Abikeväänä plärään lukion kirjastossa valmennuskurssiesitteitä, joissa nuoret preppaavat jakkupuvuissa oikiksen pääsykokeisiin. Tukassani on itsestäänkasvanut rasta, mieleni täynnä hämmennystä. Mitä ihmettä voi tulla ihmisestä, jonka opinto-ohjelmaan on lukiossa kuulunut pitkä fysiikka, estetiikan perusteet ja johdatus mustaan teatteriin?
Poika fysiikan ryhmästäni ei jossittele vaan kaivaa esiin TKK:n esitteen. Hän haluaa opiskella tuotantotaloutta. Palkkakehitys on selvä, sen näyttää esitteeseen ympätty kaavio. Lähtöpalkka on kolme ja puoli tonnia, ja siitä käyrä jyrkkään yläviistoon.
Raha ei ole minun juttuni – enemmän kiinnostavat kirjat ja kirjoittaminen. Olen jo kauan sitten raahannut suomen kielen ja yleisen kirjallisuustieteen pääsykoekirjat kotiini. Minulla ei ole aavistustakaan, miten ihmesatujen morfologia kasvattaa palkkakäyriäni tulevaisuudessa, mutta whatever, yleissivistys, itsensä löytäminen ja silleen.
Toisin kuin Pohjois-Amerikassa, jossa oma kuukausipalkka tiedotetaan suunnilleen ensikättelyssä, Euroopan sivistyneistö on vaiennut ansioasioista. Erityisen vaikea puheenaihe raha on ollut yliopistossa.
”Yliopistolla on vallinnut humanistisesti värittynyt kulttuuri, josta katsoen rahan ahnehtiminen on ollut vulgaaria. Sivistys on ollut rahavallan vastakohta”, sanoo Suomen taloushistoriaa popularisoinut professori Markku Kuisma.
Sivistysyliopiston vahva arvostus näkyy myös perheessäni. Kun isäpuoleni ilmoitti lähtevänsä insinöörioppiin, akateeminen humanistisuku järkyttyi. Kahdeksaa kieltä osaavalle isotädille kaikki rahantekoon käytetty aika oli suunnatonta tuhlausta.
Sukulaisteni helpotukseksi voin sanoa, että suomen kielen pääsykokeissa hikoillessani mikään ei tuntunut kaukaisemmalta kuin valmistumisen jälkeinen tilipussi.
Tiedostamattani kuljin ennalta-arvattavaa polkua: tutkimusten mukaan koulutus ja sen myötä tulotaso periytyvät. Ympärilläni valtiotieteilijöiden pojista tuli valtiotieteilijöitä ja lääkärien tyttäristä lääkäreitä. Vanhat koulukaverini, ranskalaisen eliittikoulun kasvatit poksuttelivat kuoharipulloja auki, kun kauppiksen ovet aukesivat.
”Asenteet koulutusta kohtaan peritään pitkälti kotoa. Korkeakouluopiskelijat ovat yleensä tietoisia siitä, että opinnot ovat tie parempaan työpaikkaan ja palkkaan”, sanoo Tampereen yliopiston nuorisotutkimuksen professori Helena Helve.
Harva korkeakoulutettu silti myöntää tutkimuksissa, että maallisella mammonalla olisi ollut vaikutusta alavalintaan. Opiskelijoiden valintoja säätelee päinvastoin jälkimaterialistinen arvomaailma, sanoo Helve.
”Viime vuosina valmistuneet edustavat sukupolvea, jolle palkkaa enemmän näyttävät merkitsevän työpaikan henki, työajan joustavuus ja työn merkityksellisyys.”
Materialistisen maailmankuvan hylkiminen ei tarkoita sitä, etteivätkö raha-asiat valvottaisi nuoria jo ennen opintojen alkua. Kun 15-18-vuotiailta nuorilta kysyttiin, mikä heitä työelämässä huolettaa, palkan riittävyys nousi uhkakuvien kärkeen.
