Oletteko menossa kohti Pärnua, kysymme Tallinnan-lautan autokannelle laskeutuvilta ihmisiltä kerta toisensa perään. On torstai 26. syyskuuta, kello on kymmenen aamulla. Suomalaiset matkustajat ovat tulleet vain kääntymään ja palaavat tuliaisostosten jälkeen Helsinkiin. Juuri ennen kuin laiva saapuu satamaan, meitä onnistaa.
Virolainen Merlin on juuri saanut ajokortin ja kysyy, haittaako se meitä. Ei haittaa.
Nousemme mustan Opelin kyytiin ja odotamme, että pääsemme ajamaan ulos laivasta. Merlin on matkalla kotiin Tihemetsaan lähelle Pärnua. Puhumme suomea, sillä Merlin osaa sitä paremmin kuin englantia.
Jännittää, Merlin sanoo, kun kaarramme sateiselle satama-alueelle. Meitäkin, mutta ei vain hänen ajotaitonsa takia. Matka on alkanut.
Olemme pakanneet reppuihin lämpimiä ja sateenpitäviä vaatteita, vihkot ja kamerat. Parin ensimmäisen päivän kylttejä varten meillä on aamulla lähi-Alepasta haettu banaanilaatikko.
Aiomme liftata pitkin Via Balticaa eli Eurooppatie 67:ää. Tavoite on päästä Prahaan, joka on 1 673 kilometriä pitkän ja viisi valtiota halkovan tien päätepiste. Meillä on yhdeksän päivää aikaa.
Idea syntyi seikkailunhalusta. Olimme molemmat rahattomia ja kyllästyneitä arkeemme, ja kesällä Suomessa liftatessa olimme jääneet koukkuun adrenaliiniryöppyyn. Koskaan ei tiedä, kuinka nopeasti tien varresta pääsee pois ja kenen kyydissä. Kun kyyti vihdoin saapuu, onnistumisen tunne on valtava. Sitä ei bussi- tai junalippuja ostamalla saa.
Hyvistä kokemuksistamme huolimatta liftaaminen on herättänyt lähipiirissämme epäilyjä. Vanhempamme, joille liftaaminen oli 80-luvulla yksi matkatapa muiden joukossa, vaativat nyt, että jaamme kännykän sijaintia ympäri vuorokauden. Kämppis pelkää, että palaamme kotiin ilman munuaisia – jos palaamme.
Liftaamisen pitäisi kuitenkin olla nykypäivänä turvallisempaa kuin koskaan. Käden ulottuvilla on jatkuvasti älypuhelin, josta näemme sijaintimme ja jolla voimme tarvittaessa soittaa apua. Ja mikä tärkeintä, olemme liikkeellä kahdestaan.
Oikeastaan meitä pelottaa lähinnä, että kalliit kameramme varastetaan. Sen varalta olemme nostaneet matkatavaravakuutuksen korvaussummaa vielä lähtöä edeltävänä iltana.
Tallinnan keskustassa valistamme läheltä piti -tilanteen jälkeen Merliniä, että suojatien eteen on pysähdyttävä, jos viereinenkin auto on pysähtynyt. Hän on yllättynyt.
Merlin kertoo ottaneensa meidät kyytiin, koska halusi henkistä tukea ajomatkalle. Suomessa olemme oppineet, että liftatessa pitää jaksaa kannatella keskustelua, mutta Merlin ei ole puhelias. Opimme me jotain: hän on 32-vuotias ja työskentelee varastossa Keravalla. Hänellä on virolainen, Suomessa asuva poikaystävä.
Merlin ei halua kertoa sukunimeään, kuulemma jottei poikaystävä löydä artikkelia ja paheksu sitä, että hän on ottanut tuntemattomia kyytiin.
Olemme heränneet kuudelta aamulla ehtiäksemme laivaan. Suljemme silmämme vain hetkeksi, mutta yhtäkkiä yli tunti on kulunut. Merlin ei onneksi ole vielä ajanut kolaria, vaikka tie hyökyy sadevettä.
