Venäjän energiakeitaat sijaitsevat Hanti-Mansiassa Länsi-Siperiassa ja Jakutiassa Itä-Siperiassa.
Sieltä öljy tulee tuhansia kilometrejä putkea pitkin Viipurin lähelle Primorskin satamaan, josta se matkustaa Suomeen. 1960-luvulta lähtien Suomen ja Venäjän satamien välillä on virrannut miljoonia tonneja fossiilienergiaa.
Eniten energiaa kulkee Kilpilahden sataman kautta Nesteen Porvoon öljynjalostamoon, jossa venäläinen raakaöljy jalostetaan esimerkiksi bensiiniksi ja dieseliksi.
Vuonna 2019 Neste oli Suomen toiseksi suurin yritys arvonlisässä mitattuna. Ennen Ukrainan sotaa se hankki kaksi kolmasosaa käyttämästään raakaöljystä Venäjältä. Huhtikuussa Neste kertoi korvanneensa siitä 85 prosenttia muilla raakaöljylaaduilla. Yrityksen mukaan hankintasopimukset Venäjän kanssa päättyvät tämän vuoden heinäkuussa.
Siitä olisi kiinnostavaa kuulla lisää, mutta Nesteen öljynjalostamo ei vastannut Ylioppilaslehden haastattelupyyntöön. Vartija kehottaa toimittajaa ja kuvaajaa poistumaan parkkipaikalta välittömästi.
On tyydyttävä ihailemaan jalostamoa vastarannalta Emäsalosta. Sieltä se näkyy kuin kangastuksena. Vastarannalla siintää öljytankkereita, lastauslaitureita, korkeita piippuja, savua. Pienet jäälautat kopisevat rantakiviä vasten.
Venäjä on maailman kolmanneksi suurin öljyntuottaja Yhdysvaltojen ja Saudi-Arabian jälkeen. Ehkä seuraavat Kilpilahden satamaan raakaöljyä tuovat alukset saapuvat sieltä tai Qatarista. Euroopan unionin jäsenvaltiot ovat olleet Venäjän tärkeimpiä asiakkaita. Nyt ne haluavat nopeasti irti sen energiasta.
Valtiot seurasivat energiayhtiö Shellin esimerkkiä.
Maaliskuussa Shell, jonka 264 miljardin dollarin liikevaihto vastaa lähes Suomen bruttokansantuotetta, päätti lopettaa venäläisen öljyn ja maakaasun ostamisen. Ensin venäläisestä öljystä ja maakaasusta irtaantui Yhdysvallat, sitten Iso-Britannia ja Kanada. Vaikein päätös on edessä Saksalla, joka on Euroopan maista riippuvaisin venäläisestä tuontienergiasta.
Suomenkaan osuus ei ole ollut aivan olematon. Vuonna 2021 Suomi osti Venäjältä 800 miljoonalla eurolla öljyä, 560 miljoonalla eurolla sähköä ja 129 miljoonalla eurolla kivihiiltä.
Venäjä on maailman kolmanneksi suurin öljyntuottaja Yhdysvaltojen ja Saudi-Arabian jälkeen.
Jos energiahanat suljettaisiin, sota voisi loppua. Samalla ilmastotavoitteet voisivat edetä. Ukrainan sodan alkamisen jälkeen EU-maat ovat ostaneet Venäjältä fossiilista energiaa yli 60 miljardilla eurolla. Sodan on arvioitu maksavan Venäjälle jopa 20 miljardia dollaria päivässä. Porvoon öljynjalostamon lähistöllä sijaitsevan Kulloon kotituvan huoltoaseman seinät ovat täynnä öljynjalostamolta otettuja kuvia.
Kuninkaanportin Shellillä litra dieseliä maksaa 2,35 euroa. Jo euron enemmän kuin vuosi sitten.
Hamina-Kotkan satamassa pyristellään irti venäläisestä putkikaasusta. Lokakuussa Haminaan on määrä avautua maakaasua säilövä, jalostava ja eteenpäin kuljettava LNG-terminaali, jossa on tarkoitus höyrystää vähintään kolmannes Suomen tarvitsemasta maakaasusta. LNG tulee sanoista liquefied natural gas, nesteytetty maakaasu.
