Olin yhdeksänvuotias, kun isäni kysyi erään saunaillan päätteeksi, olisiko pikkusisarus kiva. Vastasin ytimekkäästi ja empimättä: ei.
Melkein kymmenen vuotta olin ollut ainut lapsi ja tottunut siihen. Minulla oli muutama läheinen ystävä ja osasin seurustella aikuisten kanssa, mutta vietin myös paljon aikaa yksin. Luin ja kirjoitin tarinoita, rakensin maailmoja pehmoleluille tai barbeille ja piirtelin sarjakuvia.
Siksi vuoden 2000 tapaninpäivänä maailmani romahti. Leikin olohuoneen lattialla uusilla hevoslegoillani, kun äiti ja isä pudottivat vauvapommin. Taustalla pieni cd-soitin sylki melankolisia säkeitä Leevi & The Leavingsin kokoelmalevyltä. Paksuja kyynelpisaroita tipahteli pyjamahousuilleni.
Itkeskelyä ja tulevan murehtimista jatkui koko kevään samalla kun äitini maha pullistui. Avasimme äitiyspakkauksen yhdessä ja minä pillitin pikkuruisten värikkäiden vaatekappaleiden äärellä.
En muista, että olisin surrut mitään kovin konkreettista, kuten ulkopuolisuutta tai huomiotta jäämistä. Kai pelkäsin vain epämääräistä muutosta ja kohdun pimeässä kehkeytyvää, tuntematonta oliota.
Mutta kun näin vaaleanpunaisen pikkusiskoni Tyksin läpinäkyvässä laatikkosängyssä ja nuuhkaisin häntä, ei entisellä elämällä ollut enää väliä. Oli kiehtovaa saada uusi komponentti perheemme konstellaatioon. Pienen henkimäisen olennon navasta kasvoi kyllä inha sinertävä koppura, mutta ainakin hän oli lähempänä omaa ikääni kuin vanhempani.
Minun ja siskoni suhde on verrattain yksinkertainen, ehkä jopa tavallistakin mutkattomampi.
Ennen kuin sisko lehahti vanhempiemme rakentamasta pesästä, rakkauteni häntä kohtaan tuntui tulleen automaattisesti, kuin annettuna. Toimittaja ja kirjailija Ida Kukkapuro kirjoittaa teoksessaan Sisaruuksia (S&S, 2025), että tiiviissä ydinperheissä ei ole helppoa sanallistaa kuulumisen kokemusta: ”Kuuluminen perheeseen voi olla niin itsestään selvää, että perhe vain on.”
Niin oli myös siskorakkauteni laita. Pitkään en miettinyt sitä tai osannut edes sanoa, mistä syistä arvostin siskoani – niin vain oli.
Siskon teinivuodet menivät minulta kyllä puoliksi ohi, kun olin parikymppisyyden alkuvuosina keskittynyt bailaamaan ja setvimään romanttisia suhteitani. Vasta kun siskoni muutti omilleen, minulle alkoi valjeta, että hänkin on kokonainen ihminen. Ei vain lapsuudenkotimme kalustoon kuuluva peili tai minun suopea yleisöni.
Koronapandemian alkuvuosina olin yksinäisimmilläni, kun rajoitusten keskellä useampi läheinen ystävä kapseloitui tuoreisiin parisuhteisiinsa. Vietin paljon aikaa perheeni kanssa, mikä tuntui jopa nololta, niin paljon kuin heitä rakastankin. Häpesin sitä, miten en muka onnistunut löytämään ikäistäni seuraa viikonlopuiksi. Toisaalta lähennyimme entisestään siskoni kanssa.
Kaipasin (ja kaipaan) siskoa jatkuvasti, viestittelen hänelle päivittäin ja haaveilen yhteisestä ajasta.
Tajusin rakastuneeni siskoon kevättalvella 2022. Yökyläilimme tiuhemmin ja avauduimme enenevissä määrin deittikokemuksistamme, suruistamme ja krapuloistamme. Meistä oli tullut kuin varkain tasavertaisia. Siihen asti olin ollut siskoni sanoin ”se iso, joka tietää kaiken, jopa vähän kaikkivoipa”.
Tuolloin hehkutin siskoa ja suhdettamme jokaiselle, joka vain jaksoi kuunnella. Olin jakamassa hänestä taas kerran kuvaa Instagramiin, kunnes tajusin, että syyni postaamiselle oli kerska: Katsokaa, kuinka kaunis sisko minulla on!
Kaipasin (ja kaipaan) siskoa jatkuvasti, viestittelen hänelle päivittäin ja haaveilen yhteisestä ajasta. Välillä olen mustasukkainen hänen menoistaan. Muistelen, mitä hän jossakin hetkessä sanoi, mitä vastasin ja miten nauroimme vatsat kramppiin.
