Soittelen nyt valitettavasti sellaisella asialla, että et tullut valituksi. Haastateltiin tällä kertaa neljä, ja sä olit nyt kakkosena. Toivon että oot ylpeä, että meni kyllä tosi hyvin kaikki vaiheet, ja kehotan seuraamaan, kun näitä harjoittelupaikkoja avautuu meille aina välillä uudestaan. Ooksä siellä? Eli valitettavasti nyt valittiin yksi toinen haastateltava tähän. Kiitos, tsemppiä.
Soitan ystävälle, itken puhelimessa tunnin. Harjoittelijan palkka olisi ollut alle kymmenen euroa tunnissa, käteen olisi jäänyt parisataa enemmän kuin työmarkkinatuki. Työ olisi kestänyt kolme kuukautta. Hakijoita oli yli sata.
Valmistun pian maisteriksi. Olen lähettänyt neljäkymmentäkuusi työhakemusta keväällä gradun kirjoittamisen ohella. Tämä oli ensimmäinen paikka, jossa pääsin haastatteluun asti.
Räkää tipahtelee printatun gradun sivujen päälle. En halua kirjoittaa enää yhtään hakemusta, en halua muita työpaikkoja, haluan tämän paikan. On nöyryyttävää pidätellä itkua puhelussa rekrytoijan kanssa, kilpailla sataa pätevää hakijaa vastaan puolentoista tuhannen euron palkasta. Ystävä muistuttaa, että olen suhteellisen onnekas, ruotsalainen avopuolisoni on työelämässä enkä ole jäämässä asunnottomaksi.
Perun valmistujaisjuhlan. Selaan seinäkalenterin tyhjiä kuukausia kauhulla ja tuntuu, että syytä juhlaan ei ole. Miksi juhlisin tyhjän päälle tipahtamista? Miksi kutsuisin perheen ja ystävät koolle kysymään, että no, mitäs seuraavaksi, maisteri, neiti oikeustieteilijä? En näe syytä juhlia tuhlattuja vuosia, 80-sivuista opinnäytetyötä, jota kukaan ei jaksa lukea, kymmenien tuhansien eurojen velkaa.
Viisi vuotta sitten luotin siihen, että siivet kantavat. Ajattelin, että opintojen jälkeen pääsen osaksi maailmaa, jossa voi huoletta ostaa kaupasta härkistä, hankkia ystävälle kivan synttärilahjan ja käydä kuntosalilla, jossa on sauna. Ilman opintoja olisin samassa tilanteessa kuin nyt, lykkäämässä suuhygienistin tapaamista reikien pelossa. Ilman opintoja olisin kuitenkin velaton.
Ehkä sietäisin näitä vastoinkäymisiä paremmin, jos olisin Liisa Keltikangas-Järvinen.
Työttömiä on juuri nyt Suomessa paljon. En näe työttömiä lähi- tai kaukopiirissäni. En tiedä johtuuko se siitä, että työttömät menevät piiloon. Tiedän, että läheisimmät ystäväni ovat löytäneet töitä. Näen linkkarista, että kurssikavereilla on harjoittelupaikat, kesätyöt tai ainakin jotain osa-aikaisia tutkimusassarin tehtäviä.
Istun viimeisenä opiskelijavappuna kotona ja juon kaljaa yksin hattu päässä. Laitan kesän festarilipun myyntiin, väitän, että tarvitsen rahaa, mutta oikeasti en halua törmätä lukiokavereihin vanhalla kotipaikkakunnalla.
Isoäiti lähettää minulle kirjekuoressa sanomalehdestä leikattuja Liisa Keltikangas-Järvisen haastatteluja, joissa psykologian emeritaprofessori kertoo nuorten odotusten työelämästä olevan epärealistisia. Nuoret on kasvatettu itsekeskeiseksi. Nuoret eivät siedä pettymyksiä tai vastoinkäymisiä.
Mietin, ajatteleeko isoäiti, että tuleva työttömyyteni johtuu nirsoudesta tai laiskuudesta työnhaussa. En tiedä, onko Liisa Keltikangas-Järvinen koskaan tavannut nuorta ihmistä. Ehkä sietäisin näitä vastoinkäymisiä paremmin, jos olisin Liisa Keltikangas-Järvinen.
Luen puhelimesta, että Suomessa syöpä on kuolettavampi kuin muissa Pohjoismaissa, koska kalliista hoitomuodoista ja kuvantamistutkimuksista pihtaillaan. Lääkärit toivovat poliittista ohjeistusta ihmishengen hinnasta, säästöt pakottavat yksittäisiä lääkäreitä päättämään, kenen elämä ei ansaitse kallista jatkumoa. Kerron puolisolle uutisesta ja hörppään kahvia. Puolisoa ärsyttää, onhan hän viettänyt lyhyen aikuisuutensa maksaen veroja tähän kuolemanloukkuun.
Käännän CV:n pohjoismaisille kielille, listaan huonekalut Toriin. Annan viherkasvien kuolla.
Alisa Harmoja
Oikeustieteen maisteriopiskelija
Helsingin yliopisto
