Vene hidastaa vauhtia, kun saavumme lähelle Saarta. Meitä on kyydissä parikymmentä, osalla on rinkat sylissä. Etulasissa surisee kuusi paarmaa. Joku puhuu takanani papa-kokeensa tuloksista.
Kaislikko lipuu ohi kapean salmen kummallakin puolen, kunnes mutkan takaa paljastuu pieni satama ja punainen kahvilarakennus. Yksi matkustajista ojentaa rinkkani veneen etuosasta, ja kiirehdin romppeineni laituria pitkin rantaan.
Harppoessani hiekkatietä ohitan Jodel-postausta imitoivan bannerin, joka roikkuu metsänreunassa. Huomaan sen kuitenkin vasta palatessani aamuyöllä samaa tietä.
Miten pääsee ö fest, siinä lukee.
Kysymys on sikäli perusteltu, että olen pohtinut samaa vielä viikko sitten tavaillessani Ö Festin verkkosivuja. Olin kiinnostunut pikkufestareiden menestyksestä ilmiönä, ja Ö Fest oli elänyt huomioni rajapinnoilla muutaman vuoden. Kuten monet indietapahtumat, se on myynyt lippuja loppuun samalla kun Pori Jazzin kaltaiset klassikkofestarit hoippuvat toinen jalka arkussa.
Ö Festin sivut muistuttivat hiotulla graafisella ilmeellään melkein minkä tahansa muun festivaalin sivustoa, paitsi kun napautin yläpalkista kohtaa ”Miten pääsee”.
Silloin avautui tyhjä sivu, joka pyysi syöttämään salasanan.
Päätin lähteä kokeilemaan, minkälainen olisi A mysterious festival experience on a beautiful island in Finland.
Matkani Ö Festiin alkaa perjantai-iltapäivänä 26. heinäkuuta Kiasmalta, jonka kohdalla hyppään luokkaretkenhajuiseen festaribussiin. Se tuo minut noin tunnin mittaisen matkan jälkeen varjottomaan satamaan, jossa jonotan venettä pari tuntia paahteessa.
Kukaan satamassa tapaamistani festivaalikävijöistä ei tiedä, mihin saareen he ovat tulossa. Vaikka lähtösatama kerrotaan aiemmin samalla viikolla, itse saari pidetään salaisuutena viimeiseen asti.
Tässä jutussa ei kerrota saaren nimeä festivaalin järjestäjien toiveesta. Puhutaan siis Saaresta.
Saari on yllättävän iso. Kun lähtee kävelemään hiekkatietä venesatamasta, veneiden äänet jäävät pian taakse ja edessä avautuu kansallisromanttisuutta uhkuva peltomaisema.
Varsinainen festivaalialue sijaitsee peltojen keskellä. Se on oikeastaan kartanon pihamaa, jota reunustavat punaiset rakennukset ja omenapuut. Niin edelfeltiläistä, että tekee mieli heittäytyä nurmelle pitkäkseen tiirailemaan pilviä.
Kartanon eteen on pystytetty pari telttaa, joissa festarikokit pyörittävät valtavalla pannulla tofua, kasviksia ja riisiä. Ruoka kuuluu 159 euron festivaalilipun hintaan. Myöhemmin kuulen, että tofua on hankittu yli 300 kiloa.
Haen päivällistä ja istahdan nurmikolle. Tarkastelen lavaa, sen eteen pystytettyä turva-aitaa ja takana siintävää backstagea. Joka ikinen rakennuspalikka on pitänyt tuoda tänne vesiteitse. Kuten myös tekniikka, artistit, soittimet, yleisö, bajamajat, ne sadat tofukilot. Festivaalin aikana roudaus hoidetaan vierassataman kautta muutaman neliömetrin kokoisella lautalla, joka suhaa eestaas lyhyintä mahdollista reittiä mantereelle.
Toisin kuin useimpia kuuden bissen jälkeisiä kaveriporukan päähänpistoja, Ö Festiä lähdettiin toteuttamaan.
Jos aikoo järjestää musiikkifestivaalin, sen saaressa pitäminen vaikuttaa helpolta tavalta varmistaa, että toteutus on mahdollisimman hankalaa. Tämän toteavat ykskantaan myös festivaalin järjestäjiin kuuluvat 26-vuotiaat Aaro Taina ja Matias van Houtum.
