Sinä päivänä kakka oli kaikkien huulilla.
Oli vuosi 2013. Ylioppilaslehti oli juuri täyttänyt sata vuotta. Siis kokonaisen vuosisadan. Sen kunniaksi lehti oli tehnyt satavuotisjuhlanumeron. Sen piti olla ihan tavallinen päivä.
Kaikki alkoi siitä, kun lehdessä julkaistiin YL Raportti, jossa lehden päätoimittaja Vappu Kaarenoja ja toimittaja Aurora Rämö kertoivat kakanneensa housuun bussissa Turkuun.
Kohu saavutti uskomattomat mittasuhteet. Sitä oli vaikea uskoa todeksi.
Toimitukseen tuli satoja sähköposteja ja puheluita. Joku lähetti kakkaa kirjekuoressa. Iltapäivälehden toimittaja yritti muun muassa haistelemalla selvittää, missä bussissa ja penkissä väitetty kakka päkistettiin.
Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin muistutti, että Suomessa makaa tuhansia vanhuksia kakkaisissa vaipoissa. Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Risto Uimonen kutsui juttua journalismin alennustilaksi. ”This is bottom”, hän linjasi kenties siltä varalta, että englanninkielistäkin yleisöä kiinnostaa. Helsingin Sanomien uutispäällikkö Jussi Pullinen analysoi kohun performatiivisia ulottuvuuksia.
Ja niin edelleen ja niin edelleen.
Tuntui, että kakasta puhuivat kaikki – paitsi itse kakkaajat. He kieltäytyivät kommentoimasta. Edes sitä, tapahtuiko koko kakkaamista ollenkaan.
Mutta nyt, 13 vuotta myöhemmin, maailman todennäköisesti viimeisen Ylioppilaslehden kunniaksi, he ovat päättäneet puhua. Joten annetaan naisten itsensä kertoa.
Mutta palataan siihen myöhemmin.
Olen tullut kysymään, mitä sinä päivänä todella tapahtui. Siitä tämä juttu kertoo.
Ulkona paistaa aurinko. On kevään ensimmäinen päivä. Sisälle asti voi melkein kuulla lintujen laulavan. Lumi peittää vastapäisen talon mansardikaton.
Suomen Kuvalehden toimitus sijaitsee Suomessa, tarkemmin sanottuna Helsingissä, vielä tarkemmin sanottuna Uudenmaankadulla, pahamaineisessa Punavuoressa. Siellä housuunkakkaajat nykyään työskentelevät.
Kello on hieman yli kaksi iltapäivällä, tarkalleen ottaen noin kymmentä yli. Tiskipöydällä on tiskaamattomia kahvikuppeja ja iso veitsi. Ruokapöydälle on katettu bahrainilaisia ramadan-taateleita. Kahvi jäähtyy kupeissa.
Olen tullut kysymään, mitä sinä päivänä todella tapahtui. Siitä tämä juttu kertoo.
Vappu Kaarenojan suu liikkuu hieman. Näyttää siltä kuin hän aikoisi avata sen. Onko hän valmis puhumaan?
Yhtäkkiä huoneen täyttää ääni. Kaarenoja alkaa puhua.
”Mansardikatot ovat minusta tosi hienoja. Ja on mielenkiintoista, että mansardikatot ovat luultavasti yleistyneet veronkierron takia. Sinne mahtuu mukavasti asuintilaa, eikä sitä ole aina välttämättä verotettu”, Kaarenoja paljastaa.
”Katoista puheen ollen, jos joku tarvitsee tosi hyvää kattoasentajaa, niin mä olen bitumikattojen erikoishenkilö. Mä olen asentanut bitumikaton meidän kesämökille, ja se meni tosi hyvin.”
Kaarenoja ei ole täysin varma, onko kyseisessä kesämökissä viisto- vai harjakatto. Mutta bitumia se on, se on varmaa.
Tapoja bitumikaton asentamiseen on useita, mutta Kaarenoja kertoo oman asennustekniikkansa perustuvan vahvasti naulaamiseen.
”Ja siinä pitää olla aika tarkkana, mikä on hyvä sää sen katon asentamiseen. Jos on tosi helteinen sää, bitumi saattaa alkaa sulaa. Mutta sateellakin se on hankalaa, koska silloin kattorakenne saattaa kastua.”
Kaarenojan mukaan paras sää bitumikaton asentamiseen onkin kuiva, pilvinen kesäsää. Optimaalinen ulkolämpötila on noin 20 celsiusastetta.