Vuonna 2020 Suomeen tuodusta nesteytetystä maakaasusta 81,9 prosenttia ja maakaasusta 66,4 prosenttia tuli Venäjältä. Viime syksynä maakaasun hinta ampaisi ylös, ja sota on pitänyt sen poikkeuksellisen korkeana. Samalla on noussut esiin kysymyksiä huoltovarmuudesta ja energiaomavaraisuudesta.
”Ukrainan sota kiihdyttää Venäjän putkikaasusta irtaantumista”, arvioi parkkipaikalle kurvannut Kalevi Mattila.
Mattila on Haminan Energian liiketoimintajohtaja ja ”perusinsinööri”. Hän selittää, että Haminan terminaali on eräänlainen energiakylä, johon virtaa raaka-aineita ympäri maailmaa.
Tulevaisuudessa LNG-terminaalin läpi kulkee tuhatkunta rekkaa ja kolmisenkymmentä laivaa. Voima-jäänmurtaja pitää väylää auki talviaikaan. Osa tankkereista kulkee nestemäisellä maakaasulla.
LNG-terminaalin omistavat Haminan Energia sekä Wärtsilän ja virolaisen Alexelan yhteisyritys. Vuonna 2012 aloitetun terminaalihankkeen rakentaminen on tähän mennessä maksanut noin 109 miljoonaa euroa.
Terminaalissa nestemäinen maakaasu on säilötty betonisen ja teräksisen vaipan sisälle 45 metriä pitkään ja 45 metriä leveään säiliöön, joka muistuttaa valtavaa betonista vessapaperirullaa. Sisälle mahtuu 30 000 kuutiometriä kaasua, joka vastaa energiana noin 200 gigawattituntia. Sillä lämmittää esimerkiksi vuoden ajan noin 20 000 omakotitaloa, Mattila kertoo.
”Säiliön sisällä kaasujakeet ovat sulassa sovussa keskenään. Asiakkaat eivät tiedä, onko sisällä banaaninkuorista valmistettua biokaasua vai öljylähteestä kaivettua maakaasua”, Mattila kertoo.
Säiliön vieressä on tyhjää tilaa. Siihen on tarkoitus rakentaa seuraava, ehkä vielä isompi säiliö.
Yhteiskunta sähköistyy, mutta vihreä siirtymä on tähän mennessä edennyt Suomessa melko hitaasti. Suomessa on EU:n korkein energiankulutus asukasta kohden ja varsin suuri hiilijalanjälki.
Mattila kertoo, että terminaali voi toimia Suomelle eräänlaisena energia-akkuna, jonne voidaan varastoida talven ajaksi aurinkosähköä. Se mahdollistaa myös sen, että Suomi voi itse valmistaa kaasua.
”Kaasua voidaan ottaa vastaan mistä päin maailmaa hyvänsä.”
”Kaasua voidaan ottaa vastaan mistä päin maailmaa hyvänsä ja höyrystää sitä suoraan Suomen kaasuverkkoon”, Mattila selittää.
Uusiutuvasta ylijäämäsähköstä voidaan elektrolyysin avulla tehdä vetyä. Kun vetyyn yhdistetään hiilidioksidia, saadaan metaania ja happea. Metaani voidaan syöttää putkea pitkin suoraan kaasuverkkoon, Mattila selostaa. Nesteytettyä maakaasua puolestaan saadaan jäähdyttämällä maakaasua -162 celsiusasteeseen.
Nestemäisen maakaasun terminaalin neljän hehtaarin suuruinen alue on rakennettu meren päälle siirtolohkareista.
”Kaivaustöitä tehdessä kävi ilmi, että tässä lähistöllä merenpohjassa lepää sodan ajalta Porkkalasta matkaan lähtenyt proomu”, Mattila sanoo.
