Kuka olet?
Se on ensimmäinen kysymys, jonka oikeuslääketieteen professori Antti Sajantila esittää vainajan äärellä. Seuraava on: Mitä sinulle on tapahtunut?
Kun ihminen makaa oikeuslääketieteellisen laitoksen ruumiinavauspöydällä, hän on kuollut ei-luonnollisissa olosuhteissa: tehnyt itsemurhan, kuollut tapaturmaisesti, rikoksen uhrina tai myrkytykseen. Tai hänellä ei ole ollut hoitavaa lääkäriä, joka pystyisi kertomaan, mihin äkilliseen ja yllättävään sairauteen ihminen on kuollut.
Harva haluaisi päätyä oikeuslääkärin puukon, pinsettien, saksien, skalpellin ja mikroskoopin alle. Odottamaton kuolema on monen pahin pelko. Se on äkkipysähdys, joka ei jätä aikaa läheisten hyvästelyyn tai haaveiden toteuttamiseen, vaan rosvoaa meiltä monia asioita, joita olisi voinut olla.
Ei kukaan tietysti voi päättää luonnollisen kuolemansakaan tarkkaa hetkeä. Silti nurkan takaa tulevaan, ennenaikaiseen kuolemaan kulminoituu täydellinen hallinnan menetys.
Ja hallinnasta ihminen pitää. Pyrimme kontrolloimaan elämäämme, muovaamaan siitä mieleistämme ja ylläpitämään tilannetta siihen asti, kunnes olemme valmiita muutokseen. Mutta kuolema ei lupia kysele vaan koittaa jokaiselle.
Ukrainasta, Palestiinasta ja Libanonista vyöryvä kuvamateriaali musertaa mutta liimaa silmät puhelimen näyttöön.
Oikeuslääkärin työtä pidetään yhtenä karmivimmista – ja kenties ällöttävimmistä – ammateista muun muassa hautausurakoitsijan ja patologin työn ohella. Pelkkä ajatus kuolemasta on monelle värisyttävä ja kaukainen. Etenkin nuorena saattaa tuntea itsensä kuolemattomaksi, kun otsalohko ei vielä ole kehittynyt viestittämään, että on huono idea esimerkiksi juoda alkoholia ja ajaa autoa.
Oikeuslääkärinä työskentelevä Sajantila sen sijaan kertoo olevansa päivittäin tietoinen omasta lähestyvästä kuolemastaan.
”Tietoisuus kasvaa iän mukana. Kun olin nuori oikeuslääkäri, äkillisesti ja yllättäen kuolleet olivat minua selkeästi vanhempia. Kun olin erikoistunut, vainajat olivat ikäisiäni ja nyt kun olen professori, äkkikuolema kohtaa itseäni nuorempia. Siinä näkee aika konkreettisesti, että perälauta lähenee.”
Maallikko on ainakin länsimaissa fyysisesti etäällä kuolemasta ja kuolleista. Silti luonnoton kuolema on kovin puoleensavetävä, koukuttavakin.
Kun tunnettu nuori jääkiekkoilija joutuu karmean henkirikoksen uhriksi, moni ahmii aiheesta lehtijuttuja ja jatkojuttujen jatkojuttuja niin kauan, että ahdistus kuristaa kurkun tukkoon. Ukrainasta, Palestiinasta ja Libanonista vyöryvä kuvamateriaali musertaa mutta liimaa silmät puhelimen näyttöön. On pysyttävä kartalla jokaisesta käänteestä, vaikka olemme todistaneet viimeisimpiä hirveyksiä jo yli vuoden päivät.
Haluamme tietää kuolemasta kaiken menemättä liian lähelle. Vain harvoin koemme kuoleman kouriintuntuvasti, mutta olemme pakkomielteisen kiinnostuneita traagisen kuoleman esityksistä. Tosirikos-podcastit, sarjamurhaajadokumentit ja uutiset kriisialueilta samanaikaisesti tuovat kuoleman lähelle ja pitävät sen käsivarren mitan päässä.
Tanskalainen sosiologi Michael Hviid Jacobsen onkin nostanut nykyaikaa kuvaavaksi kuolema-asenteeksi ”spektaakkelimaisen kuoleman” (spectacular death). Hänen mukaansa länsimaissa kuolemasta, kuolemisesta ja myös suremisesta on tullut spektaakkeli.
