Syyskuussa 2014 Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama astui merijalkaväen Marine One -helikopterista aurinkolasit silmillään. Hän oli juuri saapunut pävänpaisteiseen New Yorkiin, jossa järjestettiin YK:n yleiskokous. Kopterin uloskäynnin molemmin puolin seisoi sotilas. He tekivät kunniaa.
Etiketti on selkeä: näissä tilanteissa presidentti tervehtii sotilaita takaisin. Niin Obama tekikin, heilautti oikeaa kättään pikaisesti ohimon korkeudella.
Mutta hetkinen, mitäs presidentillä oli kädessään? Iso, valkoinen kahvikuppi.
Sosiaalisen median konservatiivit järkyttyivät. Kuinka julkeaa! Ei kuppi kourassa voi tehdä kunniaa!
Mukin sisältöä ei tiedetty, mutta kädenheilautus sai nopeasti pilkkanimen: lattetervehdys. Mitä muutakaan elitistinen ”Snob-ama” muka voisi juoda?
Lattekuppiin liitetyt mielikuvat ovat oppikirjaesimerkki politiikan perussäännöstä: jos haluaa saada ihmiset toimimaan tai äänestämään tietyllä tavalla, pitää saada heidät puhumaan sopivin termein. Ei ole samantekevää, puhutaanko tasa-arvoisesta vai sukupuolineutraalista avioliitosta tai sote-palveluiden valinnanvapaudesta vai tulonsiirrosta terveysjäteille. Punavihreistä vai latteliberaaleista.
Viimeksi mainittu on Yhdysvalloista alkunsa saanut haukkumasana, joka on myös Suomessa kuulunut pitkään sosiaalisen median sotakalustoon. Termi viittaa urbaaniin vasemmistoon, ja siihen liittyy myös vahva tekopyhyyden mielikuva: ajatus arjesta vieraantuneesta porukasta, joka istuu kivijalkakahvilassa surkuttelemassa köyhien ahdinkoa ylihintainen erikoiskahvi kädessään. He ovat cityvihreitä, jotka suvaitsevat kaikkia paitsi arvokonservatiiveja.
Alalajina ovat tietenkin latteäidit, jotka istuvat vauvansa kanssa trendikahviloissa ja laittavat vanhemmat lapsensa päivähoitoon veronmaksajien rahoilla.
Ruoka ja juoma symboloivat tehokkaasti elämäntapoja ja arvoja, koska ne koskettavat meitä kaikkia päivittäin. Nimitykset ”ituhippi” ja ”kiljupunkkari” herättävät heti vahvan mielikuvan siitä, millainen henkilö on kyseessä.
Ei siis ole ihme, että ruokakulttuuria on käytetty paljon poliittiseen, etenkin vasemmistoeliitin leimaamiseen.
Australiassa on puhuttu chardonnay-sosialisteista valkoviinilajikkeen mukaan, Ruotsissa punaviinivasemmistosta, hanhenmaksasosialisteista ja cocktaildemareista, Isossa-Britanniassa samppanjasosialisteista, Ranskassa kaviaarivasemmistosta ja Irlannissa savulohisosialisteista.
Nimitykset tarkoittavat jotakuinkin samaa kuin latteliberaali.
Pilkkanimiarsenaali elää tietenkin ajassa. Uusiin tulokkaisiin kuuluu soy boy, soijapoika, joka alkoi levitä sosiaalisessa mediassa viime vuonna. Termillä rusikoidaan naisellisena pidettyjä, esimerkiksi feministisiä ja kasvisruokaa syöviä miehiä.
Omia ruoka- ja juomaleimoja on keksitty Suomessakin. Vuonna 2015 perussuomalaisten silloinen puheenjohtaja Timo Soini lanseerasi Ilta-Sanomien haastattelussa käsitteen Punavuoren punavihreät punaviininjuojat, jolla hän viittasi Helsingin ”liberaalikuplaan”. 2000-luvun alussa puhuttiin sushirajasta, joka erotti pääkaupunkiseudun muusta Suomesta. 1990-luvulla nuorisoa parjattiin hemmotelluksi pullamössösukupolveksi.
