Vähemmistöjen näkyminen missä tahansa ei ole itseisarvo

Diversiteettiä ei voi liimata edes fiktiossa värisokeasti tarinan päälle ilman, että se herättää poliittisia ja eettisiä kysymyksiä, kirjoittaa Ennaliina Leiwo kolumnissaan.

T:Teksti:

|

K:K: Aava Eronen

Netflixin Bridgerton on ensimmäinen valtavirtatelevision supersuosittu pukudraama, jonka keskeisissä rooleissa on mustia ja ruskeita ihmisiä. Sarja kertoo 1800-luvun alun Isosta-Britanniasta, ja esimerkiksi kuningattaren roolissa nähdään musta näyttelijä. Kriitikot ja fanit ovat juhlineet vuonna 2020 alkanutta sarjaa representaation riemuvoittona. Hahmojen monimuotoisuutta on pidetty jopa yhtenä syynä sarjan suosioon. Mutta mitä tarkoittaa, kun vähemmistöhistoriaa uudelleenkirjoitetaan viihteeseen ja taiteeseen? 

1800-luvun alussa Isossa-Britanniassa ei mustia ihmisiä juuri ollut, varsinkaan seurapiireissä. Yhteys heihin syntyi siirtomaakaupassa. Mustat ihmiset Afrikassa, Väli- ja Etelä-Amerikassa työskentelivät henkensä kaupalla, jotta hallitsijamaahan saataisiin valkoisille ihmisille sokeria, kankaita, kultaa ja timantteja. Bridgertonin musta kuningatar onkin otettu ilolla vastaan: mitä jos asiat olisivat olleet näin! Tai: ehkä asiat voisivat 2020-luvulla olla näin! Naitiinhan Meghan Marklekin kuningasperheeseen, vaikkakin huonolla menestyksellä.  

Vähemmän sarjan fanikunnassa on keskusteltu siitä, kuinka sarjan kuvaama elämäntyyli pohjautuu imperialistiseen riistoon. Saati siitä, kuinka läheisestä historiasta on kyse: orjakaupan loputtua orjanomistajille maksettaviin hyvityksiin menetetyistä eduista otettiin Isossa-Britanniassa niin suuri valtionvelka, että maan valtiovarainministeriön mukaan veronmaksajat ovat käytännössä maksaneet sitä pois vielä vuonna 2015. 

Representaatio ei ole itseisarvo. Diversiteettiä ei voi liimata edes fiktiossa värisokeasti tarinan päälle ilman, että se herättää poliittisia ja eettisiä kysymyksiä: Millaista vähemmistöhistoriaa Bridgertonin musta aristokratia peittää samettiin ja timantteihin, ja millaista kiiltokuvaversiota se tarjoaa tilalle? Miksi emme halua kertoa todenmukaisia tarinoita, joissa muutkin kuin valkoiset ovat keskiössä? 

Netflix on perustellut sarjan roolitusta inkluusiolla. Jos syy todella on monimuotoisuuden iloinen lisääminen, on syytä pohtia, miksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt loistavat sarjassa poissaolollaan. Homorakkautta tuon ajan Briteissä oli varmasti. 

On tavallaan hienoa, että virallisen historiankirjoituksen marginaaliin jääneet nostetaan nykyään esiin valkokankailla ja teatterilavoilla. Muun muassa identiteetin rakentumisen kannalta on tärkeää, että ihmiset näkevät kaltaisiaan mediassa ja kulttuurissa. Siltikään ei ole neutraali ratkaisu roolittaa Englannin kuningattareksi musta näyttelijä. Iso-Britannia kieltäytyy toistuvasti käsittelemästä imperialistista menneisyyttään, ja Bridgertonin kuvaus mustista brittiaristokraateista kytkeytyy tähän väkivallan unohtamisen jatkumoon. Kun mustat ihmiset asetetaan riistäjän asemaan, jossa heitä ei todellisuudessa ollut, tuotettu tieto on historiallisesti virheellistä ja poliittisesti loukkaavaa. 

Todenmukaisuus ei tietenkään ole fiktion tarkoitus. Todenmukaisuudella tai siitä poikkeamisella taiteessa ja viihteessä – erityisesti jos kyseessä on yksi Netflixin katsotuimmista alkuperäistuotannoista – on kuitenkin seurauksia sille, miten hahmotamme maailmaa. Osa katsojista kertoo somessa luulleensa brittiaristokratiaan kuuluneen mustia ihmisiä. 

Haluan kyllä nähdä pukudraamoja mustista ja ruskeista ihmisistä, ja Bridgerton on ainakin haparoiva askel oikeaan suuntaan. Englannin kuningatar ei kuitenkaan ole koskaan ollut musta. Lesbo hän sen sijaan saattoi ollakin.