Nettifoorumeilla jupiseminen ei ole Juha Huuskosen, 37, tapaista. Kulttuurin sekatyömies on aina pitänyt enemmän tekemisestä.
Viime syyskuussa Huuskonen päätti kuitenkin purkaa Pixelache-blogissa pettymystään World Design Capital -muotoiluvuoden suunnitteluun. Silläkin uhalla, että Suomen pienissä kulttuuripiireissä WDC:n arvostelu tarkoittaisi Huuskosen entisten työkavereiden kritisoimista.
Huuskosen mukaan WDC:n rummuttama avoimuus oli paljastumassa tyhjäksi mantraksi. WDC-säätiö oli kyllä kuuluttanut kansalaisilta hankeideoita avoimessa haussa, mutta yli tuhat hakemusta ruuhkautti säätiön toimiston pahasti. Hakijoille ei juuri herunut tietoa prosessin etenemisestä.
”Tuntui siltä, että WDC:tä kritisoitiin paljon selän takana. Jonkun piti sanoa asiat ääneen.”
Purkaus herätti myös Helsingin Sanomat kirjoittamaan aiheesta. Kyräily kulttuuripiireissä kiihtyi. Moni muukin näytti kokevan Huuskosen tavoin, että WDC näytti vihreää valoa lähinnä isoille yrityksille ja Aalto-yliopiston kaltaisille vakiintuneille instituutioille. Huuskonen alkoi saada yhteydenottoja, joissa puntaroitiin varjotapahtuman järjestämistä.
vielä joitakin vuosia sitten Huuskonen olisi lähtenyt kasaamaan vaihtoehtoista muotoiluvuotta empimättä. Nyt kotona odotti kuitenkin puoliso ja 2-vuotias esikoinen. Mahdollisesti satojen tuntien ilmainen työ ei tuntunut enää niin itsestäänselvästi hyvältä ajatukselta.
”Odottelin pari, kolme viikkoa ja toivoin, että joku muu ryhtyisi hommaan. Kun mitään ei tapahtunut, tuli semmoinen olo, että pitäisi ainakin selvittää minkälainen porukka lähtisi mukaan.”
Huuskonen julkaisi internetissä avoimen dokumentin, joka keräsi nopeasti kommentteja muotoilijoilta, taiteilijoilta ja tapahtumajärjestäjiltä. Kriittisestä ajatuksenvaihdosta syntyi lopulta Alternative Design Capital -vuosi, ADC.
Kuten virallisen WDC-vuoden, on ADC:nkin teemana avoin Helsinki. Avoimuus on vain viety, no, paljon paljon pidemmälle. Huuskoselle ei riitä, että kuka tahansa saa järjestää ADC-nimikkeen alla tapahtuman tai projektin. Järjestäjien on saatava määritellä, mitkä ovat ADC:n tavoitteet ja arvot.
”Olemme pohtineet, pitääkö designin olla aina hyödyllistä, vai voisiko se olla luonteeltaan kokeilevaa, elävöittävää tai kysymyksiä herättävää. Emme ole päässeet designin määritelmästä yhteisymmärrykseen, emmekä oikeastaan haluakaan. Olennaista on keskustelun käyminen.”
adc:hen on mahtunut niin yökyöpeleiden kohtaamispaikka Unettomien puisto kuin työhuoneverkosto Mushrooming. Dark Design -nimellä kulkevissa paneelikeskusteluissa- aio-taan paneutua muotoilun pimeään puoleen: design-viruksiin, petosten palvelumuotoiluun, pyssyjen ja pornon suunnittelutyöhön. Provokatiivista linjaa jatkaa No-Chair Design Campaign, jossa suunnittelijat sitoutuvat olemaan suunnittelematta yhtään tuolia vuonna 2012.
Lisäksi tapahtuu paljon sellaista, josta Huuskosella ei ole vielä aavistustakaan. Käytännössä kuka tahansa voi käydä lisäämässä muotoilutapahtumansa ADC:n nettisivuille.
Juhuu -lempinimellä tunnettu Huuskonen on aina uskonut, että uutta syntyy, kun mennään rohkeasti kohti tuntematonta. Epäonnistumisia tulee välttämättä, mutta siitäkin voi oppia jotain.
Vuonna 2005 Huuskosta askarrutti, miksi eduskunnan päätöksenteko tuntui kansalaisista niin kaukaiselta. Samassa hän luotsasikin jo Plan*B for Arkadiamäki-projektia. Siinä nettikansanäänestysten tuloksia heijastettiin eduskuntatalon viereen pystytetylle jättimäiselle videoruudulle kahden viikon ajan.
