Nämä ”herättävät keskustelua”
Johannes Ekholm
Karmakooma (Otava)
186 sivua
Kirjailija Johannes Ekholmin kolmas romaani Karmakooma on kirja, josta lähinnä Johannes Ekholm puhuu. Kohderyhmä ovat coolina itseään pitävät twentysomethingit, jotka katsovat ylöspäin coolina itseään pitäviä nelikymppisiä. Heille romaanin edeltäjä, 450 sivun Planet Fun-Fun näytti olevan liian paksu. Karmakooma ei jää kesken. Se on kielellisesti sen verran suoraviivainen ja/tai alkeellinen, että lukuvauhti on helposti 80 s./h, jolloin aikaa suoritukseen kuluu muutama tunti. Ilman edgypornoilua kirjaa luulisi nuortenromaaniksi, eikä 90-luvun kulttuurituotteiden jatkuva droppailu tee kulissista ajankuvaa.
”Tapaan Marin bussipysäkillä ostarin takana. Marin musta tukka on tiukalla ponnarilla. Kalpea iho on puuteroitu lähes valkoiseksi ja silmien alle on lisätty tummaa väriä, mikä saa hänet näyttämään, ajattelen, ihan Sallylta Tim Burtonin elokuvassa Painajainen ennen joulua.
Mari kävelee edelläni pitkin askelin niin että saappaiden korot kopisevat pölyisellä asvaltilla.
Talutan kolmivaihteista Tunturipolkupyörää.
’Ei kai susta ollut ahdistavaa että stalkkasin sut IRCistä?’, Mari kysyy.”
Riitta Korhonen & Hannu Ollikainen
Päätoimittaja. Työtä sananvapauden arjessa (Siltala)
282 sivua
17 nykyistä ja entistä päätoimittajaa horisee haastattelukirjassa sananvapaudesta ja median ansaintalogiikan muutoksesta. ”Norsunluutorni” mainitaan neljä kertaa, ”kädet savessa” kolme. Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Kaius Niemi kertoo, kuinka lehti jätti julkaisematta sananvapautta polkevan Unkarin hallituksen mainoksen, mutta ei mainitse, että Hongkongin erityishallintoalueen mielenosoituksia vastustava ilmoitus kelpasi kyllä etusivulle.
”Jos pitäisi Ylen nettisivulta saada selville, mitä Suomessa just nyt tapahtuu… Hesarissakin on välillä kaikenlaista parisuhdehömppää verkkoetusivulla… Iltapäivälehdet kertovat uutistapahtumat ensimmäisinä.” –Arno Ahosniemi, Kauppalehden vastaava päätoimittaja.
Leo Stranius
Tehokkuuden taika (Into)
207 sivua
Ympäristöaktivistiksi poikkeuksellisen HS Visio -kelpoisen Leo Straniuksen elämänhallintaoppaassa neuvojen kirjo vaihtelee varsin järkevistä kokouskäytäntövinkeistä positiiviseen psykologian menetelmiin ja täysin päättömiin ja lähinnä pakko-oireilta kuulostaviin rutiineihin.
”Herään kello 4.45 ja kuuntelen äänikirjaa samalla kun käyn vessassa ja ajan parran. Partaa ajaessani teen pohkeille nousuja ja venytyksiä sekä venyttelen reisiä. Seuraavaksi juon lasin vettä, keitän itselleni kupin teetä ja syön hedelmän. Teetä ja hedelmää syödessäni kirjoitan Evernote-muistiinpanoihini vähintään viisi asiaa, joista olen edellisen päivän osalta kiitollinen. Kun olen kirjoittanut kiitollisuuspäiväkirjan, katson päivän sääennusteen ja harjoittelen muutaman minuutin espanjaa ja ruotsia Duolingolla. Tämän jälkeen luen kymmenen sivua paperikirjaa ja teen seitsemän minuutin lihaskuntotreenin. Lihaskuntotreenin jälkeen syön kypsentämättömänä neljän viljan luomupuurohiutaleita siemensekoituksen, mustaherukoiden, kaakaorouheen ja soijamaidon kanssa. Viimeiseksi katson nopeasti verkosta päivän uutiset ja sosiaalisen median päivitykset sekä laitan Facebook-kavereilleni syntymäpäiväonnittelut. Kaikkeen tähän menee aikaa noin tunti. Kello 6.00 mennessä voin lähteä juoksulenkille tai aloittaa edellisenä päivänä määrittelemäni päivän tärkeimpien tehtävien tekemisen.”
