”Sää oot nuori ja terve. Jaksat varmaan hyvin”, totesi naamatuttu, valkohapsinen mies minulle taannoin punttisalilla.
Moikkailemme ja kyselemme silloin tällöin kuulumisia, joten kerroin hänelle ikäni (kohta 35 eli aika nuori) ja liikunnalliset rajoitteeni. Mies vastasi hiukan liioitellun hämmästyneenä, että iästäni voisi helposti napsaista kymmenen vuotta pois.
Se oli varmaankin kehu. Ja koska mies ei tunne minua, huomautuksen täytyi tarkoittaa, että ulkonäöllisesti kävisin ikäistäni nuoremmasta.
En ilahtunut enkä loukkaantunut kommentista. Tuona hetkenä se sujahti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, kun keskusteluun yhtyi toinenkin seniorimies. Hän oli entinen olympiatason painnonnostaja, joka mainitsi päässeensä parhaisiin tuloksiinsa juuri 35-vuotiaana. Minullakin on siis vielä toivoa?
Etenkin naisten ikää kommentoidaan yhä sävyyn, joka kielii pakkomielteisestä nuoruuden ihannoinnista. ”Ei millään uskoisi, että hän on yli viisikymmentä” tai: ”Näytät tosi hyvältä ikäiseksesi”.
Fiksaatio nuoruuteen on kulttuurissamme niin syvällä, että jo teinit ostavat anti-aging-tuotteita. Tästä voi syyttää ainakin hypervisuaalista mediaa. Deittisovellukset palkitsevat nuorekkaasta ulkonäöstä ja vanhempia naisia castataan yhä harvemmin näyttelijöiksi tai tv-juontajiksi.
Syntyy noidankehä, jossa nuorekkaalla ulkonäöllä saa enemmän huomiota, jolloin huomiosta tulee arvokasta valuuttaa, jolloin ihmiset kokevat painetta pysyä nuorekkaan näköisinä, jolloin näemme vähemmän vanhoja ihmisiä esimerkiksi tv-sarjoissa, elokuvissa, mainoksissa ja somessa.
Ikäiseltään näyttäminen ei silti ole epäonnistuminen. Ihminen saa olla ylpeä siitä, että näyttää ikäiseltään tai jopa vanhemmalta. Useinhan se tarkoittaa, että on tehnyt töitä tai lapsia, valvonut, nauranut, juhlinut, itkenyt. Siis elänyt.
Kuka on muutenkaan päättänyt, minkä näköinen tulisi olla kaksikymppisenä, nelikymppisenä tai kahdeksankymppisenä? Se, miltä vanha näyttää, vaihtelee vuosikymmenten, maneerien, vaate- ja hiustyylien mukaan. Esimerkiksi aurinkovoiteen käytön sekä ruokavalio- ja tupakointitottumusten muututtua ihmiset näyttävät nykyään nuoremmilta kuin vielä muutama vuosikymmen sitten.
Olemme myös aina ikääntyneet eri tahtiin. Joillain ystävilläni oli harmaita hiuksia jo vuosia ennen kolmikymppisiä. Erään miespuolisen ystäväni hiusraja vetäytyi huomattavasti, kun hän sai lapsia ja valvoi öitä.
Minullakin ohimot hiljalleen paljastuvat ja ilmehtiessä silmänurkkiin ja poskille ilmestyy harakanvarpaita. Hienoisesti nautin näiden elämän jälkien katselusta omilla ja rakkaideni kasvoilla.
Z-sukupolvi kärsii kollektiivisesta ”ikädysmorfiasta”, väitti 28-vuotias toimittaja Letty Cole taannoin British Voguen kolumnissaan.
Ikädysmorfia tarkoittaa outoa ristiriitaa sen välillä, minkä ikäiseksi ihminen tuntee itsensä, minkä ikäinen hän todellisuudessa on ja minkä ikäisen lailla yhteiskunta odottaa hänen toimivan. Vääristymää ei Colen mukaan helpota se, että tarjolla on toinen toistaan futuristisempia (ja kalliimpia) kosmeettisia toimenpiteitä sisäisten ja ulkoisten kellojen pysäyttämiseen.
Nuoruus ei kuitenkaan ole standardi, johon verrata muuttuvaa ulkonäköään. Se on sesonki, joka on lopulta silmänräpäyksessä ohi. ”Ruumis on ohikiitävä kasauma alkuaineita, jotka pöllyävät hirveästi hankautuessaan maailmaa vastaan”, kirjoittaa Maria Matinmikko runoesseekokoelmassaan SIIS NIIN, suuri ihmetys (Siltala, 2025).
Usein myös unohtuu, että ikävuosien karttuminen on etuoikeus. Viime vuosina esimerkiksi Gazassa, Ukrainassa, Libanonissa, Kongossa ja Sudanissa on kuollut yhteensä kymmeniä tuhansia lapsia. Helmikuun lopulla Yhdysvallat ja Israel iskivät Iranin Minabissa alakouluun tappaen yli 160 ihmistä, joista suurin osa koululaisia.
Ihon menetetyn kimmoisuuden sureminen tuntuu irvokkaalta, kun muistaa, että kaikkien iholle auringonsäteet, työn tai vanhemmuuden rasitukset eivät ehdi uurtaa jälkiään ensinkään.