Merlin jättää meidät tienposkeen lähellä Pärnua. Ostamme tienvarsikahvilasta ranskalaiset ja kaalisalaatin. Sitten nostamme juuri askartelemamme Riika-kyltin.
Ehdimme pohtia, millaisesta kyydistä kieltäytyisimme. Tärkeintä olisi arvioida, onko kuski selvin päin. Päätämme luottaa vaistoihimme.
Puolen tunnin kuluttua ensimmäinen auto jarruttaa. Slavik Nikolajevs on hänkin matkalla pois Suomesta. Hän työskentelee rakennustyömaalla Helsingissä, viikon tai muutaman kerrallaan. Välissä hän palaa kotiinsa Latviaan.
Keski-ikäinen Nikolajevs ajaa hienolla autolla ja on pukeutunut siististi. Hän kertoo ottavansa usein liftareita kyytiin. Ehkä siksi, että hän liftasi itse nuorena paljon. Sen jälkeen on alttiimpi jakamaan hyvää eteenpäin.
Nikolajevs puhuu äidinkielenään venäjää, englantia vähemmän. Yritämme kysyä englanniksi, ajatteleeko hän liftaamisen vähentyneen, ja hän kohauttaa olkiaan. Kyllä liftareita näkyy aina silloin tällöin, hän sanoo.
Kun pysähdymme huoltoaseman pihaan, otamme hetken pohdinnan jälkeen kameramme vessaseuraksi – kaiken varalta. Palatessamme Nikolajevs puhuu kännykkäänsä malttamattoman näköisenä, sätkä suussaan.
Päivä 2: Riika
Riian hostellissa on vaneriset kapselisängyt ja satavuotiaan kivitalon tuoksu. Kukaan ei juttele meille. Aamulla kuljemme taajamaan kaksikaistaisen tien pientareelle ja nostamme peukalot pystyyn. Suuntana on Kaunas, Liettuan toiseksi suurin kaupunki.
Huudamme ilosta, kun auto pysähtyy tienposkeen vain muutaman minuutin odottelun jälkeen. Pääsemme parikymppisten Endija Filipovan ja Davis Kalninsin kyydissä heidän kotikyläänsä Iecavaan noin tunnin päähän Riiasta. He ajavat väliä lähes päivittäin, sillä Filipova opiskelee kauppatieteitä yliopistossa ja Kalnins työskentelee lentokentällä.
Iecavassa meitä onnistaa jälleen nopeasti. Liettualainen Greta Vitone raivaa takapenkille tilaa ja survoo takaluukkuun tavaraa. Näemme lastenistuimen ja tiedustelemme, onko kyydissä myös lapsi. Mutta ei, emme saa taaperoa viihdyttäjäksemme.
Kolmikymppiset Greta Vitone ja Karolis Vitonis ovat ensimmäiset, joiden kanssa keskustelu ei hyydy. He puhuvat hyvää englantia, ovat molemmat matkustelleet ja asuneet vuosia Maltalla ennen lapsensa syntymää.
Olemme valkoisia, joten kukaan ei kyseenalaista, miksi vaellamme tienreunoja ja liikumme liftaten.
Pariskunta yllättyy matkamme tarkoituksesta. Molemmilla on kokemusta liftaamisesta, mutta vain kotimaassaan. Vitonis arvelee, että liftaaminen on turvallisempaa tutussa maassa.
”Silloin ruumiit on helpompi löytää”, Karolis Vitonis sanoo ja vinkkaa silmää.
Kuulemme, että Kaunasilla on ”vähän sellainen maine”. Kun Vitonis huomaa ilmeemme, hän tarkentaa sen olevan jo historiaa. Pariskunta ottaa usein liftareita kyytiin, eikä mitään ongelmia ole ollut.
Greta Vitonen mielestä liftaaminen on nuorempien puuhaa. Kun on ikää, usein on myös rahaa, ja on helppo matkustaa mukavasti. Paikoissa pitää olla sovitusti, etenkin nyt lapsen saamisen jälkeen. Lapselle ei voi sanoa, että äiti on ehkä kotona perjantaina, mutta ehkä vasta maanantaina.
