Tosirikoskertomukset ovat muodissa. Yhtä muodikasta on paheksua niitä.
Markkinat tursuavat milloin mistäkin näkökulmasta kerrottua true crimea. On henkirikoksista tuomittuja nuoria, tietokirjoja ja podcasteja kuuluisista murhista sekä poliisien ja rosvojen elämäkertoja. Uhrit jäävät sivurooliin.
Tammikuussa Helsingin sanomat kritisoi pääkirjoituksessaan tosirikoskertomuksia. Kritiikin kärjeksi lehti nosti rikollisten ihailun. Esimerkiksi huumerikoksista tuomitusta Niko Ranta-ahosta on tehty mediassa luksuselämää viettänyt tosi-tv-tähti, joka luo itse omat sääntönsä, elää reunalla ja ajelee kalliilla mersulla Espanjan aurinkorannoilla.
Rikolliset keskiöön nostavia kertomuksia kritisoidaan, sillä ne ovat täynnä eettisiä ongelmia: pääsevätkö rikolliset selittämään tekojaan yleisölle kritiikittä? Tarinat myydään Ranta-ahon kaltaisilla ”pahoilla pojilla”, ja poliisi pelkää true crimen tekevän rikollisen elämäntavan ihannoimisesta hyväksyttyä.
Kritiikin keskellä genren monimuotoisuus unohtuu. Hyvin tehty true crime nostaa uutisvirtaan unohdettuja kohtaloita, kertoo aikansa yhteiskunnasta ja voi avata suljettuja tutkintoja. Esimerkiksi rikostoimittaja Rebekka Härkönen nosti podcastissaan viime vuonna esiin mahdollisuuden, että sarjahukuttaja Pekka Seppäsellä voisi olla enemmän uhreja kuin aiemmin tiedettiin. Podcastin julkaisun jälkeen poliisi alkoi selvittää väitteiden paikkansapitävyyttä.
Kun markkinat kaapivat laarin pohjia tuottaakseen mitä tahansa sisältöä vaaraa, vauhtia ja rankkoja kohtaloita janoavalle yleisölle, kriitikot liittävät kunnianhimoiset tosirikoskertomukset osaksi samaa massaa.
Tämän lehdessä julkaistussa esseessä pohdin tosirikoskeresseessä pohdin tosirikoskertomusten etiikkaa. Onko toimittajalla tai true crime -harrastajalla oikeutta repiä auki vanhoja haavoja yhä uudelleen tyydyttääkseen oma ja yleisönsä uteliaisuus?
Lue lisää: Haudankaivajat