”On joitain kuviakin siitä, kun me soudetaan jotain kamoja silleen, että hyvä, ettei Busteriin tule vettä sisälle, kun se laahaa niin matalalla”, van Houtum sanoo.
Ö Festissä on muutakin, joka tuntuu päättömältä. Se sai alkunsa korona-aikana, jolloin kulttuurialan näkymät olivat historiallisen kolhot. Tapahtumat peruttiin, esityspaikkoja suljettiin kuukausiksi, ja moni jäi vaille töitä väestön terveyden suojelemiseksi.
Silloin, nelisen vuotta sitten, viisihenkinen kaveriporukka vietti aikaa saaristossa sijaitsevalla mökillä. Ryhmä oli muodostunut sillä ajelehtivalla tavalla, jolla nuoruuden kaveriporukat usein rakentuvat – osa oli tutustunut Oulunkylän lukiossa, toiset olivat tunteneet jo pikkulapsesta. Tainan ja van Houtumin ystävyys kuuluu jälkimmäisiin.
Van Houtum sai hiljaisessa ympäristössä ajatuksen ”muuttumisleikistä”, jossa jokainen viettäisi noin tunnin ajan joutilaana omien ajatustensa kanssa ilman häiriötekijöitä. Kaikki ottivat mukaansa kuusi kaljaa ja hajaantuivat eri puolille saarta – yksi rantaan, toinen metsään, kolmas pellolle.
Kun leikki oli ohi, kokoonnuttiin yhteen. Joku oli saanut idean festareista, jotka järjestettäisiin samalla mökkisaarella. Soittamaan voisi kutsua tuttujen bändejä, joiden keikat oli peruttu koronan takia. Äänentoistolaitteiston vuokraaminenkin olisi halpaa, koska peruutusten vuoksi ne lojuivat varastoissa pölyttymässä.
Toisin kuin useimpia kuuden bissen jälkeisiä kaveriporukan päähänpistoja, Ö Festiä lähdettiin toteuttamaan.
Ensimmäiset neljä Ö Festiä pidettiin samassa mökkisaaressa, jossa idea festareista syntyi. Perustettiin Whatsapp-ryhmä, johon kutsuttiin kavereita ja tuttuja. Seuraavana vuonna osa edellisvuoden kävijöistä halusi kutsua kavereitaan, ja niin edelleen. Joka vuosi on perustettu uusi festivaali-Whatsapp-ryhmä, johon lisätään kaikki edellisvuoden kävijät ja talkoolaiset.
Tänä vuonna tapahtumapaikka vaihtui ja Saareen myytiin ensimmäistä kertaa lippuja myös julkisesti. Kuten edellisvuosina, kaikki liput myytiin loppuun.
Ö Festin esiintyjälista koostuu valtaosin uransa alkupuolella olevista artisteista. Hävettää, kun olen kuullut ehkä kolmesta heistä etukäteen.
Perjantain kattaukseen kuuluvat muun muassa Maa ilmasta, Teini-pää, Orvokki, Jänöklubi ja Hopeasiivet. Pikaisesta Spotify-perehtymisestä selviää, että valtaosalla mainituista on muutamien tuhansien kuukausittaisten kuuntelijoiden yleisö.
Aluksi esiintyjävalintoihin vaikutti yksinkertaisesti se, että festivaalilla ei ollut rahaa. Artistit saivat kulut kattavan palkkion mutta eivät paljoa enempää. Sen sijaan he saivat uusia mahdollisia kuulijoita – sitä parjattua näkyvyyttä.
Myöhemminkin on tuntunut luontevalta keskittyä artisteihin, jotka innostuvat Ö Festistä, van Houtum ja Taina sanovat.
”Suomessa on valtava määrä pieniä aloittelevia artisteja, jotka ovat täynnä intoa, mutta isot festarit eivät ole valmiita antamaan heille näytön paikkaa, koska he eivät välttämättä tuo lipunmyyntiä. Ö Festin rooli on muotoutunut semmoiseksi, että me voidaan olla monelle artistille se ensimmäinen festarikokemus”, Taina sanoo.