Jia Tolentino
Trikkipeili (Into)
352 sivua
Ensimmäiset tunnetut esseet käsittelivät lähinnä filosofisia kysymyksiä. 1800-luku toi tullessaan kirjallisuusesseet. 1900-luvun loppua kohden postmodernismi toi esseisiin populaarikulttuurin, ja Jia Tolentinon muutaman vuoden takainen hittikirja on kuin oppikirjaesimerkki siitä, mitä nykyesseen ajatellaan olevan. Muun muassa huumeita, realitya ja internetiä käsittelevä Trikkipeili on Trendikäs ja Tärkeä teos, jonka julkaiseminen lienee Into-kustantamon yritys freesata pöhöttynyttä imagoaan.
”Ja niin kävi, että aikana, jolloin naisilla oli ennennäkemättömän paljon valtaa ja vapautta, aikana jolloin meillä oli ennennäkemättömän hyvät lähtökohdat hahmottaa elämäämme poliittisesta näkökulmasta, me emme saaneetkaan paremmin turvattuja lisääntymisoikeuksia, parempaa palkkatasa-arvoa, liittovaltion takaamia perhevapaita, julkisin varoin tuettuja päivähoitopalveluita ja suurempaa minimipalkkaa, vaan näiden sijaan saimme omahyväistä voimaantumisfeminismiä, jota yrityksetkin voivat kannattaa ja tuotteistaa – myyntiin tuli mukeja, joissa luki ’miesten kyyneliä’, ja T-paitoja, joissa luki ’vitun kova feministi’.”
Ole lukevinasi myös: Elisa Aaltola: Esseitä eläimistä (Into), Matti Klinge: Täysinpalvellut (Siltala), Johannes Koponen, Minea Koskinen & Jussi Pullinen: Öyhökratia (Gummerus), Ossi Nyman: Häpeärauha (Teos), Tiina Raevaara: Minä, koira ja ihmiskunta (Like) ja Johanna Venho: Martti Suosalon tähänastinen elämä (WSOY).
Nämä ”toimivat äänikirjana”
Aurora Airaskorpi
Vapauden tavoittelijat – Miksi haluamme irti palkkatyöstä (S&S)
304 sivua
Millenniaaliteoksessa kirjoittaja jättää hyväpalkkaisen vakityön eli ”hyppää oravanpyörästä” ”vapauteen”. Nykyään Aurora Airaskorpi on yrittäjä, joka kirjoittaa, konsultoi, opettaa joogaa ja toimii työelämävalmentajana eli coachina (joille on muuten kirjan mukaan paljon kysyntää). Kirja sopii niille, joilta 2010-luvun työelämäkeskustelu meni ohi. Lukemista voi tehostaa ottamalla ryypyn joka kerta, kun kirjassa mainitaan oravanpyörä tai käytetään väkinäistä metaforaa. Känni ja sitä myötä vapaus koittavat viimeistään sivulla 60.
”Opetellessani sukellusta pelkäsin uppoamista, joten kelluin aina vähän liian lähellä pintaa. Vasta päästessäni mataliin luonnonvesiin opin löytämään pinnan ja pohjan suloisen välitilan. Sopivan tasapainon hakeminen ja säilyttäminen on kuitenkin jatkuvaa työskentelyä paineen kanssa. Sama pätee työn ja elämän väliseen tasapainoon.”
Carmen Baltzar & Aurora Lemma (Toim.)
Ohi – Kirjoituksia kuolemasta ja sen vierestä (WSOY)
212 sivua
Kahdentoista esseistin kokoelmassa ulkokirjalliset ansiot nousevat substanssia suuremmiksi. Kirjoittajajoukko on moninainen, mutta oivallukset kuolemasta enimmäkseen tavanomaisia. Valopilkuksi nousevat Iida Sofia Hirvosen teksti teknologian avulla ikuista elämää tavoittelevista moderneista teknovampyyreistä ja graafikko Tino Nymanin suunnittelema kaunis ulkoasu.