Nyt Mattila löytää rantakiviltä merilokin syömän kalanruodon.
”Vähän pieni kanteleen rakentamiseen.”
Lastauslaiturilla puretaan Saksasta saapuneesta laivasta lipeää, natriumhydroksidia. Sitä käytetään esimerkiksi paperin tai saippuan valmistamiseen.
Yhtäkkiä paikalle pamahtaa polkupyörällä sataman työntekijä, joka on juuri purkamassa lastia.
”Nykypäivän terroriuhan aikana pitää aina käydä katsomassa, ketä täällä oikein liikkuu. Jatkakaahan harrastuksia.”
25 kilometriä Haminasta itään sijaitsee Virolahden bunkkerimuseo. Lumen ja mäntyarmeijan keskellä näkyy korsuja, tykkejä, juoksuhautoja ja bunkkereita, rautaisia ja betonisia häkkyröitä. Valtaosa Suomen sotien aikaisista korsuista on sortunut tai tuhottu, mutta täällä niitä vielä on.
Vastaan kävelee mies armeijavaatteissa. Hän on Erkki Rikkola, bunkkerimuseon pääopas ja reservin majuri. Museo on suljettu ja avataan vasta toukokuussa, joten Rikkola haluaa varmistaa, millä asialla alueella liikutaan.
”Minuakin on varoitettu mahdollisesta hybridivaikuttamisesta. Oletan kuitenkin, että olette suomalaisia. Tässä ollaan aika herkillä nyt”, Rikkola sanoo.
Venäjän rajalle on matkaa 15 kilometriä. Viime viikolla museon lähistöllä on nähty puihin piirrettyjä z-kirjaimia. Ne ovat Venäjän hallinnon virallisesti käyttämä tunnus Ukrainan sodasta, josta Venäjä käyttää edelleen termiä ”erikoisoperaatio”.
Rikkola arvelee, että kyse on ollut nuorten huonosta huumorista tai jopa venäläisten rekkakuskien kannanotosta. Tunnukset maalattiin piiloon mustalla väriaineella.
Museon sisällä pyörii video – suomeksi ja venäjäksi – joka kertoo Salpalinjan historiasta. Salpalinja oli talvisodan jälkeen itärajalle rakennettu 1 200 kilometrin mittainen puolustuslinja, joka ulottui Suomenlahdelta Petsamoon. Taisteluita Salpalinjalla ei koskaan käyty, mutta silti siitä muodostui puolustuksen psykologinen selkäranka.
Kymmenen vuotta oppaana toiminut Rikkola kertoo, että viisi vuotta sitten bunkkerimuseossa vieraili venäläinen turistiryhmä.
”Opas kävi katsomassa videon ja kertoi sen jälkeen, että muut ryhmäläiset eivät ole kiinnostuneita.”
Rikkola sanoo, että on tavannut työnsä merkeissä jonkin verran myös venäläisiä upseereita. Heistä yksi oli sanonut videon nähtyään, että sotilaat olivat sankareita, poliitikot eivät.
”Sotilaat haluavat kaikista vähiten sotaa, sillä he tietävät, mitä se todella on”, Rikkola sanoo.
Hän toivoo, että sota-ajan kalustoa tarvitsisi katsoa vain museoissa. Kesäaikana betonista valmistetussa pallokorsussa voi myös yöpyä. Yksi yö maksaa 25 euroa.
”Tässä ollaan aika herkillä nyt.”
Vaalimaalla lähellä Venäjän rajaa mainostetaan monia asioita. Viisumipalveluita, rahanvaihtoa, autojen tullaukseen tarkoitettuja ”green cardeja”, hammastahnaa, pesuaineita, kaviaaria, kalaa.
Ruplan ja euron vaihtokurssia ei tänään mainostauluissa mainita. Sodan aikana Venäjän taloutta on pidetty pystyssä energiakaupalla ja ruplan kurssia keinotekoisesti tukemalla.