Tilanne on hieman paradoksaalinen, kun isommat festarit kierrättävät samoja turvallisia artisteja heikon taloustilanteen vuoksi, van Houtum toteaa.
”Me pieninä ja varattomina otetaan ainakin omasta mielestämme aika paljon riskejä artistikattauksen vuoksi.”
Harvojen tuntemat pikkuartistit ovat myös osa Ö Festin punkhenkeä. Valtavirrasta heitetään läppää aina festarirannekkeissa asti, joissa lukee tikkukirjaimin SKIP COLDPLAY.
Kun järjestäjiin kuuluvan Peik Rastenbergerin yhtye PENT soittaa kartanon salongissa, en mahdu huoneeseen sisään tai edes näe yhtyettä. Väki tanssii ovensuissa ja hikoilee ihmismassan mikroilmastossa. Joku on kiivennyt ystävänsä olkapäille. Kaikki ovat ottaneet kenkänsä pois eteisessä kuin alakoulun juhlasaliin tullessa.
Päähäni nousee heti riemu omasta erityisyydestäni: minäkään en aio jonottaa viikonloppuna Olympiastadionin massakeikalle vaan olla mukana jossakin, mistä kukaan ei oikein tiedä mitään. Etsin lenkkareitani tyytyväisenä hyvän tovin eteisen kenkäviidakosta ja huomaan, että joku on kaatanut niihin kaljaa.
Ö Festistä on pyritty tekemään mahdollisimman yhteinen kokemus. Järjestäjät haluavat välttää ongelmia, joita isoilla festareilla heidän mukaansa välillä aiheutuu.
”Sitä, että joutuu kiirehtimään keikoille, kavereita joutuu etsimään väkijoukosta, ruoka on kallista ja jonot pitkiä”, Taina luettelee.
Kerrallaan esiintyy vain yksi artisti, eli kaikki esitykset ehtii nähdä. Lämpimät ateriat kuuluvat lipun hintaan, koska silloin ruokakin on kollektiivinen kokemus riippumatta siitä, onko varaa ostaa 15 euron kanakebabia.
”Me halutaan, että kaikki murretaan se leipä yhdessä”, van Houtum sanoo raamatullisesti.
Kun luxemburgilainen indiebändi Francis of Delirium päättää keikkansa, käy ilmi, että myös artistien ja yleisön välinen raja voi Ö Festillä hämärtyä. Juontajana toimiva Taina ilmoittaa yleisölle, että bändin jäsenille saa vapaasti mennä juttelemaan, sillä he haluavat tutustua uusiin ihmisiin. Festivaalin aikana yhtye viettääkin aikaa yleisön joukossa.
”Mä jätin viime vuonna viinitonkan lavan eteen, ja se oli siellä vielä aamulla.”
Kun haastattelen festivaalikävijöitä siitä, miksi he ovat päätyneet tulemaan Ö Festeille, vastauksissa nousevat järjestäjien korostama yhteisöllisyys ja se, että isoja festivaaleja ei oikein jaksa. Moni puhuu intiimiyden tunteesta ja samanhenkisistä ihmisistä.
”Tää on Tinder-katalogi. Täällä tulee vastaan vanhoja matcheja, joista miettii, että muistaakohan ne vielä”, naurahtaa 26-vuotias Siiri Luukka.
Hän on tullut Ö Festille ensimmäistä kertaa, mutta tutut ovat käyneet siellä jo vuosia. Häntä viehätti ajatus pienemmän piirin festareista. Se herätti luottamuksen tunnetta.
”Täällä on erilainen, rauhallisempi olo kuin isoilla festareilla. Ei tarvitse esimerkiksi miettiä, että tuleeko joku ahdistelemaan.”
Laura Perälä, 25, kertoo olevansa tänä vuonna Ö Festillä jo kolmatta kertaa.
”En mä halua mennä enää isoille festareille, siellä on liikaa ihmisiä. Käytiin Bättre Folkissa viime vuonna, nyt oltiin, että onneks ei menty”, hän sanoo.
Perälä miettii, viekö Ö Festin kasvu jotain alkuperäisestä hengestä.
