Heinäkuussa Munkkiniemen uimarannalta leijaili kauas mädän misokeiton haju. Lähteeksi paljastui rantaviivan tuntumassa vellonut paksu, kirkkaan turkoosi puuro: sinilevää. Ranta asetettiin uimakieltoon.
Kaupunkilaisten jätevesiä laskettiin Länsi-Helsingin ja Espoon itälaidan yhteiseen Laajalahteen vuoteen 1986 saakka. Nyt kaltoinkohtelu kostautuu: matalavetinen ja rehevä lahti on pullollaan ravinteita, jotka pohjasta hitaasti vapautuessaan ruokkivat muun muassa leväkukintoja.
Vaan eipä hätää! Vaikka vesistöihin on ensin vuosikymmenien ajan dumpattu paskaa, ongelmaa on osattu myöhemmin ratkoa sillä, millä se on tullutkin: kippaamalla sisään lisää tavaraa.
Varsinais-Suomessa sijaitseva Littoistenjärvi puhdistettiin muutama vuosi sitten kaatamalla järveen 200 tonnia polyalumiinikloridi-nimistä kemikaalia (sittemmin vedestä poistettiin 5 000 kiloa kuollutta kalaa, ja vielä myöhemmin kaloissa havaittiin paiseita).
Saimaata taas elvytettiin heivaamalla järvenpohjaan joulukuusia (Ylen jutun otsikossa professori innostuu: ”Ooh, kyllä!”) ja Pohjois-Pohjanmaalla eläkeläiset puuhasivat Jäälinjärveen ely-keskuksen tuella suodatinkankaan, jolla estetään rautamönjän valuminen veteen.
Myönnettäköön, että näistä ainakin Littoistenjärvi vaikutti aluksi menestykseltä: samea vesi muuttui turkoosiksi kuin Välimerellä. Vau-efekti jäi kuitenkin lyhyeksi, kun järvi sumeni jälleen vuoden kuluttua. Onko kunnostushankkeissa mitään järkeä, vai onko vesistöjemme tulevaisuus vääjäämätön tuho?
Suomen Ympäristökeskuksen Syken erikoistutkija Laura Härkönen vahvistaa, etteivät kunnostushankkeet ole turhia – vaikkakin joulukuusien upottamisen hyödyistä on niukasti tutkittua tietoa. Härkösen mukaan esimerkiksi Littoistenjärveen käytetty kemiallinen puhdistus on äärimmäinen keino, ja sen käytön jälkeenkin ekosysteemi pyrkii ylläpitämään pitkään vallinnutta, rehevöitynyttä tilaa. Koheneminen vie siis aikaa, mutta parempaan suuntaan mennään.
Härkönen kertoo, että vastuu vesistöjen kunnostamisesta riippuu kuormituslähteestä. Sitä voi olla vaikea paikantaa, koska kuormittajia saattaa olla useita ja saastuttaminen tapahtunut vuosikymmeniä sitten.
Esimerkiksi eri teollisuusalojen ympäristölupien ehdoissa tulisikin velvoittaa seuraamaan alapuolisen vesistön tilaa ja tarvittaessa toteuttamaan kunnostustoimenpiteitä. Aina näin ei tehdä.
Tällä hetkellä vesistöjen suojelemiseen on Härkösen mukaan tarjolla jopa historiallisen paljon julkista rahoitusta. Suojelua tekevät monenlaiset toimijat omissa hankkeissaan, ja vapaaehtoistyölläkin voi olla merkittävä rooli. Vain eläkeläisten puuhastelun varassa ei onneksi siis olla.
Härkösen ennuste tulevasta herättää jopa hieman toivoa.
”Jos vesiensuojelusta huolehditaan, rehevöityneitä vesistöjä kunnostetaan ja vesistöjen monimuotoisuutta vaalitaan, vesistöt kyllä säilyvät uimakelpoisina seuraavillekin sukupolville.”
Äärisääennuste-palstalla ekokriisi näkyy.
