Jokaisessa uraesittelyssä joku menestynyt keski-ikäinen vakuuttelee tulevaisuuttaan kädet tutisten stressaaville opiskelijoille, että ”ei hätää, minäkin vain vahingossa ajauduin ammattiini”. Lehdet kirjoittavat siitä, miten huippumuotisuunnittelijaksi lähes sattumalta päädytään, eivätkä nuoria urilleen kannustavat leipääntyneet opettajatkaan tunnu enää muistavan, kuinka onnekkaita itse olivat läpäistessään pedagogisten opintojen seulan.
Tällainen työelämädiskurssi on ongelmallista. Työpaikoista käydään nyt entistä tiukempaa taistelua, ja jo lukion ensimmäisenä vuonna tehdyillä kurssivalinnoilla on merkitystä. Kun jatkuvasti toistelemme, miten kaikki on mahdollista ja kaikkialle voi päätyä vahingossa, suljemme itseltämme ovia.
Todellisuudessa moni urapolku on valintojen tulosta. Euroopan unionin virkamiehen on osattava kieliä, joita oppii helpommin nuorena, ja ammattisotilaan urasta haaveilevan on löydettävä kadettikouluun viimeistään 26-vuotiaana. Lääkärin ammatti vaatii yleensä luonnontieteiden pänttäämistä jo lukiossa, eikä moniin valtion virkoihin ole asiaa ilman maisterin papereita.
Viime vuoden tammikuussa julkaistussa Ylen artikkelissa puolustetaan ajatusta uralle ajautumisesta. Jutussa etenkin pienten päätösten ohjaavuus nähdään sattumana, kun itse näen ne valintoina. Siksi toivoisin, että jo tukevasti työuralleen päätyneet muistaisivat kertoa, mikä merkitys on ollut opiskeluaikojen vaivalla hankitulla kesätyöllä, ainejärjestön hauskalla mutta työläällä hallitushommalla tai lukion pitkien iltapäivien ranskan tuntien raadannalla.
Avoin ja realistinen työelämäpuhe on myös tasa-arvoteko. Uralle on helpompi ”ajautua”, jos on jo äidinmaidossa oppinut, mikä on Linkkari, mitä tapahtuu bisneslounaalla tai millaisia asioita arvostetaan taiteilijapiireissä.
Sattuman korostamisen sijaan olisi reilumpaa reflektoida, millaisia eväitä on uralleen saanut ja millaisiin valintoihin ne ovat johtaneet. Yliopistojen urasivujen ympäripyöreät kuvaukset ”monipuolisista ja haastavista asiantuntijatehtävistä niin yksityisellä kuin julkisella sektorilla” eivät nimittäin juuri auta hukassa olevaa.
Jos emme tee valintoja, passivoidumme.
Tässä ajassa valintojen tekeminen ei aina ole helppoa. Sosiaalipsykologi Rasmus Mannerström kuvaa Helsingin Sanomien haastattelussa, että ”nykynuorten” perustava ongelma on historian valossa uusi loputtomien mahdollisuuksien illuusio. Meidän olisi kyettävä paitsi tekemään valintoja hyvin nuorena, myös sietämään niiden mukana tulevaa epävarmuutta.
Internetin aikakausi ei varsinaisesti helpota tilannetta. Netti ei unohda, joten toimittajan työhön aikovan nuoren ei välttämättä kannata ryhtyä nuorisopolitiikan broileriksi eikä Björn Wahlroos -elämää manifestoivan kauppisäijän käydä läpi nykyajan taistolaisvaihettaan julkisena Elokapina-aktivistina.
Kun joudumme jatkuvasti kamppailemaan varovaisuuden ja valintojen tekemisen välillä, ajatus sattuman vietäväksi heittäytymisestä voi tuntua lohdulliselta. Mutta jos emme tee valintoja, passivoidumme. Niinpä meidän on uskallettava hakea opiskelemaan myös hiukan epävarmoina, otettava se kiinnostava mutta työläs sivuainekurssi ja lähdettävä vaihtoon, vaikka valmistuminen vähän viivästyisikin.
Minäkin olen valinnut kirjoittaa toimittajana näitä kärkkäitä kolumnejani, vaikka samaan aikaan haaveilen urasta harmaana ministeriön virkamiehenä.
Kirjoittaja on yläkoulusta asti kokemaansa urastressiin kyllästynyt kansainvälisen politiikan opiskelija.