Myös Kurkelantien rajamarketin päärakennus ja sen kylkeen rakennettu Idänportti-motelli ovat nähneet parhaat päivänsä. Kaupassa myydään kaikkea mahdollista. Joulukoristeita, retkeilyvarusteita, pesuaineita, juustoa, kahvia, moottoriöljyä, tuliaisrihkamaa.
Pahvinen Ville Haapasalo mainostaa ”toisen päivän juomana” georgialaista mineraalivettä. Kassalla kaksi keski-ikäistä miestä supisee keskenään ja pakkaa ostoskärryihin säilykepurkkeja ja hygieniatuotteita.
Parin kilometrin päässä Zsar-kauppakeskuksessa on hiljaisempaa. Vuonna 2018 avatun kauppakeskuksen tarkoitus oli houkutella venäläisiä turisteja ”ostosparatiisiin”, mutta käytännössä se on tehnyt raskasta tappiota alusta lähtien.
Tänään hieman Tuurin kyläkauppaa muistuttava ostoskeskus näyttää miltei hylätyltä. Bossin, Adidaksen, Nanson ja Guessin liikkeet ovat aavemaisen tyhjiä. Tiskien takana myyjät selaavat puhelimiaan.
Mainoskuvissa iloiset ihmiset juovat shampanjaa. Infopisteellä on valokuvanäyttely Venäjän keisarikunnan hallitsijasuvun lomanvietosta. Musiikki kaikuu kauppakadulla, jonka keskellä pönöttää massiivinen tsaarin valtaistuin vailla penkinlämmittäjää.
Taavetin pienoisparlamentti on kokoontunut Teboilin huoltoasemalle. Se on mainoksensa mukaan vaihtoehto aakkosille. Teboilin logot on poistettu, mutta sinipunavalkoiset liput liehuvat tuulessa. Suomalaiset ovat ryhtyneet boikotoimaan Teboilin omistajaa, venäläistä Lukoil Groupia. Suuryhtiö vastustaa julkisesti Venäjän sotatoimia. Lukoilin perustaja ja pääjohtaja Vagit Alekperov erosi tehtävästään huhtikuussa.
Taavetti on Luumäen kunnan keskustaajama. Nimi tulee 1700-luvulla Venäjän keisarikunnan rakennuttamasta Taavetin linnoituksesta, jonka tarkoitus oli suojella Pietaria Ruotsin kuningaskunnan hyökkäykseltä.
Huoltoasema puolestaan on avattu vuonna 1959. Ensin se oli yhdysvaltalaisen Exxon – Mobilin omistama Esso, sitten Gulf, nyt Teboil. Nykyään bensiinin myynti ja huoltoasematoiminta ovat erillään.
Pöydän ääressä istuu kahdeksan miestä. Keskellä pöytää on Ukrainan lippu.
”Etelä-Karjalassa on hyvin vahva käsitys siitä, että venäläiset saavat nyt turpaan”, toteaa yksi miehistä. Osa heistä on pyörinyt samoilla kylillä jo 70 vuotta.
”Täällä istutaan kuin madot paskassa”, sanoo toinen.
”Täällä istutaan kuin madot paskassa.”
Miehet muistelevat, että 1960-luvulla litra bensiiniä maksoi 40 penniä, uusi auto 6 000 markkaa. Tuntipalkka oli 2,5 markkaa. Tansseihin mentiin pienellä autolla.
1980-luvulla kylillä pyöri heidän mukaansa venäläisiä ”taimikauppiaita”. He kyselivät ja tunnustelivat, mitä mieltä suomalaiset ovat venäläisistä.
Vuoden 2010 jälkeen venäläiset ovat ostaneet Imatran pohjoispuolella sijaitsevalta Ruokolahdelta yli 180 kiinteistöä. Matkaa rajalle on 25 kilometriä.
Jugend-henkinen, asianajaja Fritz Wiikin vuonna 1912 rakennuttama, Rantalinna-huvila on ollut uudelleen venäläisessä omistuksessa jo vuodesta 2008 lähtien.