”Mä jätin viime vuonna viinitonkan lavan eteen, ja se oli siellä vielä aamulla.”
Nyt sama ei enää onnistuisi, ihan vain anniskelualueenkin takia.
Haastattelujen aikana käy ilmi, että harva muistaa edes artistien nimiä. Paitsi tietysti yhden: festivaalin ylivoimaisesti tunnetuimman esiintyjän, keikkatauoltaan palanneen Pariisin kevään.
Yhtyeen kalenterista löytyy kesän suosituimpien festareiden ja keikkapaikkojen värisuora: Provinssi, Ruisrock, Ilosaarirock, Sideways, Power Festival, Allas Sea Pool. Heti Ö Festin jälkeen matka jatkuu Oulun Qstockiin.
Pariisin kevään keulahahmon Arto Tuunelan hiukset ovat kosteat, kun istumme festarialueen laidalla sijaitsevan tuvan portaille pari tuntia ennen keikkaa. Yhtye kävi rannassa uimassa, koska oli aikaa.
Tuunela kertoo, että tiesi Saareen tullessaan tuskin mitään. Se vähän jännitti: pienissä puitteissa on mahdollisuus saavuttaa isoja festareita intiimimmät olosuhteet, mutta logistisesti niissä piilee myös artistille erityinen riski.
Kenties viime aikojen puhutuin esimerkki on Epäjohdonmukaisten tanssiaiset -festivaali, joka jouduttiin viime vuonna lopettamaan päivää aikaisemmin turvallisuussyistä ja tänä vuonna peruttiin kokonaan, koska poliisi kielsi tapahtuman järjestämisen.
Jo pelkät tekniikan puutteet voivat aiheuttaa pulmia, Tuunela sanoo.
”Isoissa festareissa on se hyvä puoli, että siellä on aina sellaiset tyypit, jotka ovat tehneet sitä pitkään työkseen. Joskus about tämän kokoisissa tapahtumissa saattaa olla joku tekniikan ihminen, jolla menee sormi suuhun sen takia, että meillä on vaikka liian monta kanavaa.”
Ö Festillä äänentoiston pulmia ei ole tullut vastaan.
Vaikka Tuunela vieroksuu isojen festareiden pitämistä sieluttomina massatapahtumina, hän ajattelee, että pienissä tapahtumissa tunnelma on usein eri lailla uniikki. Kun paineet eivät ole niin kovat, avautuu tilaa aistia.
”Että kun tullaan, ihmetellään, mikä paikka tää on. Ja joku sanoo, että tuolla on laituri, menkää uimaan. Ehkä vähän tarvitsin tätä.”
Kun Pariisin kevät alkaa soittaa, lavan edusta pakkautuu täydemmäksi kuin kertaakaan illan aikana ja puhelimet nousevat ilmaan. Moni tuntuu olevan erityisen innoissaan juuri siitä yhdestä bändistä, joka löytyy kaikilta muiltakin festareilta. Toisaalta isoa suomalaisista kiertuebändiä näkee harvoin esiintymässä ympäristössä, joka muistuttaa takapihaa keskellä maaseutua.
Keikan aikana monelle tulee tarve olla jonkun lähellä. On ringissä tanssimista, suudelmia. Käsiä, jotka laskeutuvat hartioille ja alaselille ja saavat jäädä. Kun Kesäyö-hitti kajahtaa siniseen iltaan, yleisö huutolaulaa lyriikat mukana. Vieressäni nuori nainen pyyhkii kyyneleitä ja pitkä mies sulkee hänet halaukseen.
Seuraavana päivänä Pariisin kevät jakaa Instagram-storyyn keikkakuvan saatesanoin ”kesän kaunein miljöö, upee yleisö ja verraton festarihenki, big up”.
Ö Festin tyylin mukaisesti vuosikaudet keikkailleen Pariisin kevään jälkeen lavalle nousee Alma Alanko, joka käynnisti soolouransa keväällä. Kyseessä on hänen viides keikkansa sooloartistina, omia kappaleita on vain muutama. Yleisö on huvennut hieman, mutta se hyppii ja laulaa mukana sen mitä osaa.