Huoli toimeentulosta ei kanavoidu rahakkaiksi urapoluiksi. Taidekorkeakoulut vetävät vuodesta toiseen eniten hakijoita suhteessa aloituspaikkoihin, vaikka esimerkiksi Kuvataideakate-miasta valmistuneet sijoittuvat palkkatilastojen hännille.
”Koulutusvalinnat ovat ennemminkin etsimistä ja löytämistä kuin rationaalista toimintaa. Välineelliset arvot vaikuttavat taustalla, mutta valinta on ensisijaisesti eksistentiaalinen kysymys”, sanoo Aleksi Nokso-Koivisto Opiskelijoiden tutkimussäätiö Otuksesta.
Keväällä 2006 puurran neljän neliön soluhuoneessani esseetä, jossa analysoin rap-artisti Majakan kielenkäyttöä. Majakan humalaisten YouTube-videoiden tieteellinen tutkiskelu on hupaisaa, mutta tulevaisuus ahdistaa. Olen nostanut ensimmäisen opintolainaeräni. Mihin tehtäviin mordvan morfologian tai kognitiivisen kielitieteen perusteet pätevöittävät? Mitä tuleva työnantajani ajattelee Majakasta?
Korkeakoulutus on ollut 1960-luvulta lähtien varmin keino vaurastua. Kun Suomesta ryhdyttiin rakentamaan hyvinvointivaltiota, rynni yliopistojen luentosaleihin ensimmäistä kertaa iso joukko maanviljelijöiden ja työväestön lapsia. Heille koulutus oli sosiaalinen hissi, investointi tulevaan tulokehitykseen.
Korkeakoulutettujen keskiansio on Akavan viimeisimpien tilastojen mukaan 3960 euroa kuussa, yli 900 euroa enemmän kuin keskivertopalkansaajilla. Sosiaalinen hissi on edelleen olemassa, mutta sen toiminta on muuttunut arvaamattomaksi. Korkeakoulutuksesta on tullut riskisijoitus: ylempi korkeakoulututkinto voi johtaa erittäin hyvään tulotasoon, mutta vaihtelu yksilöiden ja opintoalojen välillä on melkoista. Tekniikan alalla tohtoriksi kouluttautuminen voi jopa laskea ansioita.
Ei ihme, että yliopiston käytävillä raha alkaa ahdistaa kirkasotsaista. Monen toimeentulo heikkenee kandivaiheen lopussa, sillä vanhempien rahallinen tuki lapsilleen painottuu ensimmäisiin opintovuosiin. Kandintyötä tehdessä opinnoissa alkaa olla kiireistä, eikä sivutöihin välttämättä ehdi.
”Monella kandivaiheen jälkeen tapahtuu suuria elämänmuutoksia, jotka heijastuvat siihen, millaisia valintoja toimentulon suhteen tehdään. Solmitaan parisuhteita, pohditaan lapsien ja asunnon hankkimista”, sanoo Otuksen tutkija Elina Lavikainen.
Otuksen tutkimusten mukaan tulevaisuus mietityttää eniten yleisalojen, kuten humanistisen tai bio- ja ympäristötieteiden opiskelijoita. Siinä missä joka toinen oikislainen arvioi työnsaantimahdollisuutensa hyviksi, humanisteista vain joka neljästoista uskoo samoin. Myös oikeustieteilijöitä ja opettajia valmistuu työttömiksi, mutta ammatti-identiteetti helpottaa orientoitumista työelämään.
Toisena opiskeluvuotena puran tulevaisuushuolia empaattiselle suomen kielen professorille. Hänen neuvonsa on yksiselitteinen: opettajan pätevyys kannattaa hankkia, vaikka vain varuiksi.
En usko, vaan jatkan sinnikkäästi itseni toteuttamista nappailemalla kursseja kuin karamelleja. Päivisin tulkkaan professorin kryptisiä merkintöjä kielifilosofian luennolla ja iltaisin jaan sisäistä postia mediapuljussa. Konttorin hämärässä mietin, olisiko sittenkin siistiä, jos omalla työllä olisi nimi. Alan vilkuilla Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksen kurssitarjontaa.