Katson yhä uudestaan kuvaamaani videota hänestä pariisilaisen kahvilan pöydässä. Hän juo kermapilven hunnuttamaa kahviaan niin, että kupissa oleva lusikka painuu idiootin näköisesti hänen poskeensa, repeämme molemmat hillittömään nauruun ja kamera hytkyy. Nykyhetkessä hekotan itsekseni muistolle.
Ainut vähänkään erikoisempi asia minun ja siskoni suhteessa on iso ikäeromme. Usein välit sisaruksiin voivat jäädä etäisiksi, mikäli ikäero on kovin suuri. Meitä on päinvastoin sanottu leikillisesti kaksosiksi kymmenen vuoden väliajalla. Pari kertaa olen itsekin nopeasti vilkaissut jotakin valokuvaa ja luullut siskon sivuprofiilia omakseni.
Siskoni on tyypillinen z-sukupolven edustaja: fiksu, kypsä ja valveutunut. Hänellä on vaikeuksia lukea kirjoja loppuun ja soittaa puhelimella, eikä hän ole ollut päivääkään käyttämättä Snapchatia viimeisen kymmenen vuoden aikana.
Ehkä juuri meitä erottavan vuosikymmenen takia olemme välttyneet verisimmiltä draamoilta ja kilvoittelulta. Sisarukset, joilla on pienempi ikäero, todennäköisesti tekevät samoihin aikoihin samoja asioita. Se yhdistää, mutta voi aiheuttaa myös kateutta ja riitelyä. Monet sisarukset ovat samaan aikaan parhaita kavereita ja pahimpia kilpakumppaneita.
Taiteessa ja viihteessä sisarukset usein kilpailevat siekailematta, ovat kateudesta sairaita tai suhde on muuten vinksahtanut. Esimerkiksi Jesse Armstrongin Succession-sarjassa sisarusnelikko tappelee mediamoguli-isän masseista ja rakkaudesta näätämäisin keinoin. Jeffrey Eugenidesin romaanissa Virgin Suicides: Kauniina kuolleet (Otava, 2003) himouskovaisen Lisbonin perheen siskokset tekevät kaikki yhdessä itsemurhan. Oyinkan Braithwaiten Sisareni, sarjamurhaaja -kirjassa (WSOY, 2020) vastuuntuntoinen isosisko auttaa pikkusiskoaan siivoamaan tämän veritöiden jälkiä ja siskosten yhteinen ihastus nostaa kateuden pintaan.
Teini-ikäisenä minäkin simputin siskoani, tölvin ja teetätin hänellä palveluksia. Hän jaksaa edelleen säännöllisesti muistuttaa joistain purkauksistani. Kerran puristin siskolle käsivarteen mustelmat, kun hän oli ensin (väitetysti) vahingossa raapaissut minua polveen. Toisella kertaa usutimme ystäväni kanssa siskoa työntämään muovilusikkaa niin pitkälle kurkkuunsa, että hän yökkäisi.
Siskoni ei omien sanojensa mukaan tuntenut pienenä kateutta juuri lainkaan.
”Kun sä olit se queen of fucking everything, oli enemmän inspiroivaa, että jos jotain siistiä tapahtui, ajattelin, että toi on mullekin saavutettavaa sitten isompana”, hän sanoo nyt.
Viime vuosina sisko on kuulemma hitusen kadehtinut sitä, että olen elänyt villimmän nuoruuden ja ”kokenut enemmän”. Vaikka nautin vanhenemisesta, olen silti samalla vähän kateellinen siskoni elämänvaiheesta, täyteläisestä ihosta ja vartalosta.
Kirjoitin ylös ”syitä jatkaa elämistä”, ja listalla luki: nähdä Japani, pitää kissaa sylissä, saada sisko nauramaan.
Etenkin rakastumiseni alkuaikoina mietin, miten platoninen rakastuminen sisarukseen oikeastaan eroaa romanttisesta ihastuksesta. Molemmissa tapauksissa kohde on paljon ajatuksissa, tämän seuraan kaipaa ja ilmassa voi olla voimakkaita mielihyvän tai mustasukkaisuuden tunteita.
Romanttisesti rakastuessa hormonit ja välittäjäaineet kuitenkin sekoittavat pään. Rakastuminen aktivoi samoja aivoalueita kuin kokaiini. Evoluutiobiologian mukaan kyseessä on vietti, joka saa ihmisen suuntaamaan kaiken energiansa yhteen ihmiseen eli ihastuksen kohteeseen. Tällöin ihmisen perimmäisen, suurimman ja kauneimman tavoitteen – lisääntymisen – todennäköisyys paranee huomattavasti.
