Taide edistää mielenterveyttä ja lukeminen lisää empatiakykyä. Tässäpä tiivistettynä suomalaisen kulttuurikeskustelun puhutuimmat aiheet.
Oma mielenterveyteni ja empatiakykyni ovat tosin olleet koetuksella, vaikka luen joka päivä. Poliitikot ja pojatkin lukee -kampanjat rummuttavat lukemisen positiivisista vaikutuksista niin tunteikkaasti, että tekisi mieli itsekin lopettaa lukeminen. Ihan sama mitä lukee, fasistien pamfletteja tai maitopurkin kylkeä, kunhan lukee!
Tällaisessa kulttuuri-ilmapiirissä ainut solidaarinen teko taiteilijoita ja poikia kohtaan on asettua pleikkariohjain kädessä sohvalle niiden kanssa, joita lukemattomuudesta sheimataan.
Helmikuussa ilahduin huomatessani brittilehti The Guardianista, että hyötypuhetta haastaa uusi kirjaskene. Reading is so sexy, yhdysvaltalainen malli ja näyttelijä Kaia Gerber julisti ja perusti kirjakerhon. Moni muu kauneudestaan tunnettu julkkis on tehnyt samoin.
Tänä päivänä viehkeillä selfieillä ja vähäpukeisilla naiskehoilla edistetään niin naisten oikeuksia, Palestiinan vapautta kuin hallituksen alasajoa. Olen hieman hämilläni siitä, tarvitseeko sotaa ja omaa seksikkyyttä linkittää toisiinsa, mutta kirjallisuudelle hot girl books tekee ainoastaan hyvää.
Ilmiöstä saatiin vihiä jo HBO-sarjan White Lotuksen ensimmäisen kauden kohtauksessa, jossa megabeibien Sydney Sweeneyn ja Brittany O’Gradyn hehkeät roolihahmot lukevat uima-altaalla Nietzscheä ja Freudia välinpitämätön resting bitch face eli suomeksi tonnin seteli -ilme kasvoillaan.
Vapiskaa Proustia lukevat pormestarit ja Wallace-fanipojat, sexykirjaskene näyttää, että kuka tahansa voi napata filosofian klassikon tai kanonisoidun tiiliskiven käteensä, vaikka ei käyttäisikään pyöreitä silmälaseja ja eksistentialistipooloa bleiserin alla.
Lukeminen siksi, että se näyttää hyvältä, on vähintään yhtä hyvä tapa lähestyä taidetta kuin oman parhaan itsensä työstäminen. Sexykirjaskene yllättää, provosoi ja naurattaa – kaikki reaktioita, joita elävältä taidekentältä täytyy voida edellyttää.
Jos kirjallisuuskeskustelun keskiössä on häpeillen selkokielistä urheilijaelämäkertaa lukeva teinipoika, ei puhuta vielä taiteesta vaan sosiaalipolitiikasta tai ”eloonjäämisestä”.
Tällä hetkellä luen kirjaa, jonka kertoja on rasistinen ja homofobinen opportunisti, rikas keski-ikäinen valkoinen nainen. Hänen ajattelunsa ja toimintansa on vastenmielistä. Kirja on hulvattoman hauska.
En ole varma sen empatiaa opettavasta vaikutuksesta enkä siitä, toimisiko kirja mustan uimapukuni kanssa. Jotakin vastakarvaista siinä on ajan ilmapiiriin, mikä vetää puoleensa.
Millainen on sanataideteos, joka ei kouli lukijastaan parempaa ihmistä? Kirja, josta ”allyjen” on vaikea sanoa, onko se hot, vaikka kirjailija on homo ja kannessa koreilee tiukkoihin punaisiin boksereihin puettu perse?
Ylioppilaslehden kirjakevätkatsauksessa kriitikkomme kurottavat neurotieteiden, sosiaalipedagogiikan ja Instagramin tuolle puolen etsiessään vaihtoehtoisia tapoja arvottaa taideteos.
