Ihan haastattelun alkuun Tapio Viinikangas kysyy, millainen ennakkokäsitys minulle on muodostunut hänestä. Kysymyksen sävy on utelias, mutta sen suoruus silti vähän yllättää. Emme ole vielä ehtineet edes istua alas töölöläiskaksion keittiönpöydän ääreen.
Tiedän toki, että Viinikangas on viulisti, näyttelee, tekee somea ja opiskelee Sibelius-Akatemiassa. Vastaan rehellisesti, etten ole muodostanut taustatyön perusteella vahvoja ennakko-oletuksia.
Mitä pidempään vietän Viinikankaan kanssa aikaa, sitä voimakkaammaksi kasvaa tunne siitä, että kysymys heijastelee häntä aika osuvasti. Hän pohtii paljon, minkälaisen kuvan antaa itsestään.
”Mua kiehtoo se, että asiat voidaan paketoida hirveän erilaisilla tavoilla. Mä haluan tietynlaisen mielikuvan, joka ihmisellä tulee, kun se näkee mut.”
Somen puolella paketti on värikäs, kantaaottava, räväkkäkin. Kasvotusten Viinikangas puolestaan nojaa kiireettömyyteen ja läsnäoloon.
Ajatus välittyy Viinikankaan asunnosta. Korkeassa huoneessa venyttelee vaniljaisen huonetuoksun ja vastakeitetyn kardemummakahvin utu. Huone on sisustettu pinterestmäisen harkitusti mutta sillä tavalla taiten, että tunnelma on samaan aikaan kotoisa ja persoonallinen. Vihreässä kakluunissa palaa kynttilöitä, seinällä on Viinikankaan mummun maalaamia tauluja. Sähköpianon päällä makaa kyljellään pikkuruinen lapsenviulu ilman kieliä ja leukatukea.
”Se on vain koriste. Haluaisin sanoa, että olen itse soittanut tuota joskus, mutta en mä kyllä ole”, Viinikangas sanoo.
Kulttuurikodeissa lapsi saa tavallisesti soittimen käteensä viidenteen ikävuoteen mennessä, ja moni nykyinen ammattiviulisti on soittanut kolmevuotiaasta. Viinikangas oli kahdeksan, siis oikeastaan jo aika vanha.
Viululla on pirullisen soittimen maine. Alkuun pitää oppia pitämään jousta sormien varassa niin, että ote on samaan aikaan vahva ja joustava. Kun painaa toisen käden sormia kieliä vasten, pienikin epävarmuus kuuluu äänessä. Sietokykyä vaaditaan sekä viulistilta että lähiympäristöltä, sillä kirskunta, natina ja jatkuva hienoinen epävire katoavat soinnista ensimmäistä kertaa usein vasta parin vuoden päästä.
Viinikangas huomasi lapsena nopeasti olevansa viulunsoitossa hyvä. Hän oli parhaimpien soittajien joukossa arvostetulla ja tiukalla opettajalla. Soittaminen oli hauskaa, ja hän nautti esiintymisestä. Siitä sai myös aikuisilta kehuja.
”Se oli hirveän kivaa, että kaikki tuli aina esiintymisten jälkeen sanomaan, että voi kun sä soitat niin hyvin ja ai että mitä kaikkea susta vielä tulee, ja voi että ihanaa kun sä olet niin nuori vielä, että katopa kun sä olet tän ja tän ikäinen, että missä sä oot sitten”, Viinikangas sanoo tätimäisesti huokaillen.
Vaikka musiikki on taideharrastus, klassisen soittimen opettelu tiivistyy usein lopulta samojen sävelkulkujen hinkkaamiseen, jolla pyritään pääsemään mahdollisimman puhtaaseen suoritukseen.
Viinikankaalle viulunsoitto hahmottui suoraviivaisena janana asioita, joista jokainen johti aina tiettyyn, parempaan tulokseen. Hän kuvaa sitä ensin huippu-urheilijan treenaamiseksi mutta sanookin sitten, että vertaus on ehkä vähän liioiteltu.
Sivullisesta se ei kuulosta kovin kaukaa haetulta. Viinikangas kertoo käyttäneensä viulunsoittoon lähes kaiken vapaa-aikansa jo 11-vuotiaana. Hän tarttui soittimeen, kun pääsi koulusta kotiin, ja soitti monta tuntia. Viikon kestävillä mestarikursseilla ja musiikkileireillä soittoa kertyi jopa yhdeksän tuntia päivässä.
Kun tuli aika hakea yliopisto-opintoihin Sibelius-Akatemiaan, Viinikangas mietti, halusiko hän todella soittaa viulua omasta tahdostaan vai saadakseen hyväksyntää.
