Sisälläni on kaksi sutta taidekriitikon vaatteissa. Yksi on toiveikas kriitikkosusi, joka uskoo taiteilijoiden pystyvän mihin vain. Toinen susi on turta, synkkämielinen. Se murahtaa: ”Kaikki on jo tehty ja nähty, mikään ei kosketa.”
Vein sudet Helsinki Contemporaryn galleriaan katsomaan taiteilija Jesus Artor Inkerön näyttelyä Home is Where My Mouth Is. Toiveikas susi hyrisi mielissään katsellessaan videoteosta A Taste of Every Dish You’ve Ever Eaten. Lähikuvaa peniksestä metallisessa siveysvyössä, kotivideomaista matskua kaurahiutaleen värisestä kanista, kusipöntöstä ja itse taiteilijasta venyttelemässä auringon laikussa. Taustalla oopperalaulaja Sam Taskinen tulkitsi Inkerön tekstejä komealla bassobaritonillaan. Video sai aikaan pehmoisen tunteen. Oli hassuja puhekuplia ja meemimäisesti aseteltuja tekstejä. Tuttua.
Puutunut pessimistisusi nurkui. Tämä on niin nähty. Ei mitään erityistä. Videotaide uuvuttaa, sillä kaunista ja koskettavaa liikkuvaa kuvaa on tarjolla aina kun taskustaan kaivaa. Somen algoritmit rakentavat kulttuurista homogeenisyyttä samanmielisten kesken. Jos viettää aikaa online, lyyhistyy runsauden alle. On vaikea muistaa, mistä edes pitää.
Puuttuiko Inkerön videosta duende? Se verevä ilmaisun henki, joka liikuttaa taiteen kokijaa, ravistelee, kouraisee. Kirjailija Federico García Lorcan lanseeraama termi on espanjaa. Lorcan mukaan duende on vaihtoehto muusalle: muusa innoittaa yksisuuntaisesti, mutta duende tarttuu yleisöön. Kun näin käy, yleisö ymmärtää taiteen spontaanisti ja tiedostamatta. Turta susi kaipaa duendea – lisää löylyä, tunnetta ja dopamiinia.
Esseessään Heikko estetiikka kirjailija Pontus Purokuru kirjoittaa, että kaunis, ylevä ja transgressio (rajanylitys) on korvautunut heikolla estetiikalla, joka syleilee hienovaraisuutta, virheitä, metakuvia, pientä surua ja pientä iloa.
Aiemmassa taideprojektissaan Inkerö bodasi kehonsa jykevään kuntoon, mutta nyt hän tutkii queer-tilaa ja -arkkitehtuuria sekä kotia yhteiskunnallisen toimijuuden alustana, ”henkilön tuotantolaitoksena”. Koti toistui näyttelyn paperille maalatuissa kirjoituksissa. A small painting for a small homosexual home. Pientä iloa.
Ehkä on epärealistista haikailla duenden perään juuri nyt. Taide ei pysty tai halua ravisuttaa, kun maailmantilanne ravisuttaa voimakkaasti.
Toivo ja epätoivo vuorottelevat taiteessa, elämässä ja sodassa. Heiluriliike on maailman luonnollinen järjestys. Koittaa aika, jolloin sydän voi valahtaa, ja ihminen mennä tolaltaan taiteen katsomisesta sotavideoiden sijaan.
TOP 4 duende-elämykset nyt:
1. Perulaisen Yma Sumacin mahtipontisuudessaan miltei koominen exotica-levy Inca Taqui (1953)
2. Teneriffalaisen Andrea Abreun aistillinen ja vähän iljettäväkin romaani Pilvipeitto (2024, Siltala)
3. Iiu Susirajan surrealistinen näyttely Ei mikään helppo nakki Wäinö Aaltosen museossa
4. Puolalaisen Wisława Szymborskan runo Reality Demands kuvaa sodan kauhujen unohtamisen samanaikaista outoutta ja helpotusta (teoksesta Poems: New and Collected 1957–1997)