Puhumme myös vakavampia: sodasta, Venäjästä, Natosta, Kaliningradista aivan kyljessä. Suomenkin historiaa pariskunta tuntee, ja Karolis Vitonis on juuri lukenut kirjan suomalaisesta tarkka-ampujasta Simo Häyhästä.
”Liettuaa ei enää olisi, jos emme olisi Natossa”, Vitonis sanoo.
Jäsenyys jakaa liettualaisten mielipiteitä. Moni ajattelee, ettei suurta Natoa kiinnosta pienen Liettuan tulevaisuus, kuskit kuvaavat.
Vitone ja Vitonis ajavat lopulta ohi oman käännöksensä, jotta me pääsemme hyvälle bussipysäkille. Sanomme hyvästit haikeina ja jäämme odottamaan.
Tien toisella puolella avautuu suuri hamppupelto, toisella nousee hautausmaa kappeleineen. On lämmin, auringonpaisteessa pärjää hihattomalla.
Alle puolen tunnin päästä viereemme pysähtyy parikymppinen Rytis Chmelevskas. Hän on ajamassa mummolaansa Ramygalaan, 20 kilometriä oikeaan suuntaan. Chmelevskas kertoo nähneensä juuri ennen meitä toisen liftaajan mutta ei halunnut ottaa yksin kulkevaa miestä kyytiinsä.
Moni tapaamistamme kuskeista on sanonut, ettei ottaisi kyytiinsä ketä tahansa. Erityisesti miehet epäilyttävät: yksin matkustavat, mutta myös kaksikot, ryhmistä puhumattakaan. Meitä selvästi auttaa matkassa, että toinen meistä on nainen.
Naiseus on liftatessa paradoksaalista. Sen ansiosta kyytejä saa helpommin, mutta riskejä on myös enemmän. Naisena ja miehenä yhdessä matkustaminen lienee helpoin ja turvallisin tapa saada kyytejä.
Myös ulkonäkö tuo meille turvaa. Olemme valkoisia, joten kukaan ei kyseenalaista, miksi vaellamme tienreunoja ja liikumme liftaten. Mahdumme normeihin ja näytämme vaurailta ja siisteiltä. Meillä on pastelliväriset tuuliasut ja villapaidat, sillä haluamme viestiä vaatteillamme, että olemme kilttejä ja vaarattomia. Parivaljakkomme miehellä on päässään söpö kissapipo.
Meillä ei ole yhteistä kieltä, joten keskustelemme Google-kääntäjän avulla.
Ramygalassa jatkamme matkaa Kaunasiin liettualaisen Ramunas Kynasin autossa.
Kynas on puhelias. Hän kertoo, että kun hän oli lapsi ja Liettua vielä osa Neuvostoliittoa, hänen perheensä otti erään liftaajan kyytiin. Kun kyytiläinen lopulta lähti, pamautti hän Ladan oven kiinni niin lujaa, että ikkuna hajosi sirpaleiksi. Uutta lasia ei noin vain ollut saatavilla, ja autolla ajettiin pitkään tuuli korvissa vinkuen.
”Vihaan Via Balticaa”, Kynas julistaa nyt. Hänen mukaansa tie on tylsä, puuduttava ja huonossa kunnossa. Me taas emme meinaa saada tarpeeksemme aavoista pelloista ja neuvostotunnelmaisista pikkukylistä.
Päivä 3: Kaunas
Epätoivo valuu ensimmäistä kertaa mieliin seuraavana aamuna, kun seisomme nelikaistaisen moottoritien vierellä ja rekkojen ilmavirta on kaataa meidät ojaan. Toiselle on pakko huutaa tien jylinän yli. Varsovaan on neljänsadan kilometrin ajomatka, lähes viisi tuntia.
Peräännymme huoltoasemalle ja tilaamme lohduksemme mozzarellatikkuja. Joku nauraa meille, kun väritämme tussilla pöydän ääressä Warsaw-tekstiä kylttiimme.
Huoltoaseman suulla tapaamme Ivan Zvarychin, noin kuusikymppisen ukrainalaisen autokauppiaan.