”Entäpä jos minulla ei ole siementä mitä läikyttää? Entä millainen sija jää kyvylle saada monta orgasmia peräjälkeen – sillä totta tosiaan, jotkut meistä eivät ’kuole’ orgasmiin? Alkaa tuntua, että pieni kuolema saattaa olla melko peniskeskeinen eufemismi. En voi väittää yllättyväni!”
Pertti Saloheimo
Meren ja tulivuoren välissä (WSOY)
183 sivua
Tiedemies saapuu eksoottiseen sijaintiin, ja alkaa tapahtua kummia. Seksikäs Maria ja puhuva paviaani tuovat lohtua vierauden keskellä. Seikkailuromaanin tuntua tavoitteleva pienoisromaani (kuten alamittaisia kirjoitusharjoituksia nykyään kutsutaan) tarjoaa kliseitä kevään tarpeisiin.
”Koetan aamupäivisin työskennellä laboratoriossani, mutta munkkia kuunnellen vietettyjen öiden jälkeen paviaanin taukoamaton pulina unettaa. Tutkimukseni tuntuvat polkevan paikoillaan, olen menettämässä otteeni.”
Emmi-Liia Sjöholm
Virtahevot (Kosmos)
99 sivua
Ensisijaisesti äänikirjaksi kirjoitetussa teoksessa nainen ja mies (äänikirjassa näyttelijät Pihla Viitala ja Samuli Niittymäki) keskustelevat Tärkeistä Asioista. Ajan hengen mukaisesti läpi käydään ainakin lapsuustraumat, monogamia, seksielämä, terapia ja ilmastonmuutos. Äänikirja tuo mieleen Hoks, Poks, Kaverin kanssa, Hupsis, Pupsis -podcastit, joissa kaverukset höpöttelevät viinilasillisen äärellä avoimesti kaikesta maan ja taivaan välillä. Vain vahvimmat kestävät loppuun asti.
”EEVIS: Onks se avoin?
TOUKO: Mikä?
EEVIS: Et onks teillä avoin suhde?
TOUKO: Ei.”
Kuuntele puolitoistakertaisella nopeudella myös: Antti Leikas: Tonttu (Siltala), Marjo Katriina Saarinen: Kaikki päivän tunnit (Teos).
Näistä ”voimaannutaan”
Elina Airio
Metsässä juoksee nainen (Gummerus)
204 sivua
Nykyromaanin tiiviistä standardimitasta huolimatta hitaasti käynnistyvässä esikoisromaanissa ostopalvelu-perhevalmentaja käy valmennustapaamisissa viherkasvien valtaamassa kodissa. Vähäeläisyyttä tavoittelevassa, mutta hieman keskeneräiseltä vaikuttavassa dystopiassa Mimi-äidin mieli horjuu ja kasvit heräävät eloon kertomaan sosiaalialan huonosta tilanteesta ja naiseuden paineista.
”En käännä katsettani pois, vaikka käteeni jäänyt muovimango hikoaa ja voivottelee olojaan. Niin, onko mahdollista, että vahingoitat tyttöjä? sanon uudelleen, kovempaa; en päästä sinua tästä nyt. Tuijotat verisuoneni hirveiksi uomiksi.”
Alba De Céspedes
Kielletty päiväkirja (Otava)
287 sivua
Tarkkanäköinen ja paikoin paatoksellinen feministinen romaani julkaistiin suomeksi ensimmäisen kerran jo vuonna 1956. Lapsiaan ja aviomiestään varten elävä Valeria alkaa kirjoittaa päiväkirjaa ja kyseenalaistaa aikaisemmin itsestään selvänä pitämäänsä asemaa. Miesten määräysvaltaa ja katolista moraalikäsitystä vastaan kapinoiva tytär sysää Valerian epämukavaan itsereflektioon. Päähenkilö vatvoo paljon.
”Se, että he tunnustavat väsymykseni, näyttää vapauttavan heidät kaikesta vastuusta. He toistavat minulle usein ankarasti ’Sinun täytyisi levätä’, ikään kuin se, etten sitä tee, olisi minun puoleltani vain jokin oikku.”