Latteliberaalin kaltaiset termit ovat sodankäynnistä tuttu tapa maalata viholliskuvia epäinhimillistämisen kautta. Epäinhimillistäminen onnistuu kahdella tapaa: esittämällä toinen osapuoli joko kylmänä, tunteettomana koneena tai liittämällä siihen epärationaalisen eläimen ominaisuuksia. Latteliberaalit esitetään jälkimmäisellä tavalla – naiivisti tunteilevina ja rationaaliseen järkeilyyn kykenemättöminä maailmanparantajina.
Miksi viime vuosien merkittävimmäksi juomasymboliksi on noussut juuri latte?
Monestakin syystä. Erikoiskahveja myyvät trendipaikat sijoittuvat pääosin kaupunkeihin, joihin myös liberaali väki usein keskittyy. Espressosta ja höyrytetystä maidosta valmistettu latte on vaaleaa, vaahtoista ja vetelää, mikä sopii hyvin mielikuviin pehmoisista lorvailijoista. Italiasta napattu nimi vie ajatukset ulkomaille – Amerikasta katsottuna Eurooppaan, jossa oikeiston silmissä lähinnä velttoillaan yhteiskunnan varoilla. Lisäksi ”lattella” ja ”liberaalilla” on näppärästi sama alkukirjain. Suomen kielessä sana ”lattea” on kutkuttavan lähellä.
Nimitys latteliberaali juontaa juurensa toimittaja David Brooksin kolumniin, joka julkaistiin yhdysvaltalaisessa The Weekly Standard -konservatiivilehdessä vuonna 1997. Kirjoituksessaan Brooks kuvaili ”lattekaupunkeja”, joita täplittävät liberaalien suosimat kahvilat, pienpanimot ja luomukaupat.
Pian lattesta tuli Amerikassa yleinen konservatiivien lyömäase.
Herjasta on tullut laiskempi, kun juoma on arkipäiväistynyt. Lattea saa nykyään Mäkkärin kaltaisista pikaruokaketjuista ja kirjaston kahviautomaatista.
Mutta sillä, suosivatko liberaalit oikeasti lattea enemmän kuin konservatiivit, ei ole sanasodassa mitään väliä. Mielikuvilla on.
Yhdysvaltalainen kielitieteilijä Geoffrey Nunberg totesi jo yli kymmenen vuotta sitten ilmestyneessä Talking Right -kirjassaan, että liberaalivasemmisto on hävinnyt kielikamppailun. Yhdysvalloissa konservatiivit tekivät hallinnosta synonyymin väärinkäytöksille ja isänmaallisuudesta yhteensopimattoman liberaaliuden kanssa.
Donald Trumpin toissavuotinen vaalivoitto rakentui samalle kertomukselle kuin latteliberaali-termikin: todellisuudesta vieraantunut eliitti on unohtanut ”tavallisen” ja ”oikean” kansan ongelmat.
Miksi liberaalivasemmisto ei voi vastata samalla mitalla ja alkaa lätkiä kossuvissykonservatiivin tai makkaraperunamaalaisjuntin kaltaisia termejä? Vastaus on yksinkertainen: nimittely vain vahvistaisi ylimielistä elitistileimaa. Tarvittaisiin altavastaajan asema.
Yksi sellainen on toki tarjolla. Feminismin kertomuksessa liberaalit eivät ole koulutettua eliittiä, vaan seksistien ja rasistien sortamia naisia, queer-ihmisiä ja rodullistettuja. Ja kappas, syntyykin valkoisen, lihaa syövän heteromiehen tai kalapuikkoviiksimiehen kaltaisia leimoja.
Aina voi myös yrittää omia nimitykset ja alkaa käyttää niitä itseironisesti, kuten latteäiti-sanalle on paljolti käynyt. Tai vielä parempaa: määritellä itsensä kokonaan omin ruokatermein, kuten tiukkapipomielikuvaa onnistuneesti horjuttaneet sipsikaljavegaanit.
Kirjoittaja on Ylioppilaslehden toimitussihteeri.