Meillä ei ole yhteistä kieltä, joten keskustelemme Google-kääntäjän avulla. Zvarych on hakenut norjalaisen auton liettualaiselta kumppaniltaan ja ajaa sen vielä samana päivänä Itä-Puolan Lubliniin. Reitti kulkee Varsovan läpi.
Zarych innostuu kertomaan elämästään. Näemme kuvia kodista, vaimosta, koirasta, pojasta ja pojan puolisosta. Kuskimme on kova sienestäjä: hän näyttää kuvia, joissa auton peräkontti pursuaa tatteja. Zvarych hymyilee leveästi, vilkaisee meitä tuon tuosta taustapeilistä ja odottaa reaktioita. Kaivamme esiin kuvan omasta alkusyksyn sienisaaliistamme ja hän riemastuu.
Liettuan ja Puolan rajalla ohitamme muutaman pakettiauton, jotka kuljettavat avustustavaraa Ukrainaan. Ikkunoiden läpi näkee, että pakut ovat täynnä kasseja ja paketteja, takalaseja vasten on teipattu punainen risti tai Ukrainan lippu. Yhdellä pakuista on Suomen rekisterikilvet, toisella Norjan.
Zvarych näyttää videon, mutta tällä kertaa iloisen Miki-koiran haukun sijasta videolta kuuluu öinen ilmahälytys Zvarychin kotikaupungissa. Parikymppinen poika ei ole joutunut sotaan, mutta veli on. Autokauppiaana Zvarych on hoitanut rintamalle myös auton, josta tietysti löytyy kuva.
Kun sota alkoi, Zvarych pelkäsi ilmahälytyksiä. Nyt kaikkeen on tottunut. Kotona, pienessä kaupungissa luoteisessa Ukrainassa on toistaiseksi turvallista asua. Kun kerromme kääntäjällä olevamme pahoillamme ukrainalaisten puolesta Zvarych kohauttaa jälleen olkapäitään ja vastaa ukrainaksi jotain, josta ymmärrämme vain sanan ”Finlandia”.
Päivät 4 ja 5: Varsova
Vietämme Varsovassa kaksi yötä. On hyytävän kylmä, ja puemme kaikki vaatteemme kerroksiksi. Harhailemme kaduilla ja käymme puolankielisessä joogassa venyttelemässä takapenkillä istumisesta puutuneita takalistojamme.
Viimeisenä iltana Airbnb:n sängyssä kännykän kelmeässä valossa puhumme siitä, että nyt jännittää. Puolan valtavat moottoritiet pelottavat, eikä niiden varrella ole bussipysäkkejä, huoltoasemia vain. Niillekin on vaikea päästä. Välimatkat ovat pitkiä, joten paikka on valittava tarkoin, jottei koko päivä mene hukkaan.
Lopulta emme ehdi seistä huoltoaseman pihassa viittäkään minuuttia, kun nelikymppinen Karolina poimii meidät kyytiinsä. Hän on ajamassa suoraan neljän tunnin päähän Wrocławiin. Se on paljon enemmän kuin uskalsimme toivoa.
Esittelemme itsemme, mutta kuskimme vain nyökkää ja laittaa kuulokkeet korville. Hän tuntuu tarjoavan kyydin velvollisuudentunnosta, mutta se ei haittaa. Mekin olemme väsyneitä, joten kaivamme kuulokkeet ja vaivumme tunneiksi ajatuksiimme.
Päivä 6: Wrocław
Aamulla emme halua matkustaa kahta tuntia liftauspaikalle, joten kokeilemme onneamme taajamassa. Asetumme pienelle nurmikolle evästauolle ja nostamme ilmaan Prague-kyltin. Osa ohi ajavista ihmisistä hymyilee vilpittömästi, osa säälinkare silmissään. Moni puistelee päätään tai osoittaa sormella alaspäin. Päättelemme sen tarkoittavan, että he ajavat vain johonkin lähelle.
Tunnin odottelun jälkeen matkustamme linja-autolla kaupungin laidalle ostoshelvetin pihamaalle. Olemme etsineet kartalta moottoritien varrelta huoltoaseman, mutta näemme nyt, että sinne päästäksemme meidän täytyy kiertää kilometritolkulla korkeaa metalliaitaa.
