Kunnes eräänä päivänä tultuani töistä kotiin katselin ympärilleni, enkä saanut mitenkään päähäni, miksi olin tämän kaiken kerännyt.
Nurkassa seisova mäntykaappi näytti uhkaavalta. Äitini oli tuupannut sen asuntooni kyselemättä, vaikka en ollut koskaan pitänyt siitä. Oli kuulemma arvokas. Koukerokuvioinen pöytäkalusto taas muistutti eksästä, jolle olin sen ostanut, mutta joka jätti minut lopulta huikentelevaisen antiikkikauppiaan tähden. Entä nuo kristallikruunut ja lasivitriiniin huolella asetellut maisemaposliinit, joita olin kerännyt kokonaiset sarjat aterimineen, mitä minä niillä? Nykyinen tyttöystäväni tosin rakasti niitä, ehkä enemmän kuin minua. Piti niitä varmasti jo ominaan.
Tavarat vaativat minua jäämään kotiin, viettämään aikaa kanssaan, pitämään niistä huolta. Minun olisi säilytettävä ne jälkipolville. Mille jälkipolville? Ne tuijottivat minua odottavasti ja vailla myötätuntoa. Olin hankkinut tämän omaisuuden riesakseni ja se oli syönyt minusta voimat. Jos tavarat voisivat ratkaista ongelmani, ne olisivat sen jo tehneet. Kaikilla näillä esineillä oli jokin tarina, mutta minulla ei.
Kirjauduin sisään tuttuun huutokauppaan, jossa ihmiset myivät kalleuksiaan; tärkeää oli, mistä tavarat olivat peräisin, olivatko ne kiertäneet suvussa tai oliko kenties joku kuuluisuus niitä käyttänyt. Tällä kertaa en vaaninut uusia aarteita, vaan halusin myydä kaiken pois.
Sitten näin jotain sellaista, mitä en tiennyt olevan olemassa. Samalla tajusin, että minun oli saatava se. Tarkastelin ilmoituksen kuvia läheltä ja kaukaa. Se oli pikimusta ja ruosteessa, pohjassa oli keilapallon mentävä reikä.
Olin ensimmäinen huutaja. Huusin kaksisataa. Kohde olisi minun. Ei kukaan kunnianhimoton sellaista haluaisi vaivoikseen. Kunnostaminen ja käyttö vaatisivat poikkeuksellista mielikuvitusta. Minulla ei tosin ollut ajokorttia, mutta väliäkö tuolla.
Odotellessani kaupan sinetöintiä palasin tutkimaan aihetta lisää. Niitä oli ollut käytössä vielä 1960-luvulla, maaseudulla ja paikoissa, joissa ei ollut kunnollista hautaustoimistoa. Ne olivat kiiltävän mustia ja pyöreänmuotoisia kuten kuplavolkkarit, ikkunalaseissa elämän kiertokulusta muistuttavat viljatähkäkoristeet: sato oli valmis korjattavaksi, aika tullut ja tehtävä täytetty. Ajatus sai silmäni kostumaan.
Pling. Näytölle ilmestyi punaista taustaa vasten teksti: huutosi on ylitetty. Tunsin rinnassani puristuksen ja nostin tarjoustani kahdella sadalla.
Pling. Tuntematon huutaja korotti hintaa suoraan tuhanteen euroon. Vatsaani väänsi. Laitoin satasen lisää ja katsoin toistamiseen eri suunnista otettuja kuvia: rotisko. Ei siinä pitäisi olla mitään houkuttelevaa kenellekään muulle kuin minulle.
Siitä saisi kyllä kauniin, kun sen remontoisi. Hävittäisin ruosteen ja tekisin pellistä silmiä hivelevän. Korjaisin vetokoukun ja paikkaisin pohjan. Miten se oli edes mennyt rikki?