Alan väsyä lavan edustan bileisiin ja palaan kartanon suojiin, jonne olen jättänyt rinkkani. Kuuntelen rap-yhtye 6kulma!:n keikkaa avoimesta ikkunasta, kunnes salongin puolelta alkaa kantautua jamittelua. Kitaran kieli on katkennut, mutta Ain’t no sunshine lähtee silti käyntiin. Myöhemmin istun Francis of Deliriumin jäsenten ja muutaman talkoolaisen kanssa sohvilla ja juttelen niitä näitä.
Kun lähden kartanolta, kuu on kiivennyt taivaalle. Luonto suhisee, sirkat rahisevat heinikossa. Alkukesän vaaleat yöt ovat jo mustuneet, ja kävellessä osa seurueesta käyttää puhelimen taskulamppua. Maatuvat kasvit tuoksuvat ja on ensimmäistä kertaa kylmä. Metsästä kuuluu basson jytke.
Festarin tanssilava on pieni metsäaukio, mutta se tuntuu suljetulta tilalta. Väkijoukko on tiivis, puut kurottuvat katoksi ylle vaaleanpunaisissa valoissa. Moni tamppaa maata koko kehonsa painolla. Liityn laidalle muodostuneeseen tanssirinkiin ja ajaudun musiikin tutinaan.
Havahdun, kun aiemmin samaan rinkiin pyrkinyt päälle viisikymppinen mies seisahtuu ja alkaa tuijottaa vierelläni tanssivaa Siiri Luukkaa niin ilmeisellä tavalla, että röyhkeys jo vähän hämmästyttää. Luukka sivuuttaa miehen käytöksen ensin ja pyytää sitten useita kertoja lopettamaan. Mies ensin kieltää tekevänsä mitään, sitten alkaa syyttää Luukkaa herkkyydestä ja pukeutumistavasta kuin ahdistelijan arkkityyppi. Lopulta järjestyksenvalvojat tulevat paikalle ja ohjaavat miehen ulos.
”Missään ei saa olla rauhassa”, Luukka puuskahtaa ja jatkaa tanssimista.
Tilanteessa on surkeaa ironiaa: aiemmasta keskustelustani Luukan kanssa on kulunut vain muutama tunti. Kuin universumi muistuttaisi, että asiatonta käytöstä voi kohdata missä tahansa. Kuulen myöhemmin, että miehellä on Saaressa mökki ja että hän on ostanut lippunsa julkisesta lipunmyynnistä.
Lähden metsäbileistä puoli neljän aikaan, mutta tuntuu kuin lähtisin aikaisin.
Kun paarustan rinkkoineni leirintäalueelle, useilla teltoilla valvotaan edelleen. Väsymys painaa hengitystä. Mietin, alanko kasata telttaa, jota en ole koskaan pystyttänyt aiemmin ja josta tiedän yhden kepin olevan rikki. Toinen vaihtoehto on levittää makuualusta jonnekin alueen reunaan ja toivoa, ettei kukaan vahingossa kävele päälleni.
Harhaillessani törmään vanhaan opiskelututtuun, joka kertoo yöpyvänsä yksin neljän hengen teltassa ja että voin tulla sinne nukkumaan, jos haluan. Pian sujautan jo ruumiini makuupussiin, loksautan purentakiskot paikoilleen ja nukahdan kauempaa kuuluvaan puheenhälinään.
Herään, kun lauantaiaamu alkaa lämmittää telttakankaan läpi. Pesen hampaat huussien vierustan pienen hanan luona ja vieras tyttö antaa minulle pari vanulappua, joilla pyyhin eilisen maskarakoppurat naamalta. Joku on kussut huussien vieressä maassa olevaan pottaan.
Telttojen vierellä otetaan aurinkoa ja pelataan korttia, jotkut ovat kaivaneet petankkipallot esiin. Kaikessa on darra-aamun mähmää. Haen uimapuvun ja pyyhkeen ja raahustan rantaan suuntaavan kansainvaelluksen mukana. Merivesi näyttää siltä, että siinä on sinilevää, mutta virkistää silti.