Harjoittelumäärä on varsin tavanomainen, jos viulusta haluaa ammatin. Kun saavuttaa hyvän soittotaidon, pelkkä ylläpito vaatii toistoja ja kehitys on entistä vaikeampaa. Jos opettajan vaatimustaso on kova, soittaminen voi muuttua ahdistavaksi. Tyypillinen tarina on, että teini-iässä elämään löytyy yhtäkkiä muutakin ja viulu hylätään kokonaan. Välillä kuulee puhuttavan ”viulutraumasta”.
Viinikangas jatkoi, kun moni muu lopetti, mutta voi henkisesti huonosti kovimman harjoittelun vuosina. Sosiaalisessa mediassa hän on kertonut sairastuneensa syömishäiriöön, äärimmäiseen kehon kontrollointiin.
”Soittamisesta tuli moneksi vuodeksi pakkomielle”, Viinikangas sanoo.
Lukiosta löytyi musiikkiteatteriharrastus, joka rentoutti ajattelua ja sai hahmottamaan, että musiikissa on muitakin tapoja esiintyä. Kun tuli aika hakea yliopisto-opintoihin Sibelius-Akatemiaan, Viinikangas mietti, halusiko hän todella soittaa viulua omasta tahdostaan vai saadakseen hyväksyntää.
”Sitä, mikä oli omaa sisäsyntyistä motivaatiota ja mikä ulkoista, oli lopulta hirveän vaikea itse hahmottaa, koska harjoittelu oli ollut niin ankaraa.”
Viinikangas halusi edelleen soittaa, mutta hän päätti valita hakukohteekseen musiikkikasvatuksen, arkikielessä mukan, eikä viulun solistilinjaa. Mukalta valmistutaan ensisijaisesti musiikin aineopettajaksi peruskouluun ja lukioon, mutta koulutus antaa valmiuksia myös esimerkiksi muusikoksi, tutkijaksi tai muihin musiikkipedagogisiin töihin.
Päätös on jälkeenpäin tuntunut Viinikankaalle oikealta, sillä opintoja on ollut mahdollista valita laajemmalla spektrillä.
”Mukalla olen kokenut, että myös kritiikkiä opetusta tai vanhoja rakenteita kohtaan siedetään paremmin kuin muualla. Ilmapiiri on tosi keskusteleva.”
Välillä Viinikangas törmää stereotypiaan siitä, että mukalla opiskelevat eivät opiskelisi musiikkia yhtä tosissaan kuin muut. Se näkyy hänen mukaansa myös kurssirakenteessa. Muka-opiskelijoille tarjotaan esimerkiksi vähemmän säestystunteja ja soittotunteja kuin solistilinjan opiskelijoille, vaikka kummassakin ohjelmassa on mahdollista suorittaa samat instrumentin tasosuoritukset. Toisin sanoen samaa tutkintokonserttia varten toiset opiskelijat saavat eri määrän opetusta ja tukea kuin toiset.
”Totta kai mukalla käytetään aikaa myös muihin asioihin ja vuorokaudessa on tietty määrä tunteja. Mutta musta on hassua, että sanotaan, että voit nyt soittaa tätä viulua, mutta sitten kumminkin pitää hoitaa kaikki järjestelyt ja nähdä tosi paljon enemmän vaivaa itse.”
Kun Viinikangas innostuu selittämään, hän alkaa elehtiä käsillään koko käsivarren mitalta. Olkavarret nousevat, mutta hartiat jäävät alas ja kaula venyy pitkänä. Vaikka hän kannattelee käsiään, käsivarret ovat muuten rennot, vähän kuin balettitanssijalla tai marionettinukella. Jos ei muuten tunnistaisi häntä viulistiksi, sen tietäisi viimeistään leukaperän alla olevasta hiertymästä, tuttavallisemmin viulufritsusta. Iho kuluu leukatuen kohdalta, kun harjoittelee paljon.
”Lahjakkaaksi kutsumisesta tulee olo, että mä vaan ilmaannun tänne ja rimpsauttelen tästä nyt teille esityksen ilman, että mun tarvitsisi nähdä siihen vaivaa.”
Kysyn, miten harjoittelu vaikuttaa fysiikkaan. Aika vähän nykyään, Viinikangas sanoo. Hän opiskelee nyt myös musiikkiteatteria avoimessa yliopistossa osana maisteriopintojaan. Opintoihin kuuluu muun muassa tanssia ja näyttelijäntyötä. Aika jakautuu niin monen asian välillä, että kehoa tulee käytettyä monipuolisemmin. Viulun harjoittelu on kausittaista.
”Tällä hetkellä saatan treenata vaikka vaan tunnin päivässä tai välillä harvemminkin. Mutta sitten jos on joku keikka tai viulutunti, harjoittelen useamman tunnin päivässä. Joskus, jos puhutaan tosi intensiivisestä kokonaisuudesta, saattaa olla viittä-kuutta tuntia.”