Meeri Koutaniemi & Ann-Mari Leinonen
Rakkaus (WSOY)
240 sivua
Meeri Koutaniemi, tuo valokuvaajien Maria Veitola, kuvaa juontajien Maria Veitolaa tuoreessa kirjassaan Rakkaus. Kuvaan ja ääneen pääsevät myös muut nykyajan suuret ajattelijat, kuten Joel Hokka, Maaret Kallio, Ina Mikkola, Tunna Milonoff ja Tim Sparv. He pohtivat ”suomalaista rakkautta” ja sen ”voimaa”. Lienee mukavaa vaihtelua kehitysmaiden tyttöjen silpomisen dokumenoinnille.
”Rakkaudella on kyky kääntää elämän suunta, muuttaa yhteiskuntia, avata ihmismieliä ja kasvattaa uusia sukupolvia. Rakkaudenpuute voi satuttaa sielua, köyhdyttää kansakuntia, luoda vihaa tai tuhota halun elää. Rakkaus on omaehtoinen, koska se ei kunnioita tai kumartele ketään. Meistä jokainen on sen edessä tasavertainen.”
Laura Lindstedt & Sinikka Vuola
101 tapaa tappaa aviomies — Menetelmällinen murhamysteeri (Siltala)
202 sivua
Kirjailijat ovat #metoo:n hengessä havainneet, että monessa bestsellerissä mies tappaa naisen. Harvemmin – sivumennen sanoen – havaitaan, että toiminta- ja sotaelokuvissa miehillä on tapana tappaa satapäin toisia miehiä, mutta kysymys on tietysti ajankohtainen ja tärkeä, eikä sitä saa vähätellä. 101 menetelmällisen kirjallisuuden metodeihin (kuten flarf, lipogrammi, lumipallo ja S+7) perustuvaa versiota samasta Alibi-lehden artikkeliin pohjautuvasta teemasta esittelevä teos lienee runsaine alaviitteineen antoisampi kirjoitusoppaana kuin varsinaisena lukukokemuksena.
”Anjalla oli jatkuva huoli huomisesta, sillä Thorvaldilla oli tapana sitoa hänet rekkitankoon, piiskata ja kuulustella, janottiko Anjaa vanha suola ja harrastiko tämä teerenpeliä muiden kaksilahkeisten kanssa.”
Enni Vanhatapio
Tyttöystävä (Otava)
163 sivua
”Hyvän miehen” kanssa seurustelevalla naisella on vaikeuksia sopeutua tyttöystävän rooliin, ja siitä seuraa monenlaista. Psykoterapeutiksi opiskeleva Enni Vanhatapio kuvaa neuroottisen ja itseinhoisen kertojan mielenliikkeitä tarkasti, mutta tunnistettavasta ja traagisesta asetelmasta olisi voinut saada enemmänkin irti.
”Olin yksin sinä iltana. Olimme riidelleet siitä että oli jonkun ystäväsi syntymäpäivä enkä minä halunnut lähteä juhlimaan sitä. Olit siistinyt partaasi trimmerillä kylpyhuoneen peilin edessä ja sanonut että minä en milloinkaan asettanut sinun tarpeitasi omieni edelle.”
Eeva Åkerblad
Huolenpitoja (S&S)
106 sivua
Runoa ja proosaa yhdistävässä kauniissa (ulkoasu ja taitto Elina Warsta) esikoisromaanissa nainen matkustaa kylpylään rentoutumaan ja päästämään irti. Jos sattuu jostain syystä olemaan sellainen olo, että on vastaavan tarpeessa itsekin, mutta massiivista kylpylämatkaa ei ole juuri nyt saatavilla, on Eeva Åkerbladin romaani hyvä ensiapu. Sivu kerrallaan syke laskee.
”Moreenimarenkiallas.
Mannermainen allas.
Sitruunasooda-allas.
Karhumuorin allas.
Käpertyneiden allas.
Toruvien laineiden allas.
Torjuttujen purkausten allas.
Vain muutamia mainitakseni.
Olen suunnitellut tämän kaiken valmiiksi.”
Lue myös: Naomi Klein: Tuli on irti (Into).
Kirjailijat ovat #metoo:n hengessä havainneet, että monessa bestsellerissä mies tappaa naisen.
Näistä sivistyt
Anu Kantola (Toim.)