Oikeuslääkäri puolestaan ei taivastele eikä toisaalta kursaile kuoleman äärellä. Hän esittää kysymyksiä, ottaa näytteitä ja tutkii. Vaikka elämä on kaikonnut ihmisestä, ruumis ei avauspöydällä muutu leikeltäväksi esineeksi. Suomessa jokaisella kuolleella on oikeus tulla tunnistetuksi, ja kuolemansyy selvitetään kaikilta.
Vainajalla on historiansa, omaisensa ja yksilölliset piirteensä, joiden perusteella häntä voidaan lähteä tunnistamaan. Häneen tutustutaan.
Lääkärille ominaiseen tapaan Sajantila puhuu kuolleista kiihkotta ja kunnioituksella. Hänen mukaansa oikeuslääkärit eivät ole itse kuoleman asiantuntijoita vaan erikoistuneet kuolemanjälkeisiin tapahtumiin.
”Meille yksittäinen tapaus ei ole hukkumiskuolema tai tulipalokuolema, vaan veden varasta tai tulipalon jälkeen löytynyt kuollut ihminen, ja me tutkimme, miten hän kuoli.”
Lääketieteellisen ruumiinavauksen tekemisestä päättää lääkäri, ja sitä varten tarvitaan vainajan läheisen suostumus. Aina kuolemansyyn selvittäminen ei vaadi lääketieteellistä ruumiinavausta, mikäli syy selviää ihmisen elämänaikaisten tietojen ja kuolintapahtuman perusteella. Oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus tehdään poliisin määräyksestä.
Oikeuslääkäri perehtyy terveydenhuollosta tai poliisilta saamiinsa esitietoihin ruumiinavausta edeltävänä päivänä ja muodostaa niiden pohjalta jonkinlaisen käsityksen vainajasta. Esitiedoista voi myös yrittää hahmottaa, onko ruumiinavauksesta tulossa pitkä ja monimutkainen vai selkeä ja suoraviivainen.
”Toki oikeuslääkärin nyrkkisääntö on, että jokaisessa avauksessa voi tulla yllätyksiä. Jos me papereiden perusteella tietäisimme kaiken, ei tätä ammattia tarvittaisi”, Sajantila sanoo.
Jokainen oikeuslääkäri kohtaa uransa aikana karuja tapauksia, jotka painuvat mieleen ikiajoiksi.
Sajantila on ollut alalla yli 40 vuotta ja ehtinyt todistaa monien lohduttomien tapahtumien jälkipyykkiä. 2000-luvulla hän on ollut mukana kansainvälisissä projekteissa muun muassa Perussa paikallisen totuus- ja sovintokomission asiantuntijana, entisen Jugoslavian alueella ja Nepalissa. Lisäksi hän oli aikanaan kehittämässä suomalaisten sotavainajien dna-tunnistamista.
Vuonna 2004 Intian valtameren maanjäristys vei Sajantilan Thaimaahan. Hän oli keskusrikospoliisin johtamassa uhrintunnistusyksikössä ja auttoi paikallista yhteisöä valtavan katastrofin selvittämisessä. Tsunami kosketti syvästi koko Suomea, sillä se on mittavin suomalaisia rauhan aikaan kohdannut onnettomuus.
”Ymmärrys omasta kuolemasta katoaa jonnekin periferiaan, vaikka olisi paljonkin tekemisissä kuoleman kanssa.”
Sajantilan mukaan oikeuslääkäreillä on linja, etteivät he puhu näkemistään tapauksista, koska silloin liikutaan hyvän maun rajoilla. Myös lääkärin eettinen koodisto kieltää tämän.
Maallikon mielikuvitus pyrähtää laukkaan. Keski-Pohjanmaan Toholammilta löytyi lokakuun alussa yksittäinen käsivarsi, jonka henkilöllisyyttä selvitetään parhaillaan. Onko Sajantilan pöydällä ollut koskaan kädetön kalmo? Ruumis ilman päätä?
Sajantila torppaa utelut jämptisti:
”Mieleenpainuvimpia kokemuksia jaetaan vain tapahtumissa paikan päällä olleiden kesken.”
Ruumiiden käsittely vaikuttaa työltä, joka vaatii poikkeuksellista itsensä kovettamista ja zeniläistä mieltä.
Sajantila ei silti usko, että kaikki lääkärit kovettavat itseään kuoleman ja kuolleiden äärellä. Hän tuntee paljon sekä suomalaisia että kansainvälisiä oikeuslääkäreitä, joita yhdistävä peruspiirre on pikemminkin ymmärrys ja kunnioitus kuolemaa ja elämän rajoja kohtaan.
