena nerona. Wirkkala ei elänyt muotoilijana historiattomassa tilassa.
Luonnonmuotojen merkitys ja Lappi-tematiikka kulminoituivat Wirkkalan Saivaara-tunturille suunnittelemaan Urho Kekkosen muistomerkkiin. Suunnitelma käsitti kivisen polun, joka kohosi Saivaaran laelle, jossa viisi kiveä oli asetettu käräjäkehämäiseen muodostelmaan. Polku oli tarkoitus rakentaa yhtä monesta kivestä kuin Kekkosella olisi ollut päiviä presidenttinä, ja käräjäkivet symboloivat Kekkosen presidenttikausia.
Amerikkalaisten Robert Smithsonin ja Richard Longin uraauurtavia ympäristötaideteoksia muistuttanutta suunnitelmaa arvosteltiin voimakkaasti, eikä sitä koskaan toteutettu. Mutta esimerkiksi Juhani Pallasmaa pitää Saivaara-suunnitelmaa suomalaisen ympäristötaiteen merkittävänä varhaisedustajana.
Näyttelyluettelona toimiva wsoy:n kustantama kirja on komeasti kuvitettu ja jyhkeä kahvipöytäkatalogi, joka hehkuttaa Wirkkalan suurenmoisuutta alusta loppuun.
Suunnittelutöitä tarkastelevat artikkelit keskittyvät pääasiallisesti selventämään kunkin suunnittelulajin historiaa. Samalla käydään lävitse Wirkkalan uran muotoutumista. Teos jää kipeästi kaipaamaan kriittistä artikkelia, jossa Wirkkalaa ja Wirkkala-kuvaa arvioitaisiin nykynäkökulmasta. Nyt kirjan pääpaino on kiusallisen yksioikoisesti dokumentoinnissa ja suurmieskultin pönkittämisessä. Harri Kalhan ansiokkaaseen väitöskirjaan viitataan ainoastaan kaksi kertaa, joten muotoilun historiankirjoitus on ilmeisen konservatiivista.
Teoksen Wirkkala on kaiken suoraan arktisesta luonnosta ammentava jalo villi, joka toi väsyneeseen ja ylikultivoituneeseen muotoiluun alkuvoimaista piristystä. Luominen tai suunnittelu vain on. Se ilmentää sanomatonta eikä sitä pystytä selittämään.
Näyttelykirjassa Wirkkalan kädet muuttuvat jälleen Jumalan sormiksi, joilla on kyky muuttaa maailma olemattomasta olevaksi. Tämä näkemys oli Harri Kalhan mukaan tavanomainen suomalaisen muotoilun kultakauden retoriikassa.
Eräs kiinnostava piirre on se, että Rut Bryk, Wirkkalan puoliso ja taideteollinen suunnittelija, on unohtunut kirjoittajilta lähes kokonaan. Hän häivähtää lähinnä ystävien ja tuttavien muisteluksissa.
Toivottavasti tulevaisuudessa joku tutkii Wirkkalan ja Brykin vaikutusta toistensa tuotantoon. Vaikka heidän yhteistyössään ei olisikaan samankaltaista epäselvyyttä kuin Alvar ja Aino Aallon työnjaossa, heidän tuotantojensa vertailu paljastaisi todennäköisesti paljon ”miehisestä” ja ”naisellisesta” muotoilusta ja muotoilijasta.
Välillä ylenpalttiseksi paisuva hehkutus ei kumoa sitä tosiasiaa, että Wirkkalan monilahjakkuus ei ole mikään myytti. Hän oli oikeasti taitava käsityöläinen, eikä esimerkiksi Lauri Viidan kaltainen kirvesmies, josta oli rakennuksella enemmän haittaa kuin hyötyä.
Wirkkalalle oli suunnattomasti etua käsityöläisyydestään, sillä hän pystyi tekemään itse lasiesineittensä muotteja tai piirtämään omat litografiakivensä, jolloin muoto ei jäänyt pelkän luonnoksen ja sanallisen selittämisen varaan. Samalla lopputulos valmistui nopeasti eikä viikkojen tai jopa kuukausien kuluttua.
Välillä Wirkkalasta kerrotuissa jutuissa, joissa suvereeni suunnittelija saa lopulta lasimestarien ja muiden duunareiden kunnioituksen omalla kätevyydellään, on vivahdus suomalaista herravihaa.
Jutut lienevät tosia, mutta niissä on samaa kaikua kuin Kekkos-kaskuissa, joissa ”superjätkä” näyttää olevansa tosimies eikä pelkkä herra. ”Silloin kun teen työtä, en ajattele tunteja. Vasta kun fyysillinen väsymys käy ylivoimaiseksi, lopetan työskentelyn”, Wirkkala kehui itse.
Suotta ei Taideteollisuusmuseo juhlista Wirkkalaa näyttelyllään. Tarjolla on suuren urheilujuhlan tuntua: suomalainen kaatuu, nousee ja voittaa – mutta myös modernistisen estetiikan suomaa viileää nautintoa ja runsasta ihmettelyä siitä, miten helvetissä Wirkkala suunnitteli vielä tuonkin.
Valtava tuotanto on paradoksaalista miehessä, joka muotoilujournalisti Lisa Pontin muistelmakirjoituksessa ”avasi suuren laukkumme, poimi esine esineeltä ja otti ne ulos: ’tarpeeton, tarpeeton, tarpeeton…’.”
Ehkäpä asian laita on lopulta kuten mestari itse sen totesi: ”Ihminen on keräilevää tyyppiä. Kamaa haalitaan paikat täyteen vaikka vähemmälläkin tulisi toimeen… Minä en oikeastaan tarvitse kuin piipun, vähän tupakkaa, kahvia ja suolaa. Ja joskus hyvää viiniä… Niin ja kellimistä herran kukkarossa pohjoisessa mäntyrajan yläpuolella Näätämön niskalla.”
Tapio Wirkkala (1915-1985) – silmä, käsi, ajatus -näyttely Taideteollisuusmuseossa 14.1.2001 asti. Näyttelykirja Tapio Wirkkala – ajattelevat kädet. Taideteollisuusmuseo ja wsoy, 2000. 415 mk.
Juha-Heikki Tihinen
Kuvat: Taideteollisuusmuseo
