Juoksen yliopiston läheisessä puistossa vähissä vaatteissa ja puristan vaivalloisesti jalkojeni välissä suurta mustaa dildoa. On kolea syyskuun ilta vuonna 2017, mutta minulla ei ole kylmä, olenhan 19-vuotiaaksi naiseksi melko tukevassa humalassa. Tilannetta seuraa vierestä kymmeniä ellei satoja täysissä pukeissa, pääosin haalareissa olevia vanhempia opiskelijoita. En kiinnitä heihin sen suurempaa huomiota vaan yritän lähinnä olla liukastumatta märällä nurmikolla kiitäessäni.
Käynnissä on kiihkeä viestijuoksu, jossa kapulan virkaa toimittaa ainejärjestömme jonkinlainen maskotti, suuri kuminen tekopenis. Sääntöihin kuuluu, että sitä saa kuljettaa missä tahansa muualla paitsi kädessä, ja alastomuudesta saa luonnollisesti lisäpisteitä. Vuorossa seuraava joukkuekaverini ei heti keksi, miten lähteä kuljettamaan viestikapulaa, joten se tungetaan hätäisesti hänen suuhunsa. Ja näin on pantu fuksi juoksemaan dildo suussa puolialasti vanhempien opiskelijoiden edessä, eikä tilanteessa ole kenenkään asianomaisen mielestä mitään erikoista – ovathan käynnissä fuksiaiset!
Hetkeä aiemmin olemme tehneet vaatteistamme mahdollisimman pitkän ketjun riisuutumalla melkein ilkosillemme. Illan aikana tullaan tyhjentämään vielä viinapullo jos toinenkin hassunhauskassa piirileikissä, ja allekirjoittanut päätyy hukkaamaan lähes koko maallisen omaisuutensa puhelinta ja pankkikorttia myöten. Muutamaa viikkoa myöhemmin on mukavaa lukea ainejärjestön lehden anonyymiltä palstalta, mitä sitä tulikaan pikkutunneilla baarissa sekoiltua ja kenen kanssa.
Muistan, etten nähnyt fuksiaisten tapahtumissa tuolloin mitään outoa. Päinvastoin olin kaikesta kovin innoissani, sillä juuri tällaista menoa ja meininkiä olin odottanut pakerrettuani lukiossa kolme vuotta nenä kiinni kirjassa. Kaikki tämä kuulostaa toki näin jälkikäteen melko kyseenalaiselta: nuoria fukseja on riisutettu ja pantu juomaan viinaa piirissä. Kirsikkana kakun päällä on vielä julkisesti naureskeltu heidän toilailuilleen.
Pelkästään vanhaa ainejärjestöäni on turha syyttää, sillä vastaavaa on tapahtunut takavuosina monella muullakin alalla. Nykyään on hyvin vaikeaa kuvitella edellä kuvattua touhua yliopiston fuksiaisissa, ja kuten Ylioppilaslehden jutusta ilmenee, ovat fuksitapahtumat todella merkittävästi siistiytyneet viime vuosina. Selityksiä voi hakea paitsi koronapandemiasta myös yleisestä asenteiden muutoksesta. Someajalle tyypillisillä kohuilla lienee myös jotain merkitystä, kun canceloiduiksi ovat joutuneet niin teekkareiden mieskerhot kuin Afrikan tähtikin.
Kehitys kehittyy, ja on varsin tervettä, että opiskelijariennot ovat muuttuneet vähemmän alkoholikeskeisiksi. Selvää myös on, että kaikenlainen häirintä on tuomittava eikä rasistisille perinteille pitäisi olla sijaa korkeakouluissa. Nykyään omassa vanhassa ainejärjestössäni on okei juoda piirissä viinan sijaan vettä eikä ketään tietääkseni enää kannusteta riisuutumaan keskellä puistoa. Tekopeniskin on vähin äänin kadonnut maskottien joukosta.
Silti en voi välttyä ajattelemasta, mitä mahdollisesti menetetään, jos koko opiskelijakulttuuri siistiytyy liikaa. Itse odotin fuksisyksyltäni armotonta sekoilua ja biletystä, ja sitä myös sain. Kenties tässäkin asiassa tärkeintä olisi pystyä tarjoamaan jokaiselle jotain, tiukkapipoisuuden ja madnessin välimaastossa tasapainoillen. Samaa ohjenuoraa aiomme seurata Ylioppilaslehden uudessa toimituksessa.