Soitin autoilevalle tutulleni. Hän kertoi, että kunnostaminen maksaisi enemmän kuin itse vaunu, olihan siinä myös reikä pohjassa. Hän muistutti, että jos todella halusin laittaa rahaa turhuuteen tähän maailmanaikaan, niin tämä olisi juuri oikea projekti. Nyökkäilin innokkaasti, olin täsmälleen samaa mieltä.
Samalla kun tuijotin huutokaupan sivua, soitin terapeutilleni. Hän edusti analyyttistä koulukuntaa. Mitä rikkinäinen pohja sinulle edustaa? Entä ruoste ja alkuperäinen käyttötarkoitus ja mahdollisesti toimimaton vetokoukku? Totesin luuriin, että tämä on nyt ainoa asia, jonka minä tarvitsen. Kun terapeutti alkoi selittää jotakin matkasta itseen, suljin puhelimen.
Jonkun kortillisen pitäisi lähteä hakemaan se minulle. Aloitin puhelut ystävilleni kyselemällä heidän kuulumisiaan, ja kun olin jaksanut kuunnella läpi perhehuolet ja työpaikan sisäilmaongelmat, kävin asiaan. Oliko lomia tiedossa? Kaikilla oli kiikarissa jokin pieni pätkä, jolloin saisi vihdoin hengähtää, harrastaa liikuntaa ja pintaremontoida, jokin matkakin olisi kiva tehdä. Keskeytin ehdottamalla maakuntamatkaa kylään, jossa kohde sijaitsi. Oikeastaan olin valmis mihin tahansa sopimukseen, mutta kukaan ei innostunut reissusta. Eräs ystävä sanoi harkitsevansa asiaa, mutta kysyi, oliko tämä todella sitä, mitä halusin. Puhelun jälkeen sain tekstiviestin: Olen pahoillani mutta nyt on niin paljon kiireitä ja lapsetkin… Poistin ystävän numeron.
Suljin silmäni ja näin vaunun edessäni. Ja niityn, jonka reunaan voisin asettua kesän koittaessa myymään kylmäpuristettua aroniamehua ruumislaudalta.
Tällä välin sama huutaja, jonka olin mielessäni alkanut nähdä sikana, oli nostanut hinnan tuhanteen viiteensataan. Tunsin leukaperissäni pakotusta. En voinut toistamiseen pureskella amalgaamejani rikki, joten laitoin hampaiden väliin viinipullon korkin fysioterapeuttini ohjeistuksesta. Korotin hintaa. Tarkistin pankkitilini saldon.
Kun vilkaisin taas sivua, sika oli nostanut hintaa reilusti yli varojeni. Äkkiä huutokauppa sulkeutui. Sika oli maksanut vaunusta melkein kolmetuhatta. Paiskasin läppärin kannen kiinni ja heittäydyin kyljelleni sikiöasentoon. Korkki hampaideni välissä oli murskana. Tuijotin ikkunan takana hämärtyvää iltaa. Hapuilin puhelimen käteeni ja näin mainoksen: Mikä on sielusi tarina? Miltä sinun kvanttimatkasi näyttää?
Tyttöystävä kysyi, mitä mietin. Sitä samaa, mitäpä muutakaan. Hän huokaisi syvään ja näin hänen ilmeestään, että kohta ylitetään jonkinlainen raja. Pyysin antamaan aikaa, ja hän katsoi kelloaan.
Aamulla herättyäni raastavista unista tunsin voimanryöpyn ja syöksyin tietokoneelle. Tuo nimenomainen vaunu minun oli saatava, reikineen kaikkineen, ja myyjä oli vakuutettava asiasta. Minun olisi mentävä hänen luokseen ja tehtävä kasvokkain tarjous, josta hän ei voisi kieltäytyä. Soitin hänelle. Miltei kiljaisin, vaunua ei vielä ollut haettu. Mies sanoi, etten pelannut reilua peliä, mutta oli valmis kuulemaan tarjoukseni kasvotusten.