”Me oltiin liian aikaisin liikenteessä – äänestykset keräsivät vain kourallisen osallistujia”, Huuskonen muistelee huvittuneena. ”Nettikäyttäytyminen on muuttunut niin paljon viime vuosina, että nyt olisi varmaan oikea aika projektille.”
Huuskosen ura järkkääjänä alkoi vuonna 1994, kun helsinkiläinen teknoklubi Deep sulki ovensa ja kaupunkiin muodostui reivityhjiö. Se oli kova isku Huuskoselle, teknokulttuurista innostuneelle insinööriopiskelijalle, jonka tukkaan kampaaja Kimmo Kurppa ajeli kerran kuussa ainutlaatuisen hiustaideteoksen. Reivaavien robottien ja hippien seassa Huuskonen oli ollut onnellinen: itsestään pystyi päästämään irti.
Deepin sulkeuduttua Helsingin yöelämä tuntui tarjoavan vain kasariheviä soittavia kaljabaareja. Huuskonen pyöritteli kaveriensa kanssa, voisivatko he kehittää klubin tilalle jotain omaa. Järjestää bileet vaikka kaverin kotitalon kellarissa. Palauttaa teknon takaisin maan alle.
Ryhtyä vai ei, jahkaili Huuskonen kotonaan tietokoneensa ääressä. Sitten hänen silmiinsä osui englanninkielinen motto kaverin sähköposti-allekirjoituksessa. Siinä sanottiin, ettei elämä ole mahdollisuuksien saamista, vaan aloitteiden tekemistä.
”Muistan sen vieläkin, se oli ihan tietty hetki. Sen jälkeen asenne on ollut, että nyt vain tehdään ja katsotaan mitä tapahtuu.”
kaveriporukassa järjestetyt kellaribileet ja niiden pohjalta syntynyt teknojärjestö USVA olivat Huuskoselle organisoinnin oppikoulu. Hän huomasi solahtavansa luontevasti järjestelijäksi: osaavansa verkostoitua ja tuoda oikeita ihmisiä yhteen.
Alkoi vuosien vaihe, jossa Huuskonen eli projekteille ja projekteista. Hän raatoi syksyisin opetus-, organisointi ja ohjelmointihommissa Suomessa, talvet ja kesät reissasi säästöjensä turvin toteuttamassa projektejaan maailmalla. Hän vei Pikseliähky-festivaalin Kolumbiaan, luennoi mediataiteesta Parsonsin Design-koulussa New Yorkissa ja järjesti taidekulkueen MediaWala-festivaaleille New Delhissä. Matkoilta tuomisina kertyi mittava kansainvälinen ystäväpiiri ja kasa erikoisia muistoja.
”Videomiksauspajan pitäminen kolumbialaisille kogi-intiaaneille oli aika mind-boggling. National Geographic oli lahjoittanut kogeille videokameran, mutta koska heillä ei ollut kirjoitettua kieltä, he eivät myöskään halunneet tehdä kuvamateriaalista perinteistä dokumenttia. Kogit toivoivat meiltä video jockey -työpajaa.”
Kolumbiasta Karjalaan Huuskonen opetus on ollut sama: itse tehty elämä.
”Olen työskennellyt ympäristöissä, joissa perinteiset ammatinkuvat eivät päde. Olen uskonut verkostojen voimaan ja siihen, että epäviralliset kollektiivit ovat rikkaampi tapa tuottaa asioita.”
Verkostot puuhamies löysi oikeastaan jo lapsena, mutta olosuhteiden pakosta. Helsingissä syntynyt Huuskonen kasvoi Etelä-Pohjanmaalla, jonne perhe muutti eläinlääkäri-isän ja varatuomariäidin töiden perässä. Reilun 10 000 asukkaan Ilmajoella ei ollut juuri muuta tekemistä kuin räplätä tietokonetta. Yhteys ulkomaailmaan löytyi puhelinmodeemin ja BBS-purkkien välityksellä.
Kun Huuskonen muistelee lapsuuttaan, ääneen pyrkii digiajan renessanssiaktivisti.
”Olihan meillä kotona tietokone ihan ekoista commodoreista alkaen. Internetin esiaste oli se, kun omia tuotoksia läheteltiin disketeille kopioituina kavereille postissa. Kopioimiseen tiivistyy digikulttuurin ydin: muille jakaminen ei ole itseltä pois.”
