Ystäväni haki hiljattain osa-aikatöitä eräästä urheilutarvikemyymälästä. Hakuun kuului muun muassa 60-kohtainen persoonallisuustesti, jossa arvioitiin hakijan soveltuvuutta jalkapallojen kauppaamiseen sekä jumppatrikoiden hyllyttämiseen. Oletko arkkitehti, visionääri vai fasilitoija? Parhaat hakijat saattoivat päästä puolen tunnin haastatteluun vakuuttamaan HR-ammattilaisia omasta tottelevaisuudestaan ja joustavuudestaan.
Keväällä moni nuori ja opiskelija hakee töitä. Osa lukee netistä loputtomilta tuntuvia työhakemusoppaita, toiset käyvät jopa sparraamassa omaa ansioluetteloaan ammattilaisen avulla. Työtä on kuitenkin juuri nyt todella vaikea saada. Pelkästään Lidlille on hakenut täksi kesäksi yhteensä yli 25 000 ihmistä, vaikka paikkoja on vain tuhat.
Kun työttömiä on moninkertaisesti enemmän kuin avoimia työpaikkoja, moni joutuu pettymään. Kelan tehtävään hakeneelle opiskelukaverille voi kuittailla vitsillä, johon on naamioitu aimo annos pelkoa omasta tulevaisuudesta ja mahdollisuuksista työllistyä. Ei enää riitä, että työnhakija on (tupla)maisteri ja motivoitunut. Korkeakouluharjoitteluunkin usein vaaditaan tai ainakin ”arvostetaan” aiempaa kokemusta alan töistä.
Lääkkeeksi tarjotaan kokonaisen markkinan verran erilaisia tapoja kartuttaa työnhakutaitoja. Oppilaitoksilta ja erilaisilta yksityisiltä tahoilta löytyy urapalveluja, työnhakuoppaita, video-CV-vinkkejä, asiantuntijataitokursseja, alumnien uratarinoita, LinkedIn-yhteyksiä ja STAR-malleja (Situation, Task, Action, Result).
Jokainen taloustieteen peruskurssin käynyt tietää, että täystyöllisyyden mahdollisuus kansantalouden näkökulmasta on tuhkattu ja haudattu viimeistään Kekkosen maallisen matkan päättymisen aikoihin. Silti poliittinen keskustelu keskittyy yhä Suomen talouskasvun edellytysten pohtimiseen ja sitä kautta työpaikkojen lisäämiseen. Hallituskin tavoittelee korkeakoulutettujen määrän lisäämistä, vaikka monilla aloilla avoimia työpaikkoja ei ole nytkään tarpeeksi.
Ensiksi Suomessa pitäisikin tunnustaa, että kaikille Suomessa asuville ei tule riittämään töitä. Epäsäännölliset ja osa-aikaiset työsuhteet, jotka eivät yksinään takaa toimeentuloa, ovat yleistymässä. Kilpailu etenkin supistuvan julkisen puolen työpaikoista tulee kiristymään yhä entisestään, jos korkeakoulutettujen määrä suhteessa niihin kasvaa. Samanlaista elintason tasaista nousua kuin sotien jälkeisellä 1900-luvulla on tuskin odotettavissa. Fossiilitalouden ja rajallisten luonnonvarojen ristiriita näkyy päivä päivältä enemmän, eikä pelkästään kännykän ruudulta.
Jos uskoo uusliberalismia, jokainen voi kehittää itseään voittaakseen yhä kiristyvän kilpailun työpaikoista. Kilpailu kuitenkin tarkoittaa aina sitä, että joku voittaa ja joku häviää. Kaikki eivät halua kilpailla pelkästään peruselintason saavuttamiseksi. Onko tulevaisuuden Suomessa paikkaa niille, jotka häviävät?
Jos tulevaisuuden haasteisiin halutaan vastata, tarvitaan uudenlaista poliittista mielikuvitusta. Mahdollisimman hyvä työllisyystilanne on toki hieno tavoite. Yhteiskuntaa täytyy kuitenkin jatkossa rakentaa tiedostaen, että kaikille ei ole mahdollista mennä töihin. Eikä se johdu yksilöiden kelvottomuudesta tai kurittomuudesta.
Simo Hilska
Poliittisen historian maisteriopiskelija
Helsingin yliopisto