Nyt tarvittiin siivousta ja nopeasti. Olin jo aikoja sitten listannut omaisuuttani ja sen arvoa taulukkoon. Kuljin lista kädessä ympäri kaksiotani, katselin seiniä ja availin kaappeja. Tilasin kotiini huutokauppiaan, joka vei käteistä vastaan taulut, korut, antiikit ja silkkimatot.
Ovi sulkeutui ja seisoin setelitukko kädessä keskellä asuntoani. Jäljellä oli vielä vanha lukulamppu, kasa kirjoja ja joitakin pieniä muistoesineitä. Niitä voisin säilyttää vaunussa. Minut valtasi vaikeasti selitettävä puhdistautumisen tunne. En tarvinnut mitään, en halunnut mitään. Tunsin sanoin kuvaamatonta keveyttä ja kun panin käden sydämelleni, kiitollisuutta.
Otin junan Suomen toiselle laidalle. Vastassa minua oli elon ehtoopuolella kiikkuva ukko. Hän silmäili minua päästä varpaisiin ja sanoi, että oli päätöksensä tehnyt: hän myisi ruumisperävaunun huudon voittaneelle miehelle, joka osaisi pitää siitä hyvää huolta ja kunnostaa sen. Katsoin hänen ränsistynyttä taloaan ja autonrohjoaan, kettingissä haukkuvaa koiraansa ja kysyin, oliko hänellä aikeita olla vielä kauan elossa. Mies vakuutti, että useampi vuosi. Hän alkoi selostaa omaa ja vaununsa tarinaa ja vitsaili siitä, mitä kaikkea ruumisperävaunu oli elämänsä aikana nähnyt. Keskeytin hänet ojentamalla kymmenen tuhatta euroa käteisenä. Hän nielaisi ja työnsi rahat haalarin taskuun.
Otin valokuvan vaunusta ja lähetin sen tyttöystävälle saatesanoilla vihdoinkin. Hän vastasi omituisen nopeasti, että oli juuri pakkaamassa tavaroitaan ja toivotti hyvää jatkoa. Poistin hänen numeronsa. Hyvätkin tarinat päättyvät aikanaan.
Tilasin auton, joka ajaisi minut ja perävaunun kotiin. Kuski saapui, ja istuin penkille. Puolessavälissä matkaa minuun iski valtava väsymys. Sanoin kuskille, että minun on ehdottomasti päästävä makuuasentoon.
Kömmin perävaunuun ja asetuin kovalle ruumislaudalle makaamaan. Pohjan reiästä näkyi asfaltti. Hiekkatiet olivat töyssyisiä, pieniä kiviä sinkosi sisälle. Päästyämme maantielle ajo tasoittui hurinaksi. Katselin viljantähkän kuvia ikkunalaseissa, vanerin tapaisesta tehtyä lattiaa, likaisenruskeita seiniä. Tunsin syvintä mahdollista onnea. Tunsin vapautuneeni kaikesta siitä, mikä oli estänyt minua elämästä itseni näköistä elämää.
Kotitaloni edessä pyysin kuljettajaa odottamaan hetken. Hain muutamia tavaroitani, sitten ajoimme metsänreunaan. Nostin vaunun vetoaisan kannon päälle. Se vaikutti tukevalta ja tasapainoiselta. Asetin ruumislaudalle ohuen patjan, sen päälle viltin ja tyynyn. Säilykelaatikko vaunun oikeanpuoleiseen nurkkaan, sen päälle kirjoja ja vasemmalle puolelle pylvästyräkki.
Suljin vaunun peräluukun ja asettauduin makaamaan. Patja oli juuri sopivan pehmeä. Sytytin otsalampun ja huokaisin niin syvään, että aloin nauraa. Otsalampun valo pomppi vaunun katossa. Nauroin niin, että itkin, itkin niin, että aloin huutaa. Huuto muuttui karjunnaksi ja sitä jatkui, kunnes ääntä ei enää lähtenyt. Sitten vedin viltin korviini, hapuilin käteen lempi-Pirandelloni ja aloin lukea.
Novelli on saanut inspiraationsa Luigi Pirandellon romaanitaiteesta.
