
”Jos olisit hautajaisissa, nauraisitko mieluummin koko tilaisuuden ajan vai sanoisitko joka kerta huoneeseen astuessasi I’m a motherfuckin starboy?”
Kevlarsjäl-elokuvan (2025) alkupuolella esitetty kysymys on kevyt pajaripäinen hassutus, mutta siinä piilee enne. Päähenkilö Alex vastaa kysymyksen esittäjälle, uudelle tuttavuudelleen Inesille, ettei halua miettiä hautajaisia, koska sellaisia ei ole tiedossa.
Kyllä sinä tulet käymään hautajaisissa, toteaa Ines.
Hetkeä aiemmin Alex on soittanut tytölle ja pikkuveljelleen Robinille lempibiisinsä eli Kentin ysärikappaleen Kevlarsjäl. Kevlar on yksi maailman lujimpia ja iskunkestäviä materiaaleja, jota käytetään muun muassa luotiliiveissä, kypärissä ja moottoripyöräasusteissa.
Vaikka ruotsalaisen Maria Eriksson-Hechtin ohjaamassa veljestarinassa väkivallan uhka leijuu alati ympärillä – alkoholisoitunut veteraani-isä lyö, kaverit lyövät tai käskevät lyömään toista kaveria – luotiliivejä ei sentään tarvita. Myös mopoilu sujuu veljeksiltä ilman kypärää. Kovassa maailmassa kevlariin onkin verhottava sisimpänsä.
Alex ja Robin ovat menettäneet uskonsa aikuisiin ja oppineet selviytymään keskenään. Elokuvassa kiteytyy kivuliaasti monta ajankohtaista ongelmaa: lastensuojelun huono tola, yleinen pahoinvointi, lisääntynyt nuorisorikollisuus ja etenkin Ruotsissa viimeisen vuosikymmenen aikana kiihtynyt väkivallan kierre.
Kun Alex rakastuu ja saa hengähdystauon aggression ja adrenaliinin täyteisestä arjestaan, Robin päätyy nopeasti syöksykierteeseen.
Eriksson-Hecht rinnastaa elokuvassaan rähisevät miehet ja koirat. Robin lyöttäytyy vanhemman kovanaama-Dennisin porukkaan. Dennis katselee videoita koiratappeluista ja kouluttaa omaa lemmikkiään Mauleria, raatelijaa, sellaiseen. Samalla hän yrittää koulia hintelästä Robinista parempaa tappelijaa.
Robin löytää komeroon teljetyn heikkokuntoisen koiran, jonka vie hetkeksi vapauteen. Ollessaan erossa Alexista hän muuttuu näennäisen välinpitämättömäksi ympäristöstään. Veljen tekemiset tai isän lyönnit eivät enää liikauta, jonkinlaista vapautta sekin.
Vaikka veljesten maailma on väkivallan värittämä, seassa on myös hellyyttä ja hoivan hetkiä. Kun Ines opettaa Alexia uimaan berliiniläisen kattoterassin autiolla altaalla, katsoja saattaa nieleskellä palaa kurkustaan.
Kaikkein koskettavinta on kuitenkin miesten toisilleen osoittama hellyys. Ehkä koska näemme sitä yhä turhan harvoin sekä elokuvissa että elävässä elämässä. Robin lämmittämässä maitoa unettomalle kovis-Dennisille. Alex solmimassa isänsä solmiota, kun tämä ei käsien tärinältään pysty siihen itse.
Kevlarsjäl tuo etäisesti mieleen yhden maailman kauneimmista elokuvista eli Claire Denis’n sotilasdraaman Beau Travail (1999). Molemmat ovat naisten ohjaustöitä, joissa pääosia esittävät miehet. Kummassakin on väkivaltaa ja siilitukkaisia miehiä, mutta myös arkista miestenvälistä intiimiyttä ja (etenkin Denis’n elokuvassa) toinen toistaan kauniimpia kuvia.
Kevlarsjälin kuvannut Josua Enblom vie kameran usein aivan iholle. Hän kuvaa lähietäisyydeltä söpösti kasvotusten nukkuvia veljeksiä, heidän hupsuttelevaa hampaiden pesuaan, Alexin ja Inesin suudelmaa. Nuorten näytteleminen on luontevaa, veljesten ehdoton rakkaus aidon tuntuista.
Loppua kohden Robinin ulkopuolisuuden kokemus ja piittaamattomuus käyvät kohtalokkaaksi. Hautajaisissa käydään. Kent laulaa: Så länge hjärtat mitt slår / Så minns jag dig när / Du stack ett hål i min kevlarsjäl. Niin kauan kuin sydän luo, muistan sinut lähelläni. Sydämen haarniskaan puhkeaa reikiä yhdelle jos toiselle.
Kevlarsjäl. Ohjaus Maria Eriksson-Hecht. Rooleissa Josef Kersh, Rio Svensson, Adja Sise Stenson, Torkel Petersson. 101 min. Nähtävissä elokuvateattereissa 13.5. alkaen.
