Lähetin äidilleni hiljattain mainosvideon, johon törmäsin somessa. Video ei selvästikään ollut media-alan ammattilaisen tekemä vaan hyvin kotikutoinen ja täynnä audiovisuaalisia kömpelyyksiä. Vaikka mainostettava tuote vaikutti kiinnostavalta, videon kömpelyys sai minut nauramaan.
Äitini kehui videota. Oletin kehun olevan sarkasmia, sillä pidin videon huvittavuutta itsestäänselvyytenä. Vasta, kun äitini oli katsonut videota toistamiseen, hän huomasi mahdollisen tekoälyn käytön, jota itse pidin heti ilmiselvänä.
Tämän jälkeen äiti ei enää oikein pitänytkään videosta, muttei edelleenkään nauranut sille. Hän ei kokenut videon huvittavuutta samalla tavalla kuin minä sen koin.
Minun ja äitini välillä on selvästi sukupolvien välinen kuilu: edustan niin sanottua ääriesteettistä sukupolvea.
Kuilu näkyy myös yliopistomaailmassa. Kokeneen professorin diaesitys on kirjoitettu osittain Arialilla ja osittain Comic Sansilla, Caps Lockia ja huutomerkkejä unohtamatta. Esityksen efektien, animaatioiden ja alhaisen resoluution havainnekuvien valintaan on käytetty yhtä paljon luovuutta kuin seiskaluokkalaisen ATK-tunnilla vuonna 2005. Värit vaihtelevat eivätkä noudata minkäänlaista harmoniaa tai väripalettia.
Professori on tehnyt tieteellisiä läpimurtoja jo 30 vuoden ajan yhteistyössä alansa parhaimpien tutkijoiden kanssa, huippuyliopistoissa ympäri maailmaa. Professori ei kuitenkaan ole uskottava. Professorin esitys ei vakuuta opiskelijoita, sillä hän ei osaa käyttää PowerPointia oikein.
Toinen luennoitsija jatkaa tuntia. Jokaisella dialla on kolme pointtia, jotka on jaoteltu alapointteihin. Diaesitys on visuaalisesti yksinkertainen, harmoninen ja yhtenäinen. Luennolla on selkeä, jaoteltu rakenne. Luennoitsija on itsevarma ja jämpti. Hänellä on hyvä maku. Hänen sanaansa voi luottaa, vaikka hän onkin vastavalmistunut maisteri ilman tutkimuspohjaa.
Kun opiskelin arkkitehtuuria, en aina ollut varma, mitä työssäni arvioitiin. Joskus saatoin työstää suunnitelmaa satoja tunteja, mutta koska lopullinen esitykseni ei ollut tarpeeksi visuaalisesti tyydyttävä, pidettiin suunnitelmaani epäselvänä.
Vuosien aikana opin käyttämään vähemmän paukkuja suunnitteluun ja keskittymään upeisiin graafisiin esityksiin. Sain yhtäkkiä hyviä arvosanoja suunnittelutöistä, joihin käytin korkeintaan yhden metromatkan verran aivotyötä. Kandiksi valmistuttuani olin oppinut, että kauneus = uskottavuus.
Nuorimmat mediasukupolvet eroavat boomereista ja X-sukupolvesta monessa mielessä. Vaikka opimme tunnistamaan huijauksia ja muokattua sisältöä jo ennen kuin osaamme tavata omaa nimeämme, kompastumme luottamaan estetiikan luomaan illuusioon.
Vanhemmilla sukupolvilla on ihmeellinen taito kyetä keskittämään täysi huomio viestin sisältöön. Onko heillä siis luontaisesti suurempi vastustuskyky manipulaatiota ja propagandaa kohtaan? Olemmeko me nuoremmat sukupolvet huippuunsa harjoitetusta medianlukutaidosta huolimatta alttiimpia lankeamaan estetiikan taikaan ja sivuuttamaan oleellisen?
Voisimmepa uudelleenopettaa aivomme keskittämään energian kohti ydintä, murtamaan trendien ja ääriestetiikan kirouksen. Onneksi jotkut opiskelijat sentään lukevat vielä lähdeluetteloita.
Kirjoittaja on tutkija-analyytikko, globaalin kestävyyden maisteriopiskelija ja juoksija.