Noin kymmenen vuotta sitten Rantalinnantien päätyyn rakennettiin venäläisille tarkoitettu lomakylä: hulppeita omakotitaloja, joiden omistukset johtavat Kremlin sisäpiiriin.
Seura-lehden tietojen mukaan omistajat ovat Putinin kurssikavereita, oligarkkeja ja korkeita virkamiehiä, joilla on yhteyksiä valtion kiinteistöhallintoon Rosimušestvoon tai Pietarin satamaan.
Nyt niiden pihapiirissä ei näy ristin sielua. Ajotien edessä on puomi, johon on kiinnitetty kyltti: Läpikulku rajoitettu. Yksityisalue.
Vuoden 2020 alusta EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tulevat ostajat, mukaan lukien Venäjän kansalaiset, ovat tarvinneet Suomessa puolustusministeriön luvan kiinteistön hankintaan. Toistaiseksi yhtään lupaa ei ole evätty.
Varsin vapaata on ollut kauppa sitä ennenkin. Esimerkiksi oligarkki Boris Rotenbergillä on huvila Porvoossa – vain kilometrin päässä Nesteen öljynjalostamolta. Rotenberg kuuluu Putinin lähipiiriin ja vuodesta 2022 lähtien myös EU:n pakotelistalle.
Parikkalaan, 55 kilometriä Ruokolahdelta koilliseen, valmistui hiljattain uusi rajanylityspaikka. Se maksoi yli 25 miljoonaa euroa ja meni sodan takia kiinni jo ennen avautumistaan.
Kuutostien varressa sijaitsee hotelliravintola Kägöne. Paikka on menossa kiinni, mutta hotellinpitäjä Pertti Vuolli huikkaa ovensuusta, maistuuko vielä kahvi.
Sitten sisään pamahtaa piispa Ambrosius. Hän on eläkkeellä oleva metropoliitta ja ortodoksisen kirkon kasvot.
”Sattuma ei ole kovin teologinen käsite. Kyllä jumalakin tarvitsee tsuppareita”, piispa veistelee.
Hän on juuri tullut Haminasta hautajaisista. Keskustelu vyöryy syvään päätyyn: elämään ja kuolemaan, sotaan ja rauhaan.
”1900-luvun tunnetuin luterilainen teologi ja filosofi Paul Tillich sanoi, että rajalla oleminen voi olla ikuista siunausta rauhan aikana, mutta sodan aikana se on kirous.”
Piispa Ambrosius on seurannut sotaa järkyttyneenä. Hän on matkustanut Venäjällä paljon, viimeksi viime vuonna, ja tuntee läheisesti monia ”kirkonmiehiä” – muun muassa kovan kansainvälisen arvostelun kohteeksi joutuneen Venäjän ortodoksisen kirkon johtajan, patriarkka Kirillin.
”Kirill ei ole poliittisista syistä tuominnut sotaa, vaikka sota on voimakkaasti vastoin kristillistä etiikkaa. Kirkonjohtajan pitäisi olla rohkea ja tuomita sota, nähdä sen helvetillisyys – ja näyttää hengellistä tietä eteenpäin.”
Kansainvälinen teologiryhmä tuomitsi Kirillin harhaoppiseksi lausuntojen takia.
”Vallanturmelus tuntuu muissakin kuin poliitikoissa. Sitä on myös kirkonjohtajien keskuudessa ympäri maailmaa.”
”Nietzsche sanoi, että kriisit ovat elämän suuria stimulantteja.”
Ukrainassa on kaksi ortodoksista kirkkoa. Moskovan patriarkaatin alaisuudessa toimivan Ukrainan ortodoksisen kirkon johtaja Onufri on tuominnut sodan selväsanaisesti.
Ambrosiuksen mukaan maailmanhistoria tuntee varsin vähän ”rauhan kirkkoja”.
”Hyvin vähän on radikaaleja pasifistisia kirkkoja, jos mietitään kirkkojen historiaa. Esimerkiksi Kveekarit ja anabaptistit ovat poikkeus.”
Piispa Ambrosius yrittää kaikesta huolimatta nähdä myrskyn silmän keskellä myös valoa, vaikka se tuntuu lähes mahdottomalta.