Siskoni kanssa tähtäimessä ei tietenkään ollut tuottaa jälkeläisiä. Ehkä siksi rakastuminen ei tuntunut yhtä huumaavalta ja kaiken nielevältä kuin joskus romanttisten rakkauksien kohdalla. Rakkaus siskoa kohtaan ei ole saanut minua alisuorittamaan töissä tai jättämään harrastuksia välistä.
Sen sijaan rakastuminen kannatteli, toi turvaa ja inspiroi. Kirjoitin niihin aikoihin ylös ”syitä jatkaa elämistä” ja listalla luki ainakin: nähdä Japani, pitää kissaa sylissä, saada sisko nauramaan. Hänen naurunsa on lempiasioitani maailmassa.
Yhteiskunnallisesti romanttisen rakkauden paikka palvottuna kruununjalokivenä on alkanut murentua. Käynnissä on ilahduttava, joskin verkkainen, siirtymä pois heteronormatiivisen avioliiton ja ydinperheen perinteisistä tavoitteista ja odotuksista.
Esimerkiksi LGBTQ-yhteisöissä alkunsa saanut ”valitun perheen” käsite tarkoittaa, että ei-biologiset sukulaissuhteet voi itse valita ja luoda. Varsinkin seksuaalivähemmistöihin kuuluville itse kasattu perhe on tuonut turvaa ja kuulumista sekä keskinäistä tukea ja rakkautta.
Ystävyyssuhteet ja storge eli perheeseen tai läheisiin kohdistuva rakkaus ovat myös saaneet ansaitsemaansa tilaa populaarikulttuurissa. Cord Jeffersonin mainiossa satiirisessa draamakomediassa American Fiction (2023) aikuisten sisarusten suhteet kuvataan monitahoisesti ja lämpimästi. Perheen välit eivät ole ongelmattomat, mutta silti, tai juuri siksi uskottavat. Elena Ferranten Napoli-kirjasarjan ystävykset Lila ja Elena kyllä kilpailevat ja kadehtivat toisiaan mutta kuuluvat kiistatta yhteen, ja ystävyys kantaa läpi vuosikymmenten.
Tällaiselle sisällölle on kysyntää, sillä teini-ikäiset ja nuoret aikuiset haluavat tuoreen yhdysvaltalaistutkimuksen mukaan kuluttaa entistä enemmän viihdettä, joka keskittyy seksin ja romantiikan sijaan ystävyyssuhteisiin.
Toisaalta ilmiö heijastelee sitä, että parisuhteet ovat hauraampia kuin ennen. Potentiaalisten kumppanien valikoima vaikuttaa näennäisesti loputtomalta ja suhteiden päättäminen on helpompaa kuin koskaan. Kenties tämän seurauksena platonisten kumppanuuksien, sisarus- ja ystävyyssuhteiden tarve ja arvostus kasvaa.
Platoninen rakastuminen siskoon tai ystävään ei välttämättä ole niin intensiivisen pökerryttävää kuin eroottinen hullaantuminen voi olla. Mutta se on riemullista, vapauttavaa ja kaunista.
Siskon kanssa minulla on täydellinen turva ja lupa olla oma barbaarinen itseni. Edes kaikkien ystävieni seurassa en voi olla ihan niin rennosti ja lapsellisesti kuin hänen kanssaan. Riitelemme todella harvoin, vaikka joskus ärähdän nopeasti ja saatan sanoa rumasti. Siskoni on välillä vaikea ottaa kritiikkiä vastaan, mutta ihailen hänen älyään, taitoaan sanoittaa vaikeita asioita ja vetää rajoja.
Ystävyydestämme tekee poikkeuksellisen jaettu lapsuudenkoti ja vertaistuki. Koska olemme kokeneet samat tapahtumat, voimme ruotia perhedynamiikkoja eri syvyydellä kuin ei-biologisten ystävieni kanssa.
Myös menetykset, kuten väistämättä koittava vanhempiemme kuolema, on ehkä pikkuriikkisen helpompi kohdata, kun joku toinen tietää tasan tarkkaan, mille kaikelle sanotaan hyvästit.
En haaveile omista lapsista tai välttämättä edes loppuelämän kumppanuudesta, mutta minussa on paljon auntie-energiaa (eri asia kuin tätienergia!) sekä ripaus faijaa. Olen mielelläni turvallinen aikuinen muiden lapsille. Siskoni taas odottaa uteliaisuudella, ”millasta meillä ois yhes hengaa”, jos hänellä joskus on lapsi.
Siinäpä lisää syitä jatkaa elämistä.
Juttua varten on haastateltu Turun yliopiston sosiaalitieteiden professori Antti O. Tanskasta.
