Viime kuussa Ruotsissa käytiin valtiopäivävaalit. Maan toiseksi suurimmaksi puolueeksi nousi ruotsidemokraatit, jonka kanssa hallitustunnusteluja johtava maltillinen kokoomus kertoi haluavansa tehdä yhteistyötä. Oikeistopuolueista vihjattiin jopa hallitusyhteistyötä, mikä olisi ollut Ruotsin politiikassa käänteentekevää. Vielä muutama vuosi sitten ruotsidemokraattien kanssa ei suostuttu edes samaan paneelikeskusteluun. Maassa ei ollut tilaa julkiselle rasistiselle puheelle. Nykyään on.
Äärioikeiston nousu viime vuosikymmenen aikana on herättänyt myös meillä julkista keskustelua siitä, pitäisikö ketä tahansa uusnatsia kuulla mediassa. Perusargumentit ovat:
Ei, koska antamalla tilaa suvaitsemattomille ihmisille ajaudumme tieteenfilosofi Karl Popperin suvaitsevaisuusparadoksiin: ihan kaiken suvaitseminen johtaa lopulta suvaitsemattomien valtaanpääsyyn ja sortovaltioon.
Kyllä, koska demokratiassa pitää kuulla kaikkia. Hiljentäminen on vaarallista, sillä hiljennettyjen turhautuminen purkautuu pahimmillaan ennakoimattomina väkivallantekoina sanojen sijaan.
Pitääkö siis käydä dialogia vai ei?
Journalismissa minkään aiheen tai kenenkään ihmisen käsittely ei ole ennalta kiellettyä. Kyse ei ole niinkään siitä, mitä käsitellään, vaan miten käsitellään. Jokaisen hyvän jutun edellytys onkin perusteellinen kontekstointi. Esimerkkinä sellaisesta toimii Ylioppilaslehden numerossa 5/2022 julkaistu juttu äärioikeiston yhteyksistä esoteriaan.
Suomessa ilkkuvaa kieltä täytyy sananvapauden nimissä sietää. Ihme kyllä, moni sananvapaussoturi närkästyy, jos häntä sananvapauden nimissä ojentaa takaisin. Silloin sanotaan, että mitään ei saa enää sanoa, vaikka juuri äsken miteltiin Twitterissä mitä mielikuvituksellisimpien, nippa nappa lain raameissa pysyvien ilmaisujen voimin.
Ihan mitä tahansa ei kuitenkaan saa sanoa. Jokseenkin epäselvää on, missä raja menee, sillä vihapuhetta ei ole onnistuttu tyhjentävästi määrittelemään. Vihapuhelainsäädännön tarkentamisesta on käyty keskustelua, ja laki kattaa jo vihapuheen äärimmäiset muodot: kunnianloukkauksen, laittoman uhkauksen tai kansanryhmää vastaan kiihottamisen. Kannattaako vapaata puhetta rajata enempää vai ei?
Argumentteja löytyy puolin ja toisin. Tärkeintä on vapaus saada sanoa mitä vaan, ideoiden markkinoilla paras – tai ainakin retorisesti vetävä – voittaa. Vähemmistöihin kohdistuva vihapuhe on tunnistettava, sillä se voi johtaa väkivallan tekoihin niitä kohtaan, joita puheella merkitään vähempiarvoisiksi.
Viimevuotiset sananvapaustaistelut oikeudessa ovat osoittaneet, ettei yhteiskunnassamme vielä osata suojella ihmisiä järjestelmälliseltä vihanlietsonnalta ja trollaukselta. Kun systeemiä tarkastellaan ainoastaan juridiselta kannalta, se muuttuu helposti fasistien leikkikaluksi, kuten toimittaja Johanna Vehkoo kirjassaan Oikeusjuttu toteaa. Tästä kertovat esimerkiksi niin kutsutut slapp-kanteet eli strategiset oikeusjutut, joiden tarkoitus on pelotella ja väsyttää vastapuoli hiljaiseksi turhilla haasteilla. Jos oikeuslaitos ei kykene tunnistamaan tällaisia ilmiötä, miten voimme luottaa sen jakavan ihmisille oikeutta tasavertaisesti?
Journalismi ei toimi vain lakipykälien mukaan, vaan se on vastuussa lukijoilleen myös arvopohjaisena yhteiskunnallisena toimijana. Journalismikin kun pohjautuu linjauksiin, joista yksi on jakamaton ihmisarvo. Se voi antaa eri äänten kuulua, muttei toimia megafonina niille, jotka levittävät linjausten vastaisia arvoja.
Aina ei ole mennyt ihan putkeen tässäkään julkaisussa. Vuosina 1929–1930 Ylioppilaslehteä päätoimitti Lapuan liikkeen aktiivi Mikko Jaskari, joka tuomittiin presidentti K. J. Ståhlbergin muilutuksesta.
Sopivuussäännöt ja sananvapauslaki elävät ja muuttuvat ajassa. Tärkeää on, että jos muutoksia tulee, seuraamme jatkuvasti kriittisesti, vievätkö muutokset meitä parempaan vai huonompaan suuntaan.
