Venäjä on pinta-alaltaan maailman suurin valtio, jolle kuuluu myös maantieteellisesti suurin, noin 4,9 miljoonan neliökilometrin osuus arktisesta alueesta. Venäjällä on keskeinen osa arktisen alueen menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta.
Väitöskirjaa tehdessäni tutustuin Venäjän syrjäisiin seutuihin. Tutkin Venäjän uusiutuvan energian kehitystä arktisella alueella. Olen matkustanut ympäri Venäjää: Jamalin niemimaalla, Jakutiassa Mirnyin timanttikaupungissa, Murmanskissa, Petroskoissa ja niin edelleen. Seuraava matkani Venäjälle on viideskymmenes. Matkoillani olen tavannut paljon tutkijoita ja opiskelijoita.
Uusiutuvan energian kehitystä Venäjällä hankaloittaa eräänlainen huonojen asioiden verkosto, kuten fossiilisen energian tukijärjestelmä, yhteiskuntalupaus halvasta energiasta ja neuvostoajalta opitut tavat rakentaa asioita.
Uusiutuvaa energiaa edistävät tahot ovat ikään kuin yksin. Olen näyttänyt Aleksanteri-instituutin maisteriopiskelijoille Rosatomin ja Venäjän maantieteellisen seuran propagandavideoita. Niissä arktisen alueen kehitystä ohjataan Moskovasta käsin. Videoiden viesti on, että tulevaisuus on selkeästi ennakoitavissa ja ilmastonmuutos voidaan ratkaista teknologialla.
Ilmastonmuutos tuottaa nimenomaan vaikeasti ennakoitavissa olevia tulevaisuuden näkymiä. Venäjä haluaa luoda mielikuvan, jonka mukaan energiatehokkuus johtaa hiilineutraaliuteen.
”Olen näyttänyt Aleksanteri-instituutin maisteriopiskelijoille Rosatomin ja Venäjän maantieteellisen seuran propagandavideoita.”
Vierailin syyskuussa 2018 Kuolan niemimaalla Apatiitissa kansainvälisessä konferenssissa. Eräs moskovalainen tutkija sanoi, että kaikki ongelmat ratkeaisivat, jos arktinen alue tyhjennettäisiin ja siellä kävisi ainoastaan vuokratyöntekijöitä etelästä.
Venäjän arktinen strategia on ”vähän kaikkea kaikille”, mikä on monien virallisten strategioiden helmasynti. Strategiassa korostuu haavoittuvan luonnon suojelu, mutta ei niinkään ilmastonmuutoksen torjunta. Venäjä haluaa dialogia, kunhan se on Venäjän etujen mukaista. Se haluaa pitää esimerkiksi Koillisväylän kehityksen omissa käsissään.
Venäjällä yritetään samaan aikaan sekä tukea fossiilisia polttoaineita että edistää ilmastotavoitteita. Venäjä suunnittelee strategiaansa vain muutama vuosi etukäteen, mikä mahdollistaa sen, että asioita voi edistää ristiriitaisesti. Venäjällä on edelleen valmiita suunnitelmia öljyn- ja kaasunporaukseen arktisella alueella, mutta ne ovat nyt jäissä.
”Venäjällä ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät massiivisina metsäpaloina ja onnettomuuksina. Kaikista uhkaavin ilmastonmuutoksen vaikutus on ikiroudan sulaminen.”
Kun teollisuus levittäytyy yhä pohjoisemmaksi, riski vakavasta öljyonnettomuudesta kasvaa. Arktisella paradoksilla tarkoitetaan sitä, että mitä enemmän arktisia luonnonvaroja, kuten öljyä ja maakaasua, kerätään, sitä enemmän ilmastonmuutos kiihtyy. Se puolestaan avaa lisää uusia energiarintamia jääpeitteen sulaessa.
Venäjällä ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät massiivisina metsäpaloina ja onnettomuuksina. Kaikista uhkaavin ilmastonmuutoksen vaikutus on ikiroudan sulaminen. Venäjän pinta-alasta noin 65 prosenttia on ikiroudan peitossa. Sen päälle on rakennettu öljy- ja kaasuteollisuuden infrastruktuuri. Jos ikirouta sulaa, rakennelmat sortuvat. Samanaikaisesti maan uumenissa ja merenpohjassa tikittää aikapommi: metaani.