Kahdeksan kuplan Suomi (Gaudeamus)
335 sivua
Suomen Akatemian rahoittama megaprojekti BIBU – nyt myös kirjana! Helsingin yliopiston viestinnän professorin Anu Kantolan johtama kvalitatiivinen tutkimus esittelee Suomen kahdeksan kuplaa – hyvätuloiset, tehdastyöläiset, maahanmuuttajayrittäjät ja niin edelleen – ja kertoo niiden ”syvät tarinat”. Tekijöiden suuri havainto on, että suuri ruuvi kiristää suomalaisia kaikissa yhteiskuntaluokissa eikä kukaan siedä vapaamatkustajia. Raikkaimmat havainnot koskevat yllättäen hyvätuloisia, joita tarinajournalismi ei ole osannut käsitellä ryhmänä. Argumentointitaitojen kannalta tärkeimpiä eli tilastoknoppeja on tarjolla riittävästi.
”Rento tyyli ulottuu myös laajemmalle yhteiskuntaan: hyvätuloiset yritysten johtajat ja asiantuntijat suhtautuvat usein yhteiskuntaan hyväntahtoisesti ja rakentavasti. Tähän on monia syitä, joista yksi voi olla tietenkin se, että hyvätuloisilla menee ihan hyvin.”
Susanna Helke & Essi Viitanen (Toim.)
Repeämän kuvat – Dokumentaarinen elokuva ja hyvinvointivaltion murtumia (Aalto Arts Books)
424 sivua
Elokuvataiteen professori ja dokumenttiohjaaja Susanna Helke käytti ”repeämän” käsitettä jo viisi vuotta sitten julkaistussa, filosofi Jacques Rancieren ajattelua käsitelleessä esseessään. Helke kirjoitti taiteen olevan poliittisimmallaan, kun jokin ”repeää”, eli ylittää selitettävissä olevan. Repeämän kuvissa dokumenttielokuvien tekijät pohtivat, miten markkinafundamentalismin ja hyvinvointivaltion eetoksen murroksen kaltaisia ilmiöitä voisi tehdä näkyväksi elokuvan keinoin.
”Katsojassa saa syntyä hämmentävän naurun ja surun tila, jolla pyrin halkaisemaan sanojen voiman ja järkevyyden. Katsojaa muistutetaan siitä, että ihmiset ovat maailmassa lihaa, verta ja ruumiissa elettyä elämää, jossa kiinnytään ja rakastetaan, muistetaan ja unohdetaan. Ihmiselämä ei ole tilastoja ja talouden käyrin ilmaistuja abstraktioita.”
Maggie Nelson
Vapaudesta (S&S)
400 sivua
Kaikkien sukupuoli-, seksuaali- ja muiden identiteettinsä kanssa painivien humanistiopiskelijoiden suosikkiälykkö Maggie Nelsonin uutuus saadaan suomeksi Kaijamari Sivillin kääntämänä puoli vuotta alkukielisen teoksen julkaisun jälkeen. Kirja on alaotsikoitu neljäksi lauluksi rakkaudesta ja rajoista. Se tuntuu hivenen keinotekoiselta, sillä hybridityylistään tunnettu kirjailija palaa teoksellaan The Art of Crueltysta tuttuun kuivakampaan ilmaisuun. Siitä huolimatta kyseessä on teos, jota on kannettava näkyvästi Porthaniassa tai muuten on vaarassa joutua canceloiduksi. Jos et oo meidän puolella, oot meitä vastaan!
”Onneksi meillä on muitakin vaihtoehtoja kuin käyttäytyä niin kuin maailma jakautuisi siististi (tai olisi meidän tehtävämme jakaa se) ongelmallisiin, eettisesti epävakaisiin, lähtökohtaisesti vaarallisiin ihmisiin, joiden olisi syytä pysyä ’tuolla jossain’, ja ongelmattomiin, eettisesti kunnollisiin ja lähtökohtaisesti turvallisiin ihmisiin, joiden voi antaa jäädä ’tänne näin’. Sillä tuo mitä juuri kuvasin, on vankila.”
Lue myös: Patrik Ouřednik: Europeana (Siltala), Tarja Roinila & Mika Kukkonen (toim.): Samat sanat (Teos), Janne Saarikivi: Rakkaat sanat (Teos), Sally Salminen: Aikani Amerikassa (Teos) ja Juha Siltala: Pandemia (Otava).
