Vitsi on yksinkertainen: googletetaan erilaisia kysymyksiä eläinten näkökulmasta.
Absurdilta vaikuttavan sometrendin innoittamana kirjoitan itsekin hakukenttään kuin suoraan Disney-elokuvasta napatun kysymyksen: ”I am a small baby deer where is mama?”
Googlen AI-yhteenveto tulee oitis apuun. ”Mama is probably nearby”, se lohduttaa ja opastaa minua pysymään paikallani sekä ääntelemään emon huomion saamiseksi. Jos hätä iskee, voin kuulemma olla yhteydessä myös lähimpiin ihmisiin.
Ihmisen syöttämällä tiedolla koulutettu kielimalli on tietenkin ”tietoinen” siitä, että hätääntyneet bambit tuskin etsivät netistä helpotusta tilanteeseensa. Miksi keinoäly silti lähtee leikkiin mukaan?
Hylkään henkilökohtaisen tekoälyboikottini ja kokeilen useita eri skenaarioita, eläinlajeja ja kieliä. Tulosten sävy vaihtelee kuvitteellisen eläingooglaajan ja tilanteen mukaan.
Kalanpoikaselle suomenkielinen Google on realistinen: ”Äiti jättää poikasensa niiden synnyttyä eikä ole tulossa takaisin.”
Muurahaisen näkökulmasta ihmiset näyttäytyvät suorastaan pelottavina. Tekoäly neuvoo varomaan kaksijalkaisia, jotka levittelevät myrkkyjä ja uhkaavat koko yhdyskunnan tulevaisuutta.
Vastaukset herättävät minussa paitsi huvittuneisuutta ja kiinnostusta, myös vaikeasti nimettäviä tunteita. Vaikka koko juttu olisi helppo kuitata hauskana virheenä keinoälyn logiikassa, tuntuu siinä olevan kyse jostakin paljon syvemmästä. Ihmisen luomien kielimallien eläinpuhe heijastelee tietenkin omaa eläinsuhdettamme.
Eläinfilosofi Elisa Aaltolasta on virkistävää nähdä, etteivät kaikki kielimallit ole omaksuneet oletusta, jonka mukaan eläimillä ei olisi kognitiivisia kykyjä.
”Nykytiedon valossa myös muilla lajeilla kuin ihmisillä on varsin kehittynyt mieli, vaikka kommunikaatio ei tietenkään perustu ihmiskieleen”, Aaltola toteaa.
Länsimainen kulttuuri on vuosisatoja typistänyt eläimet mielettömiksi, biologisiksi mekanismeiksi. Aaltolan mukaan ajattelumme historiassa on pitkä mekanomorfian eli eläinten koneenkaltaistamisen perinne, joka on erityisen yleinen tuotantoeläinten ja ihmisestä evolutiivisesti kaukaisten lajien kohdalla.
Siksi tekoäly ehkä suhtautuu muurahaisen ja kauriin ongelmiin eri tavoin. Mekanomorfian perintöä lienee myös se, että muunlajisten puhuttelu tietoisina yksilöinä herättää meissä huvitusta.
Yhteiskuntamme aiheuttaa eläimille nykyään ennennäkemättömän paljon kärsimystä. Kenties siksi on myös jokseenkin epämiellyttävää ajatella eläinten tietoisuutta.
”Kun keinoäly puhuu kuvitteelliselle muurahaiselle, puhuu itse asiassa ihmisen keräämä tieto ihmiselle itselleen”, Aaltola sanoo.
”Tuo tieto on eläinten suhteen usein kiusallista, ja siksi sitä tahdotaan vältellä.”
Aaltolan mukaan seurauksena on hämmentävä ”reiteratiivisen empatian” tila, joka pakottaa miettimään, miltä me ”kaksijalkaiset” mahdammekaan vaikuttaa muiden lajien näkökulmasta. Hän ehdottaa, että keinoälylle voisi esittää enemmänkin kysymyksiä erilaisten eläinten nimissä. Parhaimmillaan vastaukset voivat pakottaa meitä katsomaan peiliin.
Toistaiseksi näyttää siltä, että pakenemme eläinsuhteemme realiteetteja huumorin avulla takaisin ihmiskeskeisyyden syövereihin. Mielellinen eläin on edelleen pelkkää satua, esimerkiksi Disney Pixarin tuoreessa Operaatio Majava –animaatiossa. Siinä ihmistyttö Mabel siirtää tieteen uusimman keksinnön avulla tietoisuutensa robottimajavaan ja soluttautuu näin eläinten valtakuntaan.
Ja ensi töikseen tämä ihmisrobottimajava-hybridi rupeaa tietenkin neuvomaan metsän eläimiä siitä, miten selvitä hengissä.
Kirjoittaja tekee Helsingin yliopistossa väitöskirjaa lastenkirjallisuuden Disney-adaptaatioiden eläinhahmoista ja muuttuvista luontokuvauksista.