Pelien ja demojen vaihtelusta versoi verkosto, joka ei katsonut maakuntien tai valtioiden rajoja.
”Tietokoneiden nuoruusvaiheessa oli hienoa, että se oli pienen piirin juttu. Siinä pääsi suoraan kosketuksiin parhaisiin tekijöihin, jotka saattoivat asua toisella puolella maapalloa. Alusta lähtien henkenä oli tehdä juttuja tekijöiltä tekijöille.”
Sittemmin Huuskosen tee-se-itse -filosofiasta on tullut maailman tapa. Tietokone on tuonut äänitysstudion ja valokuvalaboratorion olohuoneeseen, ja hengentuotoksensa saa maailman nähtäville ohi yritysmaailman portinvartijoiden. Nyt kysymys kuuluukin: kuka meidän luovista ponnisteluistamme maksaa?
”Netti on tuonut kulttuuriympäristöön valtavasti mahdollisuuksia ja positiivista energiaa, mutta samaan aikaan yhä harvempi taiteilija tai designer pääsee tekemään työtänsä niin, että siitä saa palkkaa. Onko luova työ jatkossa vain harrastamista ja verkostoitumista, ja leipä saadaan muualta?”
Huuskonen on itse paraatiesimerkki kulttuuriprekariaatin edustajastasta, jonka elanto on murusina maailmalla.
”Olen ollut se nuori, joustava tekijä, jolla on kymmenen projektia meneillään yhtä aikaa. Leipä on tullut milloin opettamisella, milloin ohjelmoinnilla tai organisoimalla.”
Nyt Huuskonen kokee elävänsä murrosvaihetta. Pätkätöissä uurastanut säätäjä on aiempaa kiinnostuneempi luovien alojen työntekijöiden toimeentulosta. Ehkä siihen on vaikuttanut oma isyys, ehkä se, että ajat ovat muuttuneet, Huuskonen pohtii.
Ennen haastattelua diplomi-insinööri on käynyt elämänsä ensimmäisessä työhaastattelussa.
”Voi olla, että joudun töihin. Se tuntuu yllättävän hyvältä.”
Vaikka keskiluokkaistuminen on saanut Huuskosesta lempeän otteen, järjestämisestä hän ei aio luopua. Oman työn päämäärä on päinvastoin kristallisoitunut vuosi vuodelta. Huuskonen haluaa tarjota ihmisille foorumeita, joilla uutta voi kokeilla ilman paineita tulosvastuusta tai deadlineista.
”Aika monelle tekijälle myös Alternative Design Capital on tilaisuus toteuttaa kokeellisempia juttuja.”
Juuri virallisen muotoiluvuoden Open Helsinki -motto ratkaisi lopulta sen, että Huuskonen lähti mukaan vaihtoehtoprojektiin. Molemmat sanat, avoimuus ja Helsinki, ovat synnyinseuduilleen palanneelle monitoimisäätäjälle erityisen tärkeitä. Kun sanoja käytettiin harhaanjohtavasti, Huuskonen ei voinut olla toimimatta.
”Avoimuuden nimissä harrastetaan paljon eräänlaista greenwashingia. Pyydetään kansalaisten mielipidettä asioista, vaikka tosiasiassa päätökset on jo tehty.”
Kuka
Juha Huuskonen, 37, on helsinkiläinen kuraattori ja tapahtumajärjestäjä. Diplomi-insinööri on opiskellut ohjelmointia Teknillisessä korkeakoulussa ja uutta mediaa Taideteollisen korkeakoulun medialaboratoriossa. Huuskosen projekteja ovat esimerkiksi elektronisen taiteen Pikseliähky-festivaali ja tuoreimpana WDC-muotoiluvuoden vaihtoehtotapahtuma, Alternative Design Capital.
Himottaa ”Himot liikkuvat tuolla Maslowin tarvehierarkian kolmannen tason tienoilla (vaikka en kyseiseen hierarkiaan uskokaan).”
Kaduttaa ”Että ei aina osaa luovuttaa ajoissa.”
Kyrpii ”Guggenheim. Helsingin taidemuseot ovat jo tällä hetkellä järkyttävän alirahoitettuja, kiinnostaviin näyttelyihin ja muuhun sisältöön on todella vähän rahaa.”
Sanat Verna Kuutti, kuva Niklas Ekman