Näitä kehut, vaikket ymmärtäisi lukemaasi
Mikko Granroth
Mustat juuret (Siltala)
211 sivua
Esikoiskirjailijan novellikokoelmassa tulevaisuus vaikuttaa uhkaavalta ja epävarmalta. Ekokriisi ja fossiilikapitalismi kummittelevat trendikkäästi tekstien taustalla. Laadultaan vaihtelevissa novelleissa toimittajat ihmettelevät vuoreen louhittua siemenholvia, sisustusbloggaaja muuttaa uuteen taloon ja jenkkijulkkis juhlii häitään Pirkanmaalla. Mikko Granroth vyöryttää monenlaista sanastoa syväekologiasta esoteriaan ja konsulttijargoniin. Välillä kielellä kikkailu uuvuttaa.
”Fosforisena pimeyden emissaarina olin nähnyt johtajani guasseissa, nikkelittömissä kymppikielissä, jääkauden metsissä, numeraalien mutaatioissa, silkkiuikun sulkien korkeavärähtelyissä ja kymmenissä ilmansuunnissa.”
Harry Salmenniemi
Kuume (Siltala)
207 sivua
Yhtenä taitavimmista nykysuomalaisista novellisteista (ja ennen kaikkea Ylioppilaslehden avustajana!) tunnettu Harry Salmenniemi palaa runojen pariin. Kuume on Salmenniemen seitsemäs runoteos, joka on kustantamon mukaan ”vastaansanomaton osoitus kielen ja runouden voimasta”, ja niin se varmaan on, mistä minä tietäisin, olen lukenut 2020-luvulla vain kolmikymppisten hesalaisten autofiktiovinkumista ja instastooreja ja nähnyt runon viimeksi peruskoulussa.
”Jos minut myrkytetään,
en huomaa sitä.
Valveilla, iltapäivällä
ennen kokousta
pähkinää kaadetaan
varovasti reaktioon.”
Droppaile myös: László Krasznahorkai: Vastarinnan melankolia (Teos) ja Heikki Kännö: Ihmishämärä (Sammakko).
Katastrofeja, kuolemaa, teknologiaa, ja nuuh nuuh, digidigiä ja kommunikaation mahdottomuutta.
Nämä ovat tärkeitä teoksia
Don Delillo
Hiljaisuus (Tammi)
99 sivua
Tuoksu on tuttu. Se on sekoitus kaikkea, mitä 85-vuotiaan amerikkalaismestarin suoliston läpi on vuosikymmenten aikana kulkenut. Katastrofeja, kuolemaa, teknologiaa, ja nuuh nuuh, digidigiä ja kommunikaation mahdottomuutta. Hiljaisuus on Ajankohtainen ja Profeetallinen romaani, jonka yhdentekevyys on toivon mukaan tietoinen valinta: tällä tavoin maailma loppuu, ei paukahtaen vaan vanhan miehen pieruun.
”Muina, enemmän tai vähemmän normaaleina aikoina osa ihmisistä tuijottaa aina puhelintaan, aamulla, keskipäivällä, illalla, keskellä jalkakäytävää, ohikulkijoita huomaamatta, laitteen vangitsemina, hypnotisoimina, ahmaisemina, tai he tulevat häntä kohti ja väistävät sitten, mutta nyt digitaaliaddiktit eivät voi tehdä tehdä sitä, puhelimet ovat kiinni, kaikki on kiinni kiinni kiinni.”
Édouard Louis
Kuka tappoi isäni (Tammi)
76 sivua
Nuori ranskalainen Édouard Louis on hyvää vauhtia ohittamassa vanhan ranskalaisen Michel Houellebecqin Aikamme Merkittävimpänä Romaanikirjailijana. Louis’lle henkilökohtainen ei ole poliittista, vaan poliittinen on henkilökohtaista. Uutuussuomennos (jälleen Lotta Toivasen taitavaa käsialaa) on raivolla ja rakkaudella sanailtu syytekirjelmä ja manifesti, jolla luokkanousun kokenut poika pyrkii ymmärtämään työväenluokkaista isäänsä ja hänen kaltaistensa kohtaloa nöyryyttävän koneiston rattaissa.