”Nietzsche sanoi, että kriisit ovat elämän suuria stimulantteja. Silti niitä ei tietenkään toivoisi. Onneksi tämä ei kestä ikuisesti.”
Kiteeläiset ystävykset Osmo Väistö ja Valto Rantanen ovat ahkeria Venäjän-kävijöitä. Rantanen on asunut rajaseudulla yli 70 vuotta, koko elämänsä. Rajan takana hän arvioi käyneensä pari tuhatta kertaa: tankkaamassa, ostamassa vodkaa, tupakkaa, ties mitä.
Muutama vuosi sitten Rantanen odotti Niiralan raja-asemalla Venäjälle pääsyä seitsemän tuntia. Passia on saanut uusia, kun leimat eivät ole enää mahtuneet sivuille.
Väistö ja Rantanen muistelevat kaiholla Petroskoita, Leningradia, Karjalan pieniä kyliä ja Moskovaa. Myös Neuvostoliiton ajat ovat tuoreena muistissa. Markat vaihdettiin mustasta pörssistä, hotelleissa oli KGB:n kerrosvahteja.
Viimeksi Rantanen, joka tunnetaan myös Kiteen Kirkkaan pontikankeittäjänä, kävi Venäjällä maaliskuussa 2020. Silloin viinaa ja tupakkaa sai tuoda Suomeen, jos vierailu kesti yli vuorokauden. Bensiiniä sai tuoda tankillisen ja lisäkanisterin verran vapaasti. Nyt matkat Venäjälle ovat jäissä.
Hattulantien viereisen pellon toisella puolella on Venäjä. Rajatolpat erottaa himmeästi varjosta. Yhdestä kohdasta metsikköä puut puuttuvat.
”Mielikuvitus lähtee laukkaamaan, onko Venäjä putsannut rajan puilta, jotta voi tarvittaessa vyöryttää tankit Suomeen”, Osmo Väistö sanoo.
Pohjois-Karjalan Puhoksella ei ole tanssittu pariin vuoteen. Koronapandemian takia Pajarinhovin tanssisali on ollut tyhjillään.
Tänään lippuluukulle on tunkua. Pekkaniskan Pojat, P. N.P., esiintyy. Narikassa vaihdetaan ulkokenkiä tanssikenkiin.
Tanssisalin seinällä valokyltti kertoo, onko vuorossa miesten, naisten vai sekahaku. Lavan yläpuolella taulu ilmoittaa seuraavan tanssin. Valssi, foxtrot, tango, hidas, nopea.
Toisessa huoneessa lauletaan karaokea. Tanssikappaleiden välissä Pekkaniskan Poikien basisti Paul Kikerpuu esittää panhuilusoolona Lonely Shepherd-kappaleen. Se villitsee yleisön.
Pajarinhovin tanssilattialla keski-ikä lähentelee viittäkymmentä vuotta. Nuorisoa ei näy. Limonaadia kuluu enemmän kuin väkeviä. Tanssijat ovat pukeutuneet kesäisesti, vaikka ulkona on vain muutama aste lämmintä. Kaikille halukkaille löytyy pari. Ihmiset tanssivat kahlitsemattoman riemun vallassa. Seuraava kappale on Rauli Baddingin Bensaa suonissa.
Ne sanoivat kaiken rajoiksi taivaan ja maan,
Häntä pysty kumpikaan ei kahlitsemaan.
Siellä hän liitää ja soittaa sävelmää.
Motti laulaa, renkaat ulvoo, voitto häämöttää.
*
Artikkelissa on käytetty lähteenä teoksia Markku Kuisma: Kylmä sota, kuuma öljy (1996) ja Veli-Pekka Tynkkynen: Venäjä, energiavalta – öljykulttuuri kohtaa ilmastonmuutoksen (2022).
Reportaasimatkan rahoitti Koneen säätiö. Apurahalla tehdään tulevaisuudessa myös valokuvanäyttely ja dokumenttielokuva.