Viinikangas kuulee edelleen välillä ihmettelyä nuoresta iästään ja taidostaan. Usein häntä sanotaan lahjakkaaksi. Se harmittaa, sillä lahjakkuuden korostaminen hänen mielestään sivuuttaa sen, että soittimen hallitsemiseksi tarvitaan ennen kaikkea sitkeää työtä.
”Lahjakkaaksi kutsumisesta tulee sellainen olo, että mä vaan ilmaannun tänne ja rimpsauttelen tästä nyt teille esityksen ilman, että mun tarvitsisi nähdä siihen vaivaa.”
Mieluummin hän haluaisi kannustaa ihmisiä puhumaan taitavuudesta. Turhautuminen lahjakkuuspuheeseen kantoi kandidaatintutkielmaan, jossa hän käsitteli lahjakkuuden huomioimista musiikin opetuksessa.
Viinikankaan arki vaatii paljon suunnittelua ja itseohjautuvuutta, sillä hän viettää suuren osan ajastaan yksin. Hänelle tulee välillä tunne, ettei pysty nuorena taiteilijana kuvailemaan arkeaan ymmärrettävästi häntä vanhemmalle sukupolvelle.
Työskentely jakautuu useampaan eri todellisuuteen, joista some on yksi oleellinen ulottuvuus. Hän on läsnä monessa eri ympäristössä samaan aikaan: opiskelee, harjoittelee viululla asteikkoja ja kappaleita, näyttelee, tanssii, laulaa, keikkailee viulun kanssa, viestii yhteistyökumppaneille ja laskuttaa.
”On tosi vaikea selittää sitä, mistä arkeni koostuu ja mitä kaikkia todellisuuksia siellä on. Tuntuu, että on tapahtunut joku iso muutos, eikä mun opettajatkaan välttämättä ymmärrä, miten paljon nuorena taiteilijana pitää jaksaa miettiä ja tehdä itse. Ja miten paljon vaikka some tuo siihen paineita.”
Somessa painaa jatkuva informaatiotulva siitä, mitä kaikkea muuta voisi kulloinkin olla tekemässä ja saada aikaan. Samalla se on tärkeä ja luovuutta ruokkiva työkalu, Viinikangas sanoo.
Hän kokee, että viulunsoiton ankara treenaaminen nuorena on tarjonnut apua arjen käsittelyyn nyt vanhempana.
”Olen oppinut sen, että en luovuta, vaikka tuntuu vähän pahalta. Se on iso osa sitä, että saan työskennellä mielekkäiden asioiden parissa.”
Hän pyrkii kuitenkin nykyään siihen, että aikatauluista löytyy ilmaa. Silloin voi esimerkiksi soittaa pidempään, jos siltä sattuu tuntumaan, tai vaikka kirjoittaa tai viettää aikaa lähipiirin kanssa.
Tulevaisuudessa Viinikangas haluaisi työskennellä laaja-alaisesti taiteen ja viihteen parissa muttei rajaa suunnitelmiaan sen tarkemmin. Hän ei usko, että hänestä tulee koskaan täysipäiväistä musiikkipedagogia. Hän on luonteeltaan esiintyjä.
Viinikangas on kuitenkin kiinnostunut klassisen musiikin, oikeammin taidemusiikin, pedagogisesta ulottuvuudesta. Hän miettii paljon sitä, millä tavalla taidemusiikki kannattaa paketoida yleisölle ja miten se tavoittaisi erityisesti niitä, jotka eivät sitä tavallisesti kuuntele. Hän saattaa esimerkiksi sisällyttää rytmimusiikkipainotteisten keikkojen settilistaan pari taidemusiikin kappaletta helposti lähestyttävämpien väliin.
”Mutta jos se on vaikka joku bisnesfoorumi, niin en mä sinne lähde esittämään mitään avantgardeja. Sitten valitsen sen Fly Me to the Moonin ja Your Songin.”
Kun kutsun kysymyksenasettelussa teknisesti helpompien kappaleiden keikkoja helpoksi rahaksi, Viinikangas vähän tuohtuu. Viihdyttäminen on oma haastava lajinsa, hän sanoo.
Keikoilla hän kiinnittää huomiota jatkuvasti moneen asiaan samaan aikaan. Yksi niistä on oma läsnäolo: että muistaa hengittää, olla läsnä ja juurtua jaloistaan paikoilleen.
”Pääasia, mitä ajattelen on, että lllllavat alas”, Viinikangas rullaa ällän kieleltään ja laskee hartioitaan. ”Ja että muistaa nostaa leuan. Ne auttaa asiassa kuin asiassa.”
Hän on myös koko ajan tietoinen, miten katsoo yleisöä ja miten yleisö katsoo häntä. Hän kutsuu olotilaa soft focukseksi. Kun huomio kiinnittyy moneen suuntaan ilman kiirettä, katse pehmentyy.