”Et voi enää ajaa autoa, et saa enää juoda alkoholia, et pysty enää peseytymään itsenäisesti etkä voi mennä töihin ilman että otat valtavia riskejä. Olet hädin tuskin viisikymmentävuotias. Kuulut siihen ihmisryhmään, jonka politiikka on tuominnut ennenaikaiseen kuolemaan.”
Seidi Saikkonen
Jälkeen (Kosmos)
204 sivua
Jos on päässyt unohtumaan, että ilmaston lämpeneminen, luontokato ja muut kriisit syöksevät ihmiskunnan perikatoon, voi muistiaan virkistää tällä Vaasaan sijoittuvalla dystopialla. Auringonvalo on muuttunut tappavaksi, harvat ja melko epäkiinnostavat selviytyjät hiippailevat öisin keräilemässä tarvikkeita. Leo ja Siru sytyttelevät ja sammuttelevat taskulamppuja, ja elämä jatkuu kaikesta huolimatta. Tärkeä sanoma.
”Valot tulivat hitaasti kohti. He olivat nähneet meidän valomme. Kaksi kulkijaa olivat ilmestyneet niin äänettöminä autotielle, että olimme yhtäkkiä heidän armoillaan. Tiesin ainoastaan, että molemmilla oli taskulamppu, mutta mitä toisessa kädessä oli, en tiennyt. He saattoivat kantaa puukkoa tai asetta.”
Kamel Daoud
Tapaus Meursault (Aviador)
112 sivua
Pienkustantamo Aviador teki pienen kulttuuriteon kääntämällä algerialaisen Kamel Daoudin pienen klassikon vuodelta 2013. Tapaus Meursault vaatii pohjatiedokseen Albert Camus’n Sivullisen, joten sitä kehumalla voi kultivoituneesti osoittaa olevansa kiinnostunut siitä, ”kenen tarinoita kerrotaan”. Tässä mielessä Tapaus Meursault on kirjaimellinen: Äänessä on Harun, Sivullisessa murhatun arabin veli, joka esittää oman näkemyksensä Camus’n kirjan tapahtumista. Camus’lle Algeria oli vain tyhjiömäinen kulissi eksistentialistiselle pohdinnalle, kun taas Daoud tuo maahan elämän, ihmiset ja värit – ja sai palkinnoksi jumalanpilkkasyytteen.
”Äiti on vielä elossa tänään. Hän ei puhu enää mitään, mutta voisi kertoa paljon asioita. Kun taas minä, märehdittyäni tätä tapausta niin paljon, en muista sitä juuri lainkaan.”
Lue myös: Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen (WSOY), Arla Kanerva: Lopun aikoja (Kosmos) ja Maylis de Kerangal: Sillan synty (Siltala).
Varma valinta kirjahyllynsä valkoisuudesta huolestuneelle kirjabloggarille.
Nämä ovat kirjakevään parhaat
Tovet Ditlevsen
Nuoruus (S&S)
192 sivua
Rakastetun tanskalaiskirjailijan (1917–1976) muistelmatrilogian toisessa osassa teiniikäisestä täysi-ikäiseksi kasvava Tove Ditlevsen haaveilee kiihkeästi itsenäisyydestä, sulhasista ja runoilijan työstä. Ihmissuhteet ovat edelleen hankalia, ja nyt taiteellista toimintaa häiritsee vanhempien sijaan Adolf Hitlerin puheita luukuttava vuokraemäntä. Katriina Huttusen suomennos viimeistelee haikean kauneuden.
”Minusta oli tullut arka, enkä enää uskaltanut altistaa itseäni pettymyksille. Oli kesä. Kun kävelin illalla kotiin, viileä ilma jäähdytti lieden kuumentamia poskiani kuin silkkinenäliina, ja katsoin miten nuoret tytöt kulkivat käsikkäin rakastettujensa kanssa. Tunsin itseni hyvin yksinäiseksi.”