Venäjä on vuoteen 2023 asti Arktisen neuvoston puheenjohtaja. Neuvostoon kuuluvat Pohjoismaat, Yhdysvallat, Kanada ja Venäjä. Venäjä haluaa aina ennemmin keskustella kahdenvälisissä valtioita keskustelemasta sotilasturvallisuuteen liittyvistä asioista Arktisessa neuvostossa, mutta siitä huolimatta Venäjä varautuu arktisella alueella myös sotilaallisesti ja haluaa pitää alueen kontrollissaan.
Toivoisin, että tulevaisuudessa kiinnitetään huomiota arktiseen diplomatiaan ja rajat ylittävään yhteistyöhön, joka tosin on muuttunut yhä vaikeammaksi. Arktisten valtioiden tulisi panostaa hyödyllisiin ja halpoihin tapoihin edistää alueen tulevaisuutta, esimerkiksi vaihto-ohjelmiin. Meillä on jo energiatehokkaita ratkaisuja, joita ei ole vielä edes otettu käyttöön. Myös sosiaalisille ja yhteiskunnallisille kysymyksille pitää antaa painoarvoa.
Mutta ei niin, että ratkaisut tulevat Moskovasta käsin.
Hilma Salonen
Tukholmassa 16. helmikuuta 2022
Haastateltava on Pohjoismaiden ministerineuvoston perustaman aluekehityksen ja -suunnittelun tutkimuskeskuksen Nordregion tutkija, joka on erikoistunut arktiseen alueeseen, uusiutuvaan energiaan ja aluekehitykseen. Hän on tutkinut väitöskirjassaan Venäjän arktista energiapolitiikkaa.
Jälkikirjoitus 1. maaliskuuta 2022
Kirjoitin tämän kirjeen 16. helmikuuta, kun sota oli vasta pessimistinen ajatusrakennelma. Palaan siihen 1. maaliskuuta Kiovan televisiotornin palaessa venäläisen tulituksen jäljiltä. Suuri osa maailman puheesta voi hetkessä muuttua sanahelinäksi. Se uhkaa tätä tekstiä. En voi kuitenkaan kirjoittaa sitä uusiksi, sillä kukaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Samalla en voi rajata Venäjän ympäristöasioita ulos ajatuksistani, sillä ilmastonmuutos rummuttaa säälimättä eteenpäin inhimillisestä hädästä välittämättä.
Jo ennen sotaa oli epäselvää, onko arktisten luonnonvarojen havitteleminen järkevää enää Venäjällekään aikana, jolloin maailma pyristelee irti fossiilisista polttoaineista. Kenties tulevaisuuteen kaavailtu Euroopan irtautuminen keskinäisen energiakaupan siteistä tuotti vääristyneen logiikan laskelman siitä, että sodan aloittaminen juuri nyt olisi viimeinen mahdollisuus nyhtää irti energiasupervallan hyväksikäyttäjän etuja. Venäjän asemaa Arktisessa neuvostossa ei tällä hetkellä ole vielä kommentoitu, mutta virallinen käsitys Arktisesta rauhan ja yhteistyön alueena taitaa lähestyä samaa historian roskakoria kuin monet muut viime vuosikymmenien periaatteet. Venäjän suunnitelmat nostaa nopeasti kansainvälisen liikenteen määrää Koillisväylällä olivat viime vuosina jo muutenkin kirjaimellisesti vastatuulessa, joten nähtäväksi jää, kuinka tärkeänä reitin kehittämistä tulevaisuudessa pidetään.
Tällä hetkellä itse toivo tuntuu ladatulta käsitteeltä. Toivon silti lisää huomiota ja resursseja arktiseen, rajat ylittävään yhteistyöhön ja yhteiskunnallisten kysymysten ottamista mukaan arktista energiasiirtymää ajatellessa. Toivon myös, että ihmiset pyrkisivät säilyttämään rakentamansa hyvät, luottamukselle ja yhteisymmärrykselle perustuneet yhteytensä rajan yli. Niitä on hyvin hidasta rakentaa uudestaan. Ilmastonmuutos on säälimättömän demokraattinen uhka. Tieteen sisäinen pyyteetön yhteistyö on aina vallankumouksellinen teko, ja siksi niin usein niin vaikeaa.
