Vihaan rutiineja. Olen sillä tavalla lapsellinen.
Tämä on lähtöpisteeni, kun päätän testata tuoreen tasavallan presidentin Alexander Stubbin kolmen pointin arkirutiinia eli 1+1+1-metodia.
Metodi on yksinkertainen: joka päivä tunti liikuntaa, tunti kirjan lukemista ja tunti somea. Tämän lisäksi uusliberalististen ihanteiden kiinteäksi treenattu lihallistuma menee nukkumaan ennen kello kymmentä ja herää viideltä.
Kuulostaa hirveältä, mutta on myönnettävä: oma metodini, johon kuuluu rajaton määrä makoilua kissojeni kanssa, ei ole tehnyt minusta menestyjää.
1. päivä
Herätyskello soi kello 5.00. Nousen heti pirteänä, vaikka nukuin hikisesti vain neljä tuntia. Ikkunan takana naapuritalo näyttää pimeältä. Tunnen outoa, itselleni uutta mielihyvää. En kuulu enää heihin, tavallisiin lössöpulliaisiin. Olen voittaja. Olen valmis maksimoimaan henkilökohtaisen kapasiteettini.
Lähetän kumppanilleni todisteeksi peiliselfien, jossa pullistelen ”hauistani”.
Kello 5.55 avaan Instagramin, mutta suljen sen heti. Kello 6.00 huomaan olevani taas instassa. Kello 7.39 havahdun jälleen edessäni rullaavaan instafiidiin. Raivostun itselleni ja asetan sovellukseen tunnin käyttörajoituksen. Luen kirjaa, mutta unohdan ottaa aikaa.
Kello 9.29 olen väsynyt ja kaikki ärsyttää. Onneksi olen etätöissä. Keitän lisää kahvia. En ehdi juoda kulaustakaan, kun sänky jo imaisee minut sisäänsä. Nukahdan välittömästi.
Kello 11.10 herään. Pomo on laittanut viestiä. Pääni on puuroa.
Kello 16.55 päätän suorittaa pakollisen tunnin liikuntaa. Olen niin väsynyt ja ärtynyt, etten halua poistua kotoa. Kaivan haluttomana esiin jumppamaton ja käsipainot. Asetan puhelimeni ajastimen 60 minuutin päähän.
Teen lihaskuntoliikkeitä vailla suunnitelmaa. Kun en tiedä mitä tekisin, hytkyn epämääräisesti musiikin tahtiin. Vilkuilen koko ajan kelloa. Ilahdun, kun hikoilen ja hengästyn hieman. 43 minuutin kuluttua pistän sekuntikellon pauselle, koska kumppanini piipahtaa luonani. Noin 20 minuutin tauon jälkeen suoritan lopun 17 minuutin osuuden huitomalla sinne tänne, vaikka mielestäni olen jo kuntoillut kylliksi. Mutta tunteillani ei ole nyt väliä.
Kuntoilun jälkeen jumitan loppuillan sohvalla. En löydä itsestäni Stubbin lupaamaa kahden tunnin lisäenergiaa, jota metodin pitäisi antaa. Luen liikaa, ainakin kaksi tuntia – Ylioppilaslehden kirjasivistyneessä yhteisössä tunnin lukuhetki ei riitä mihinkään.
Kello 22.00 pitäisi olla nukkumassa. En ole. Menen nukkumaan varttia vaille yksi.
2. päivä
Nousen sängystä kello 7.15. Olen torkuttanut puolitajuttomassa tilassa yli kaksi tuntia.
Missä vaiheessa suoritan päivän pakollisen tunnin liikuntaa? Kävelen työmatkastani 40 minuuttia. Pitää olla ripeä, jotta tämä lasketaan liikunnaksi. Tulee ujosti hiki. Yli puolet päivän tavoitteesta on suoritettu.
Toimituksessa minun pitää työkseni stalkata ihmisiä somesta. Instagram ilmoittaa kello 11.05, että käyttöaikaa on jäljellä 5 minuuttia. Poistan rajoituksen ja unohdan palauttaa sen.
Työpäivän jälkeen roudaan vaatteita kirpputorille. Taas tulee hiki. Loput 20 minuuttia liikunnasta on suoritettu. Illalla luen kirjaa, mutta unohdan taas ottaa aikaa. Nukahdan yhdeltä yöllä, taas.
3. päivä
Nukun pommiin. Herään aamu viiden sijaan kello 9.29. Naamani on turvoksissa. Haluaisin vain nukkua.
Käytän kaiken tahdonvoimani kömpiäkseni ylös. Maanantain jumppa kivistää olemattomia lihaksiani. Lihassärky on ainoa merkki uudesta minästä.
Olen toimistolla kello 11.35. Hävettää olla tällainen vätys, joka ei pystynyt optimoimaan. Kaltaisteni unikekojen takia Suomen kilpailukyky on vaakalaudalla.
Myöhemmin muistan, miten parin vuoden takainen terapeuttini kutsui minua kerran boheemiksi. Otin sen kehuna. En ehkä ole kuin Stubb, mutta olen aivan kuin Simone de Beauvoir. La bohème, oui!
Stubbin metodi on perseestä. Ei pysty. Ei kiinnosta. Lopetan kellottamisen ja hyväksyn kaoottisuuteni. Olen luovuttaja, mutta myös rohkea oman tieni kulkija.
Illalla katson kolme tuntia putkeen Love is Blindia.