Vivian Gornick
Erikoisen naisen kaupunki (Gummerus)
165 sivua
Radikaali feministi, journalisti ja esseisti Vivian Gornick (s. 1935) kirjoittaa kauniisti kahdesta asiasta, joista luulisi jo kirjoitetun tarpeeksi: New Yorkista ja ystävyydestä. Elämän kannalta tärkeimmät asiat ovat sellaisia, joita kukaan meistä ei voi nähdä: ystävyys, rakkaus, onnellisuus ja itsensä etsiminen. Gornick kirjoittaa näkymättömät asiat, myös yhteiskunnan muutokset, näkyviksi maailman törkyisimmän suurkaupungin lavasteiden keskellä.
”On kaksi ystävyyden kategoriaa: toisessa ihmiset virkistävät toisiaan, ja toisessa ihmisten on oltava virkistyneitä voidakseen olla toistensa kanssa. Ensimmäisessä kategoriassa yhdessäololle raivataan tilaa, toisessa katsotaan, onko kalenterissa tyhjää.”
Patricia Lockwood
Kukaan ei puhu tästä (Tammi)
226 sivua
Patricia Lockwoodin syystä odotettua ja syystä kehuttua esikoisromaania elämästä portaalissa voi pitää ärsyttävänä, pinnallisena ja jopa ironisena internetproosana, kunnes ei enää kerta kaikkiaan voi. Vaikka Lockwoodia on verrattu niin Nabokoviin, Woolfiin kuin Didioniin, romaanin kääntäminen Keltaiseen kirjastoon on statement, sillä Lockwood on rikkonut lukuromaanin postauksen kokoisiksi ja näköisiksi sirpaleiksi, tekstiksi, jota emme osaa ottaa vakavasti. Vieraannutus toimii. Sen kautta Lockwood hivuttaa kirjan kuin vahingossa digitaaliajan eksistentialismiksi ja läväyttää naamaan kysymyksen: tällaistako elämä todella on?
”Kirjoitan artikkelin, hän ajatteli levottomasti. Läväytän joko jutun kaikkien tajuntaan! Minä… minä… minä postaan siitä!”
Iida Rauma
Hävitys (Siltala)
400 sivua
Vimmainen ja vihainen, kirjailijan omiin kokemuksiin perustuva romaani kuvaa poikkeuksellisen tarkasti muun muassa niitä koulukiusaamisen puolia, jotka jokainen sen kohteeksi joutunut tunnistaa, mutta joita on lapsena mahdotonta aikuisille selittää. Virkistävää on sekin, ettei Iida Rauma maireasti ”tee sovintoa”, kasva ihmisenä tai etsi syytä itsestään. Kiusaajat – mukaan lukien opettaja – rinnastuvat pyhimyksiä silponeisiin ja raiskanneisiin murhaajiin. Te melkein tuhositte minut, hän syyttää. Lopun luokkakuva ja päiväkirjan sivut viimeistelevät romaaniin koston tunnun.
”Pitkään hän oli jaksanut ajatella, että se miten ne häntä kohtelivat, oli epäoikeudenmukaista ja väärin, oli jaksanut sinnitellä ja takertua epäoikeudenmukaisuudenkokemukseensa, mutta toisaalta jos häneen kohdistuva vääryys ei ollut kenestäkään mitään, miksi se olisi ollut hänestäkään mitään? Ei hän ollut mikään, ei minkään arvoinen.”
Colson Whitehead
Harlem Shuffle (Otava)
374 sivua
Kaksinkertaisen Pulitzer-voittajan Colson Whiteheadin romaaneja voisi hyvin julkaista Keltaisessa kirjastossa, sillä ne suorastaan hehkuvat ”laadun taetta” kilometrien päähän. 1960-luvun Harlemiin sijoittuvan uutuuden on markkinoitu kertovan ryöstöstä, mutta mitään Ocean’s Elevenin kaltaista ilotulitusta ei tältä moraliteetilta ja sukusaagalta kannata odottaa. Varma valinta kirjahyllynsä valkoisuudesta huolestuneelle kirjabloggarille.
”Olen pennitön, mutta roisto en ole, hän mutisi itsekseen kuten usein ennenkin samassa tilanteessa. Samassa mielentilassa. Väsyneenä ja aavistuksen epätoivoisena, mutta toisaalta lämmin tunne sydämessä. Hän sammutti valot.”
Lue myös: Maggie O’Farrell: Hamnet (S&S) ja Douglas Stuart: Shuggie Bain (WSOY).