”Hyvän oikeuslääkärin tulee tietysti olla suhteellisen normaali ihminen ja oma elämä pitää olla tasapainossa”, Sajantila sanoo. ”Me emme voi antaa perinteistä lääkärin apua vainajalle enää, vaan hyödyn saavat yhteiskunta ja omaiset. Toisaalta kyky hyväksyä oma riittämättömyytensä on jokaisen lääkärin tärkeä ominaisuus.”
Oikeuslääkäriksi pyrkivän kanttia koetellaan opintojen mittaan monesti. Kuuden vuoden lääkäriopintojen, vuoden harjoittelujakson ja viiden vuoden erikoistumisen aikana lääketieteen opiskelijat näkevät koko elämänkaaren: he tutustuvat naistentautien opinnoissa synnytyksiin ja pääsevät jo kandivaiheessa anatomian luennoilla ruumiiden äärelle.
”Jos ihminen tulee asenteella, että minä ratkaisen nyt rikoksia, on liikkeellä väärin perustein.”
Henkilökohtaisesti Sajantila kokee, että hänellä on melko realistinen suhde kuolemaan.
”Toisten kuoleman ajatteleminen on helpompaa, ja tutkijana täytyy pitää fokus tarkkana. Sen sijaan ymmärrys omasta kuolemasta – etenkin siitä, mitä kuollessa tapahtuu – katoaa jonnekin periferiaan, vaikka olisi paljonkin tekemisissä kuoleman kanssa.”
Sajantilan mukaan on tyypillistä, että oikeuslääketieteen parissa tehdään pitkä ura. Yksi syy saattaa olla vuosia kestävä erikoistuminen, mutta vaikutusta lienee myös innostavalla työyhteisöllä. Ei-luonnollisen kuoleman parissa työskentelee oikeuslääkärien lisäksi moninainen joukko ammattilaisia: kemistejä, biologeja, geneetikkoja, obduktiopreparaattoreita eli ruumiinavausavustajia sekä toimistoassistentteja.
Suomessa oikeuslääkärin rooli jää kuitenkin usein melko näkymättömiin. Alalle ei kannata hakeutua, mikäli havittelee mainetta ja kunniaa.
”Jos ihminen tulee sellaisella asenteella, että minä ratkaisen nyt rikoksia, on liikkeellä vähän väärin perustein”, Sajantila sanoo. ”Meillä Suomessa onneksi rikoksiin liittyvät ruumiinavaukset ovat harvinaisia.”
Muualla ammatti on näkyvämpi ja tuo mieleen amerikkalaiset tv-sarjat, joissa mässäillään raakojen henkirikosten liioitelluilla yksityiskohdilla. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa oikeuslääkärit kirjoittelevat pitkiä juttuja suorittamistaan ruumiinavauksista. Vaikkapa Michael Jacksonin kuolemasta kerrottiin mediassa erittäin yksityiskohtaisesti, lueteltiin joka ikinen verenkierrosta löytynyt lääkeaine.
Amerikkalaisesta oikeuslääkäri Theodore Curpheysta, joka teki ruumiinavauksen Marilyn Monroelle ja monelle Hollywoodin tähdelle, on kirjoitettu laaja muistelmateos. Kirjassa riepotellaan yksityiskohtia vainajasta, eikä sellainen Sajantilan mukaan sovi suomalaiseen ja eurooppalaiseen kulttuuriin.
”Täytyy ymmärtää tämä ero, että Yhdysvalloissa oikeuslääkäri on se taho, joka tulee julkisuuteen kertomaan tapauksista. Siellä se on hyväksyttyä, meillä Suomessa ei, ja minusta se on hyvä asia.”
”Ei ole vaikeuksia aamulla herätä tekemään töitä, koska oikeuslääkäreiden työllä on yhteiskunnallista merkitystä.”
Kuoleman jälkeiset tutkimukset ja tapahtumat ovat lopulta aika kaukana populaariviihteen hurmeisesta tirkistelystä. Oikeuslääkärin työ on monesti kuivakkaa paperityötä – lausuntojen sanelemista, todistusten ja raporttien kirjoittamista.
Oikeuslääkäri julistaa ihmisen kuolleeksi ja tekee tästä digi- ja väestötietovirastolle ilmoituksen. Muuten arjen prosessit jatkuisivat, verottaja karhuaisi vainajan roposia ja laskuja tipahtelisi postiluukusta.