Kaksi vuotta myöhemmin poljen maakuntalehden iltavuorosta kotiin pimeän maantien reunaa. Tuntuu uskomattomalta, että 1500 euron harjoittelupalkkaani säätelee työehtosopimus. Vuosien kaljanmyynti- ja kassaneitikeikkailun jälkeen säännöllinen kuukausipalkka – olkoonkin vain neljän kuukauden kestoinen – on käsittämätöntä luksusta.
Rahapäissäni ostan järjestelmäkameran ja menolipun Pariisin. Tästä alkaa la vie en rose.
Vaikka tutkimuksissa nuoret yleensä vähättelevät rahan merkitystä onnelliselle elämälle, on Nuorisobarometrissa havaittu yleisen elämäntyytyväisyyden linkittyvän taloudelliseen tilanteeseen. Etenkin nuorilla miehillä heikko rahatilanne näyttää syövän hyvinvointia.
Opiskelijan unelmat ovat lopulta varsin keskiluokkaisia: haaveillaan turvallisesta urakehityksestä, vakaista ansiotuloista ja hyvästä sosiaaliturvasta. Raha ei ole tavoittelemisen arvoista sinänsä, mutta sillä voidaan ostaa sunnuntaibrunsseja ja kuntosalijäsenyyksiä.
”Työ näyttää olevan monille nuorille välttämätön paha, jonka keinoin rahoitetaan elämässä merkitykselliset asiat: ystävien kanssa oleminen, harrastaminen ja matkustelu”, sanoo Helena Helve.
Koska opiskelijat haluavat sekä vakaata toimeentuloa että mielekästä elämää, alkaa valmistumisen jälkeen kompromissien aika. Jos haaveilee vakituisesta työpaikasta, on ehkä tingittävä työn mielekkyydestä tai vapaa-ajan määrästä. Jos haluaa seurata kutsumustaan, edessä saattaa olla pätkätöiden upottava suo.
Jos haaveilee omistusasunnosta, voi edessä olla alanvaihto.
Eräänä syysaamuna tapaan ystävällisen pukumiehen Fazerin kahvilassa. Hänellä on minulle ehdotus: vakipaikka viestintätoimistossa, alkupalkka 3000 euroa kuussa. Työssä rustaisin henkilöstölehtiä teknofirmoille ja lehdistötiedotteita rakennustelinevalmistajille.
Sisäinen sijoitusneuvojani laskee säästömahdollisuuksia asuntolainaan, mutta sisäinen hippini huutaa kovempaa. Entä maailman pelastaminen?! Luovuus, vapaa-aika, vaikuttaminen!
En pysty hahmottamaan tilannetta, jossa elämää pystyisi suunnittelemaan kolmen vuoden päähän. Voisi vastata sukulaisille, mitä ensi syksynä tapahtuu.
Siitä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – vastaan pukumiehelle kohteliaasti ei kiitos. Nyt palkkani on pienempi, mutta voin toteuttaa itseäni jälkimaterialistin tyyliin.
Mitä kävikään lukiokaverilleni, joka esitteli TKK:n esitettä kirjastossa? Hän vastaa puhelimeen kansainvälisen konsulttifirman toimistossa Helsingin ydinkeskustasta.
”Voisin kutsua itseäni hyvätuloiseksi, ja se tuntuu ihan mukavalta. Jos tekee mieli jotain pientä, sen voi ostaa ilman, että tarvitsee kauheasti miettiä.”
Omistuskolmio on ostettu ja häitä tanssittu.
”Raha ei tee onnelliseksi, siitä olen vakuuttunut. Mutta yhtä vakuuttunut olen siitä, ettei rahan puutekaan tee.”
Sanat Verna Kuutti, kuva Otto Donner