Ehdimme taapertaa aidan viertä vain muutaman minuutin, kun eteemme ilmestyy ihmeeltä tuntuva näky: aitaan on tehty ihmisen mentävä reikä, portti suorastaan. Eivätkä yllätykset pääty siihen. Kun huoltoaseman pihassa kyykistymme laskemaan reppumme törmäysaidan viereen, on aita täynnä tekstiä. ”Kaunas → Santiago de Compostela”, ”Rzeszów → Woodstock 2024”. Olemme oikealla reitillä!
Saamme kyydin kylään, joka on kartan mukaan suorimman reitin varrella. Vasta takapenkillä luemme netistä varoituksia siitä, että Puolan ja Tšekin rajaa ylittäessä liftaajan tulee varoa hiljaisempia reittejä, sillä niiltä ei välttämättä saa kyytiä. Liian myöhäistä.
Seisomme huoltoaseman pihassa tunnin, sitten toisen. Taivas peltojen yllä repeää ja käärimme sadeviittoja reppujemme ylle. Kinastelemme siitä, missä olisi paras paikka seistä. Vaihtelemme kylttejä, välillä Prahaan, välillä Lubawkaan, kylään maiden rajalla. Kerran joku pysähtyy, mutta suunta on väärä. Toinen auto ei tarjoa kyytiä, neuvoo vain meitä asettumaan tien toisella puolella olevan huoltoaseman pihaan.
Kun tunnit kuluvat ja hämärä lähestyy, alamme ymmärtää, että kyytiä ei välttämättä tule. Kännykkä ei pitkään aikaan ole liikkunut sijaintia jakavassa sovelluksessa, ja lukitusnäyttö täyttyy äidin huolestuneista viesteistä.
Onneksi toinen huoltoasemista vaikuttaa olevan auki läpi yön. Voimme tarvittaessa katsoa Netflixiä puhelimelta ja lämmitellä. On parempi keskittyä siihen kuin ajatella, että olemme keskellä maaseutua vieraassa maassa.
Olemme ennen matkaan lähtöä sopineet, että emme liftaisi pimeällä. Kuskit eivät ensinnäkään huomaisi meitä, mutta suurempi syy on, että jos jotain ikävää sattuisi, apua olisi helpommin saatavilla päiväsaikaan. Neljän tunnin odottamisen jälkeen vitsailemme kuitenkin, että rima hyvälle kuskille on matalalla.
Kun reppujamme nostetaan pakun perälle, käymme nopeasti suomeksi keskustelun, uskallammeko nousta kyytiin.
Äkkiä auto hidastaa ja kuski vinkkaa meille kädellä. Andrew ja Roksana Andrzej ovat matkalla kotiinsa Lubawkaan. Kaiken lisäksi he vaikuttavat aivan turvallisilta ja tasapainoisilta.
Andrew’lla on yllättävä yhteys Suomeen. Hän työskentelee Tšekin hiihtomaajoukkueen kanssa ja viettää talvisin kahdesta kolmeen viikkoa pohjoisessa. Hänen lempipaikkansa on Muonio.
Matkan aikana pimeä laskee ja pellot vaihtuvat matalaksi vuoristoksi. Andrzejit ajavat meidät pienen majatalon pihaan asti.
Päivä 7: Lubawka
Aamulla Lubawkassa sataa ja lämpöä on yhdeksän astetta. Vaikka olemme harhautuneet kauas todellisesta E67-tiestä, ei meidän tarvitse seistä kylänraitilla pitkään ennen kuin valkoinen paku jarruttaa.
Etupenkillä poltetaan tupakkaa, ulos tunkee voimakas viinan haju ja lattialla on kasapäin tyhjiä kaljatölkkejä. Sisällä neljä meitä huomattavasti vanhempaa miestä tekee tilaa. Kun reppujamme nostetaan pakun perälle, käymme nopeasti suomeksi keskustelun, uskallammeko nousta kyytiin.
Kuski vaikuttaa viinan hajusta huolimatta selväpäiseltä. Toisaalta jos tunnelma kääntyy ikäväksi, olemme alakynnessä. Mutta joukko on ajamassa Prahan läpi, joten pakkaamme itsemme ja kameramme keskipenkeille.