Kuolintodistuksesta omaiset ja tilastokeskus saavat tietää ihmisen kuolinsyyn. Kuolintodistuksia on Suomessa arkistoitu vuodesta 1936 alkaen, ja niiden perusteella nähdään, että Suomessa kuollaan eniten sydän- ja verisuonitauteihin, syöpiin ja muistisairauksiin. Tilastoja käytetään kansainväliseen vertailuun, mutta ne ovat tärkeitä myös kotimaisen terveydenhuollon politiikan ja ohjauksen kannalta.
Huolimatta työn paperinmakuisesta puolesta oikeuslääketieteen laitoksella riittää hiljaisia menestystarinoita. Sajantilan mukaan oikeuslääkärien näkökulma yhteiskuntaan on pohjimmiltaan melko positiivinen. Työ keskittyy preventiivisen eli ennaltaehkäisevän lääketieteen haasteisiin: miten estää tapaturmia, itsemurhia ja henkirikoksia?
”Jos tarttuu vain tämän hetken otsikoihin, voi saada väärän kuvan kuolintilastojen kehityksestä. Henkirikosten ja itsemurhien määrät on kuitenkin saatu laskuun, ja tässäkin oikeuslääketieteellisellä kuolemansyynselvityksellä on ollut osuutensa”, Sajantila sanoo.
Yksi esimerkki menestystarinasta on liikenneturvan parantuminen. 1970–80-luvulla liikenneonnettomuuksissa kuoli jopa tuhat ihmistä vuodessa, kun nykyään vastaava luku on noin parisataa. Aikana ennen turvavöitä oikeuslääkärit pystyivät toteamaan, mihin kohtaan kehoa kuolettavat vammat tulivat. Turvavyön asennuspakko uusiin autoihin astui voimaan vuoden 1971 alusta, käyttöpakko henkilöauton etuistuimilla vuodesta 1975 ja takaistuimilla vuodesta 1987 alkaen.
”Oikeuslääkärin rooli on monipuolinen mutta tämän tyyppisissä uudistuksissa hyvin huomaamaton”, Sajantila sanoo.
Hän näkee kaiken taustalla kattavasti tehtävät kuolemansyynselvitykset ja niihin liittyvät tilastot.
”Ei ole vaikeuksia aamulla herätä tekemään töitä, koska oikeuslääkäreiden työllä on yhteiskunnallista merkitystä.”
Jokainen elävä ihminen kuolee, joten kaikki yhteiskunnat ja kulttuurit ovat joutuneet perehtymään kuolemaan. Ihmiset ovatkin kehittäneet erilaisia uskomuksia ja rituaaleja selviytymiskeinoiksi suuren mysteerin ja vääjäämättömän biologisen vakion edessä.
Samalla kun länsimainen media laatii kuolemasta revitteleviä otsikoita ja luo spektaakkeleita, monien muiden kulttuurien perinteissä kuolleet ovat konkreettisesti ja näyttävästi läsnä, joskin kunnioittavalla tavalla.
Esimerkiksi Indonesian Sulawesissa asuvat torajat harjoittavat vuosisatoja vanhaa Ma’nene-perinnettä: kuolleiden sukulaisten kalmot kaivetaan haudoistaan joka neljäs vuosi sadonkorjuun jälkeen, puhdistetaan ja puetaan uusiin vaatteisiin. Japanissa hautaustyöntekijä valmistelee vainajan viimeiselle matkalleen äärimmäisellä huolella ja kauneudella, minkä jälkeen vainajan läheiset nukkuvat yön tämän vierellä kynttilän ja suitsukkeiden palaessa. Madagaskarilla malagassit kunnioittavat esivanhempiaan hakemalla heidät säännöllisin väliajoin kalmistosta. Vainajien käärinliinat vaihdetaan puhtaisiin ja kalmojen kanssa tanssitaan hilpeän musiikin tahtiin.
Kamppailemme kuolemaa vastaan lukuisin kekseliäin ja kaupallistetuin keinoin.
Suomalaiset perinteet kalpenevat muiden kulttuurien rinnalla, mutta Sajantila haluaa haastaa ajatusta, että olisimme vuosisatojen saatossa kovasti etääntyneet kuolleista. Esimerkiksi Karjalan evakkojen mukana levisi uusia hautausperinteitä ympäri Suomen 1940-luvulta alkaen. Ortodoksisissa hautajaisissa on usein avoin arkku ja vainajaa voidaan koskea, jopa suudella otsalle. Sajantila mainitsee, että kun romaniyhteisöön kuuluva ihminen kuolee, vainajaa saattamassa on monesti kymmeniä perheenjäseniä.