Katot ovat olleet Kaarenojan mielessä muutenkin. Hän kertoo pohtineensa paljon esimerkiksi sitä, sopiiko tasakatto Suomen olosuhteisiin.
”Tämä on kipeä paikka”, hän vakavoituu.
”Mutta minkä takia tasakatoilla ei ole koskaan terasseja?” puuttuu puheeseen Aurora Rämö, joka on vain hetki sitten yrittänyt nakertaa bahrainilaisen taatelin kiveä luultuaan sitä pähkinäksi.
”Se on mielestäni täysin hukkaan heitettyä tilaa.”
Rämön mielestä terassin tärkeimmät ominaisuudet ovat pöytä, tuolit ja toimiva tarjoilu. Pahin skenaario on se, että baaritiski on kadun toisella puolella, eikä juomaa saa itse kantaa tiskiltä terassialueelle. Hän visioi, että tasakattoterassille voisi asentaa myös viheristutuksia, varaston tai vaikkapa hyönteishotellin.
”Juuri tällaista ajattelua Suomi tarvitsee enemmän”, Kaarenoja hymyilee ja paljastaa itsekin asuvansa tällä hetkellä talossa, jossa on tasakatto. Rämön talossa puolestaan on mansardikatto.
On pakko kysyä. Miltä elämä tasakaton alla maistuu?
”Mä en ole kokenut tasakattoa ongelmaksi. Ehkä me Suomessa vähän liian herkästi lähdetään siihen, että tasakattoja nostetaan tikunnokkaan”, Kaarenoja tuumii.
Hän kertoo kuitenkin ymmärtävänsä, mistä huono maine johtuu.
”Kyllä mä myönnän, että siinä on tiettyjä ongelmia. Vesi kerääntyy, lumi painaa. Mutta kun vain huolehtii hyvästä vedeneristyksestä, huollosta ja kunnosta, niin kyllä se siitä”, hän rohkaisee.
Sitten tapahtuu yllättävä käänne.
Kaarenoja muistaa, ettei hänen talossaan olekaan tasakattoa, vaan harjakatto.
”No, se siitä terassista sitten”, Rämö pamauttaa.
Aiheiden kirjo on laaja. Vaikenemisen aika on ohi. Nyt on naisten vuoro puhua.
Kahvi on jo melkein viileää, jopa haaleaa. Kaksikolla nimittäin riittää puhuttavaa. Voisi jopa sanoa, että he puhuvat lähes tauotta.
Suomalaisesta puurakentamisesta, puukelloista, puuaurinkolaseista, parklet-terasseista, tupapenkkien vaikeaksi koetusta käyttöliittymästä verrattuna yksittäisten tuolien helppokäyttöisyyteen. Aiheiden kirjo on laaja. Vaikenemisen aika on ohi. Nyt on naisten vuoro puhua.
Rämö alkaa puhua nykyisistä hiustrendeistä. Hän on pannut merkille, että poikien permanentit ovat nykyään melko suosittuja. Se herättää ajatuksia.
”Permanentin huoltaminenhan on ihan hirvittävän suuritöistä. Kun se kasvaa juuresta, niin sehän ei näytä hirveän hyvältä. Tämähän oli 1980-luvulla iso ongelma äideille.”
Permanentin – kuten bitumikaton – asentaminen vaatiikin oikeat olosuhteet. Prosessi on raskas hiuksille – erityisesti, mikäli ne samalla värjätään. Lämpösuojan kanssa ei kannata pihistellä – kaikkea muuta. Siihen kannattaa panostaa.
Miten Rämö itse lämpösuojaa hiuksensa?
”En oikeastaan mitenkään, koska en lämmitä niitä. En tee niille oikeastaan mitään.”
Yöksi hän laittaa päähänsä pompulan, joka taivuttaa lempeästi latvat lieville laineille. Mutta ei sen enempää. Siihen se jää. Se on siinä.
On tullut aika esittää se kysymys, jonka takia olemme tänään tulleet tähän kahvihuoneeseen. Se kysymys, joka ei ole jättänyt yleisöä rauhaan näinä yli kolmenatoista vuotena.
Rämön nakertamat pähkinöiksi naamioituneet kivet ovat kasaantuneet lautaselle. Yksinäinen tiskirätti roikkuu lohduttomana vesihanan päällä.
No, miten on, kakkasitteko te oikeasti housuun?
Rämö vetää syvään henkeä ja alkaa puhua.