Autossa on kolme Vasylia. Kaksi heistä on veljeksiä, yksi heidän naapurinsa. Takapenkillä istuu serkku Duma. He ovat ukrainalaisia mutta asuvat Puolassa ja ovat matkalla töihin Saksaan. Jaamme muutaman sanan englanniksi, osaamme puolin toisin muutaman sanan saksaa ja puolaa. Turvaudumme Google-kääntäjään.
Kumpuileva maaseutu vaihtuu moottoritieksi pian Tšekin rajan jälkeen. Pysähdymme huoltoasemalle ja joukko ryhtyy kuivaamaan pihapöytää talouspaperilla. Autosta kannetaan evästä: vehnäleipää, kanankoipia, sinappia ja tomaatteja. Meitä kannustetaan syömään niin paljon kuin haluamme. Yksi Vasyleista pyytää anteeksi, että näin he ovat tottuneet elämään.
Meille ei kuitenkaan kukaan ole aiemmin tarjonnut lounasta. Omatunto nakertaa, sillä tämä joukko oli ensimmäinen, jonka kyydistä teki mieli kieltäytyä.
On vaikea keksiä muita tilanteita, joissa tuntemattomat auttaisivat toisiaan yhtä pyyteettömästi. Ajattelimme etukäteen, että liftareita kyytiin ottavat haluaisivat vastineeksi jotakin – edes juttuseuraa. Mutta matkallamme moni ei ole halunnut juuri jutella. Suurin osa vain haluaa auttaa.
Praha, Via Baltican päätepiste, on jo lähellä. Ennen kuin nousemme autoon, eräs miehistä kaivaa hienovaraisen viinapullon takkinsa liepeestä ja se kiertää pienen ringin ympäri. Meille tai kuskille ei tarjota.
Etupenkillä Vasyl sytyttää tupakan ja varistaa tuhkia ikkunan raosta maantielle. Haju tunkeutuu taakse ja saa himoitsemaan sauhuja. Radiosta pauhaa ukrainankielinen biisi, jossa on voimakas basso.
Kielimuuri harmittaa meitä kaikkia. Keskustelu on hidasta, paljon häviää kahden kielen väliin.
Eräs miehistä utelee, miten päädyimme tänne asti ilman autoa. Kerromme, että halusimme seikkailun. Onnistuitteko, hän kysyy.
Jäämme kyydistä parinkymmenen kilometrin päässä Prahan keskustasta. Kiittelemme vuolaasti, djakuju, kuten he meille opettavat. Otamme muutaman yhteiskuvan. Emme malta lakata hymyilemästä, ja hymyilemme vielä kauan sen jälkeenkin, kun ukrainalaisten paku on kadonnut näköpiiristä.
10 VINKKIÄ LIFTAUKSEEN
1. Kaverin kanssa liftaaminen on turvallisempaa ja usein hauskempaa.
2. Tee kyltit paksulla tussilla ja isoin kirjaimin, mieluiten ruskealle pahville.
3. Liftaa vain paikoissa, joihin autot voivat turvallisesti pysähtyä. Monissa maissa, myös Suomessa, jalankulku moottoritiellä on kielletty.
4. Seiso vähän matkan päässä pysähdyspaikasta, jotta kuskilla on aikaa reagoida.
5. Suosi huoltoasemia, bussipysäkkejä ja isoja teitä. Muista myös Hitchwiki-sivusto.
6. Kuuntele auton tunnelmaa. Juttele, jos kuski kaipaa juttuseuraa ja kunnioita, jos hän haluaa ajaa hiljaisuudessa.
7. Pakkaa pieni laukku arvotavaroille ja pidä se lähelläsi autossa, ei takakontissa.
8. Kaverin kanssa reissatessa autossa voi nukkua vuorotellen.
9. Älä liftaa pimeällä, nouse päihtyneen kuskin autoon tai ota muita turhia riskejä. Kyytejä kyllä tulee.
10. Älä suunnittele liikaa. Liftaamalla voit päätyä vaikka minne!