Suomessa asuu myös noin 35 000–40 000 muslimia, joiden hautauskulttuurissa pyritään siihen, että kuolevaa ei jätettäisi yksin, vainaja pestään heti kuoleman jälkeen ja haudataan ennen kuin aurinko laskee. Käytännössä ennen päivänlaskua hautaaminen on Suomessa mahdotonta: kun ihminen kuolee, ei hänelle samana päivänä saada tehtyä ruumiinavausta tai hautausta. Kaikissa Euroopan maissa tulee väkisinkin viivettä, koska kuolleilla on oikeus tulla tunnistetuksi.
”Kyllä meilläkin käy päivittäin laitoksella omaisia hyvästelemässä vainajan. Tavat muuttuvat, ja suomalainen yhteiskunta on monikulttuurisempi nykyisin”, Sajantila toteaa.
Kuolleisuus pysyttelee itsepintaisesti sadassa prosentissa, ja ainoastaan ajatuksemme kuolemasta muuttuvat. Kärjistäen voisi sanoa, että oikeastaan ei itse kuolema vaan tieto kuolemasta tekee elämästämme joskus vaikeaa ja toisaalta myös elämisen arvoista.
Vähintään suppea ymmärrys kuolemasta ulottuu todennäköisesti hyvin laajalle eläinkunnassa. Käsitys siitä, että kuolleet yksilöt eivät tee samoja asioita kuin lajitoverit yleensä ja että tila on pysyvä, ei vaadi monimutkaisia kognitiivisia kykyjä.
Ihminen vaikuttaisi kuitenkin olevan ainoa eläin, joka on tehnyt kuolemasta ison ongelman, viimeisen vastuksen. Kamppailemme kuolemaa vastaan lukuisin kekseliäin ja kaupallistetuin keinoin. On elinajanodotetta parantavia laitteita ja lisäravinteita, kryoniikkaa, pilveen ladattavia kuolleita läheisiä ja hologrammeina ”comebackin” tekeviä julkkiksia.
Kuolemassa on Sajantilan mukaan jotain mystistä, yleisinhimillisesti kiinnostavaa. Kuolema saa nykyään huomattavasti enemmän akateemista huomiota myös muilla kuin lääketieteellisillä aloilla ja sen tutkimiseen erikoistutaan innokkaammin kuin ennen. Ei vielä viisikymmentä vuotta sitten järjestetty konferensseja kuolemasta, mutta nykyään löytyy valtavat määrät spesifisti kuolema-aiheisia kirjoja, lehtiä ja seminaareja.
Sajantila muistuttaa, että kuolema ei kosketa vain meitä ihmisiä vaan kaikkea luonnossa. Parhaillaan käynnissä on massiivinen luontokato. Eivät ainoastaan yksilöt vaan kokonaiset lajit kuolevat. Onko kuoleman salaperäisyys osasyy siihen, ettemme osaa taistella luontokatoa vastaan? Kuolema ei merkitse meille tarpeeksi, kun emme aivan edes ymmärrä lajien katoamista. Kaikki luonnossa vain ovat siihen asti, kunnes eivät enää ole.
Luonnonkaan kohdalla kuolema ei tosin ole yksittäinen äkillinen hetki vaan pitkän ajan prosessi. Kansankielellä hiipuminen. Se ei säväytä yhtä voimallisesti kuin ajatus yhtäkkisestä täydellisestä tuhosta.
”Ukrainassa ja Gazassa tapahtuu räjähdysonnettomuuksia, joissa kuolema on momentaaninen. Nyt on elossa ja nyt kuollut.” Sajantila napsauttaa sormiaan.
”Muuten äkkikuolemasta puhuminen on vähän harhaanjohtavaa.”
Moni toivoo kaunista luonnollista kuolemaa mahdollisimman pitkän ja täyttymyksellisen elämän päätteeksi. Nuorena kuolevan kohdalla on vaikutelma tyhjiin haihtuvasta potentiaalista – kaikesta siitä, mikä jää elämättä, mahdollisuudesta tuleviin saavutuksiin ja onnen kokemuksiin.
Sajantila on pohtinut vallitsevaa pitkän elämän ideaaliamme.
”En ole välttämättä henkilökohtaisesti sitä mieltä, että pitkä elämä takaisi hyvää elämää. Suhteellisen lyhytkin elämä voi olla täyttä, rikasta ja merkityksellistä.”
