Perinteisesti uusliberalismi on edennyt Suomessa nelivaiheisen mallin mukaan. Ensimmäisessä vaiheessa valtiovarainministeriö ilmoittaa, että rahat on loppu. Toisessa vaiheessa joku pääministeriksi ajautunut onneton politrukki toistaa, että rahat on loppu. Kolmannessa vaiheessa politrukin lausunnosta on sukeutunut valtiomiesmäinen puheenvuoro, jota Helsingin Sanomat ja Tapani Ruokanen pitävät selvänä irtiottona pysähtyneisyyden ajasta. Neljännessä vaiheessa työmarkkinoita joustavoitetaan.
Demokratian näkökulmasta nelivaihemalli on lähinnä masentava. Mallissa ei ole kanavaa, joka välittäisi kansalaisten intressejä ja näkemyksiä poliittiseen päätöksentekoon.
Mallin kenties ainoa demokraattinen piirre on siinä, että se pohjautuu ainakin jossain määrin rationaaliseen argumentaatioon. Yleensä valtiovarainministeriö joutuu edes ohuesti perustelemaan, miksi valtiolla ei ole mahdollisuuksia lisävelanottoon tai miksi työvoiman tarjonta on aina tärkeämpää kuin työvoiman kysyntä.
Nyt näyttää kuitenkin siltä, että myös nelivaihemallin viimeinen demokraattinen elementti on häviämässä. Muutos näkyy esimerkiksi viime vuosien vulgaarikapitalistisimmassa poliittisessa projektissa eli Guggenheim-hankkeessa. Yleensä palveluiden ja kulttuurin markkinaistamista on perusteltu tästä koituvilla säästöillä. Guggenheim ei kuitenkaan ole perinteistä juustohöyläämistä ja leikkaamista, vaan tolkuttoman kallis uusi investointi.
Tämän vuoksi Guggenheimin kannattajat ovat korvanneet rationaalisilta kalskahtavat säästöargumentit paskapuheella. Apulaiskaupunginjohtaja Tuula Haataiselle se on tarkoittanut esoteerista sanamössöä, jonka painoarvoa hän yrittää epätoivoisesti nostattaa hokemalla termiä ”rajapinta”. Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen taas on turvautunut klassisempaan sitralaiseen hölynpölyyn, jonka mukaan Guggenheimille on ”erityinen tilaus Suomen kulttuurisessa maisemassa”.
Pisimmälle on mennyt Helsingin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén (JGKS), joka on vaivuttanut itsensä syvään psykoosiin. Jostain meille muille tuntemattomasta merkitysjärjestelmästä JGKS lähettää hypnoottisia signaaleja, jotka viestivät Gutenbergin galaksin palamisesta, intohimon kulttuurin kaipuusta, avaruusaluksista sekä siitä kuinka helvetin hyvä jätkä monimiljonääri Kisu Ehrnrooth on.
JGKS:n maagiset loitsut sekä Haataisen ja Pajusen hieman maallisemmat töräytykset viestivät samaa asiaa: enää markkinafundamentalistisia reformeja ei tarvitse edes perustella, katsokaas visuaalinen lukutaito ja dynaaminen kaupunki, you know. Tällä tavalla uusliberalismi on vihdoin ylittänyt viimeisen esteensä – järjen.
Lauri Holappa