Festarialueella tofu-perunapaistosjono on venynyt kymmenien metrien pituiseksi. Toiset retkottavat maassa t-paidat kasvoilla, osa makaa omenapuiden alla silmät kiinni. Yksi mies istuu eurolavoista kyhätyssä nojatuolissa ja on asetellut tyynykseen puolentoista litran puolityhjän vissypullon. Omenat maassa ovat vielä raakoja kikkanoita. Auringon paikkaa on hankala hahmottaa pilvien läpi, valo ja lämpö paahtavat joka puolelta.
Vaikka työtunteja on satoja, kukaan järjestäjistä ei saa festareista palkkaa.
Kun on laulaja-lauluntekijä Markus Perttulan ja jazzmuusikko Nikita Rafaelovin muodostaman duon vuoro soittaa kartanossa, päätän PENT:in keikasta viisastuneena olla ajoissa paikalla mahtuakseni varmasti sisään. Huoli on turha: lauantaiväsymys on karsinut yleisöä, ja räsymatoille mahtuu istumaan tai jopa oikaisemaan makuulle.
Istun metrin päässä Perttulasta, mutta jumitun katselemaan Rafaelovin soittamaa pianoa, jonka kansi on avattu niin, että puuvasaroiden liike näkyy. Palikat kiskoutuvat soittimen sisään ja palautuvat takaisin kuin lelut. Musiikin mekaniikka ja aineettomuus ovat samaan aikaan läsnä.
Jotkut Ö Festin järjestäjistä pistäytyvät ovensuussa. Heitä ei ole festivaalin aikana näkynyt kuin vilaukselta, sillä jatkuvasti pitää juosta toisaalle. Festivaalin suunnittelu ja järjestäminen on vienyt iltoja ja viikonloppuja jo kuukausien ajan, mutta tapahtuman aikana työ on lähes ympärivuorokautista. Vaikka työtunteja on satoja, kukaan järjestäjistä ei saa festareista palkkaa.
Toistaiseksi Ö Festiä on pitänyt käynnissä silkka ilo siitä, että voi tukea indiemusiikkia ja luoda omanlaista tapahtumaa – ”kokonaisvaltaista jaettua kokemusta”, kuten van Houtum ja Taina kuvailevat.
”Ehkä tämä on se tulevaisuuden kysymys, että kun tämä harrastus alkaa käydä yhä täyspäiväisemmäksi, miten sitä rahoitetaan”, van Houtum sanoo.
Kulttuurialalta löytyy paljon talkoohenkeä, mutta harvaa tapahtumaa voi pidemmän päälle jatkaa ilman, että sen vastuuhenkilöt saavat työstään palkkaa. Ja samalla kun tapahtuma muuttuu ammattimaisemmaksi, jokin kotoisuus väistämättä haihtuu. Onko Ö Festillä pitkällä tähtäimellä muuta vaihtoehtoa kuin katoaminen tai Bättre Folkin kaltainen kasvu?
Sitä tuskin vielä tietää kukaan.
On kuitenkin selvää, että juuri nyt festari on monelle erityinen. Tapaan ihmisiä, jotka tulevat Ö Festiin joka vuosi ja näkevät siellä Ö Fest -ystäviään. Kuuntelen, kun pientä festivaalia kuvataan valtavilla sanoilla, jotka kielivät sen kokoaan suuremmasta merkityksestä.
”Pehmeä rinnakkaisuniversumi”, eräs kävijä sanoo.
Ehkä pehmeys syntyy juuri pienestä koosta, helposti hahmotettavasta kokonaisuudesta. Toisaalta jos ihmiset lähtevät pikkufestareille etsimään puuttuvia kohtaamisia tai kadonnutta kuuluvuuden tunnetta, järjestäjien harteilla lepäävät melkoiset odotukset.
Kun odottelen itsekseni venettä takaisin maihin, Emma & Matilda bändeineen roudaa veneellä tavaroitaan Saareen. Muusikot asettuvat istumaan mönkijän peräkärryyn kuin kananmunat kennoon ja lähtevät hytkyen matkaan pitkin epätasaista tietä. Heillä on keikka parin tunnin päästä.
Kiipeän rinkkoineni punavalkoisen moottoriveneen kyytiin, ja se lähtee kohti manteretta. Musiikki kuuluu vielä hetken Saaren puiden yli.
